tyttöystäväni asuu vielä vanhempiensa kanssa, eikä ole muuttamassa opiskelujen takia ainakaan vuoteen pois kotoa. Asumme eri paikkakunnilla, ok matkan päässä, ja nähfään livenä kun pystytään, ja tietty skypellä ja puhelimella pidetään yhteyttä.
Hänen vanhemmat on sitä mieltä, että homous on sairaus. Rohkea neiti tuli kaapista heille ja kavereilleen, mutta ei ole vielä kertonut että seurustellaan. Vanhemmat on sitä mieltä, että mun seura ei tee hälle hyvää.
Oon tavannut tyttöystäväni vanhemmat vaan kerran, todella nopeasti, kun saatoin hänet kotiin. Oli kiusallinen tilanne.
Ollaan ihan julkisesti yhdessä mun luona ollessa ja kaupungin keskustoissa jne. mutta muuten ei niin mitään.
Tiedän, että tyttöystävälle on vaikeaa, ettei vanhemmat hyväksy, tai ainakin se vaatii aikaa, että he hyväksyy. Ärsyttää todella paljon koko tilanne, tekisi mieli sanoa niille että herätkää, teillä on ihana tytär juuri sellaisena kuin se on!
Yritän pitää tsemppiä yllä, mut kyllä se sisintä syö, ettei voida mennä tyttöystävän kotiin. (en ole tervetullut, koska oon paha ja ilkeä, sairas lesbo *huoh* ) Oon yrittänyt rohkaista häntä muuttamaan pois kotoa omilleen, mutta saa nähdä.
Muilla samanlaisia kokemuksia tai vinkkejä vanhempien "valaisuun"...
Hänen vanhemmat on sitä mieltä, että homous on sairaus. Rohkea neiti tuli kaapista heille ja kavereilleen, mutta ei ole vielä kertonut että seurustellaan. Vanhemmat on sitä mieltä, että mun seura ei tee hälle hyvää.
Oon tavannut tyttöystäväni vanhemmat vaan kerran, todella nopeasti, kun saatoin hänet kotiin. Oli kiusallinen tilanne.
Ollaan ihan julkisesti yhdessä mun luona ollessa ja kaupungin keskustoissa jne. mutta muuten ei niin mitään.
Tiedän, että tyttöystävälle on vaikeaa, ettei vanhemmat hyväksy, tai ainakin se vaatii aikaa, että he hyväksyy. Ärsyttää todella paljon koko tilanne, tekisi mieli sanoa niille että herätkää, teillä on ihana tytär juuri sellaisena kuin se on!
Yritän pitää tsemppiä yllä, mut kyllä se sisintä syö, ettei voida mennä tyttöystävän kotiin. (en ole tervetullut, koska oon paha ja ilkeä, sairas lesbo *huoh* ) Oon yrittänyt rohkaista häntä muuttamaan pois kotoa omilleen, mutta saa nähdä.
Muilla samanlaisia kokemuksia tai vinkkejä vanhempien "valaisuun"...
Vastaukset 3
Vanhimmat
aika ja asenne. Kärsivällisyyttä peliin ja eläkää muuten hyvää parisuhdetta, tuo asia joko muuttuu ajan kanssa tai sitten ei. Siihen ei kande laittaa liikaa painoarvoa. Joskus tyttiksesi lähtee kotoa ja sen jälkeen vanhemmat joko jää enemmän sivuun asennevammansa takia tai muuttavat asennettaan. Teidän tarvii vain elää elämäänne ja tehdä siitä hyvä.
No kun oppivat tuntemaan sut voivat luottaa suhun. Ja naina voi olla hillitysti heidän luona. Esim nukutte erillään jne.
Itse olin 29 ja sillioinen rakkaani 17, hänen lestadiolaisessa perheessä oltiin yötä ja nukuttiin veljien kanssa. Kun tyttärien kammariin ei passannut mennä maate jumalan hylkäämän lepakkon..
Vanhin veli puhu mulle järkiä päähän... Jotta munkin pitäs olla van poikain kanssa.
Äitinsä puhui synnistä ja meidän suuresta murheesta. ne kuulusat sodomat ja mitkä lie puhuttiin. kun kerroin olevani isonen usean vuoden oli vanhemmilla järkytys ku n luulivat etten oo uskossa.
No meillä aika toi rauhan enää emme oo yhdessä mutta tyttöjen kanssa vehtaa sama tyttö ja onnellinen lienee.
Ei siihen valaisuun ole oikeastaan erityisiä vinkkejä. Ehkä tärkeimpänä se, että ei kannata liikaa luottaa vanhempien ikiaikaisten ajatusmallien muuttumiseen. Silloin voi vain pettyä turhaan, tai kokea huonouden tunteita. Olennaista on ymmärtää, ettei hyväksyntä ole välttämättä omasta itsestä kiinni.
Omalla kohdallani tilanne on ollut viimeiset kymmenen vuotta sama, eli toinen vanhemmistani ajattelee minun olevan sairas, ja pitää ajatuksistaan kiinni kynsin ja hampain. Kun ihminen on varustettu sellaisella asenteella, on ulkopuolisen mahdotonta lähteä sitä muuttamaan. Olen vetänyt rajan siihen, että tekemisissä olemme tavallisesti, mutta emme keskustele näistä asioista (koska se olisi täysin hyödytöntä, keskustelua seuraa aina ainoastaan riita) ja minun silmilleni ei hypitä tällä asialla. Eikä ole hypitty. Perheeni on tervetullut kotiini ja heitä kohdellaan siellä ystävällisesti ja asiallisesti. Tuntuuhan se usein melko kaksinaamaiselta, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Itse olen kuitenkin keskittänyt ajatukseni tähän päällisin puolin hyvissä merkeissä sujuvaan kanssakäymiseen ja hyväksynyt sen ajatuksen, ettei toinen vanhemmistani kykene koskaan ajattelemaan minun olevan tavallinen ihminen.
Perinteiset keinot voivat toki auttaa, asioistahan voi aina yrittää esimerkiksi keskustella. Joskus tieto voi avartaa ajatusmaailmaa, esimerkiksi Ulos kaapista (Marja-Leena Parkkinen) on vanhemmillekin hyvin sopiva kirja, jonka voi antaa luettavaksi. Joskus sopivan ulkopuolisen ihmisen tapaaminen ja hänen kanssaan keskusteleminen voi auttaa asiaa, mikäli vanhemmat saa häntä tapaamaan. Tällainen voi olla vaikkapa asiaa ymmärtävä terapeutti, setan edustaja tai vaikkapa joku muu homoseksuaalin vanhempi, joka on jo ehtinyt käsitellä asiaa ja hyväksyä sen.
Usein asiat vaativat myös aikaa. Toinen oman puolisoni vanhemmista suhtautui minuun aluksi torjuvasti, mutta käsiteltyään asiaa ensin rauhassa muutaman kuukauden ja tavattuaan minut hän alkoi pikkuhiljaa hyväksymään suhteemme. Emme ole edes keskustelleen asioista, vaan tilanne tasoittui ajan myötä.