Miksi ihmiset haluavat pitää jotain julkista blogia?

Blogin pitäminen on tietyllä tavalla ihan kivaa. Se on sellaista interaktiivista meininkiä, missä saattaa saada lukijoita välittömästi ja kun tulee kommentteja, niin syntyy dialogia ja taas uusia juttuja. Joku saattaa seurata kuinka hänen juttunsa leviävät salamannopeasti ympäri maailmaa, vaikka hänen hommistaan ei tiedettäisi yhtään mitään jossain kotinurkissa. Omilla kotinurkilla eivät kaikki onnistu tekemään yhtään mitään, jostain omituisesta syystä. Aika kivaa kun kotiin tulee "kaikki maailman kolkat" ilman, että tartti lähteä minnekään tai maksaa rovon ropoa... "ystäviä" ympäri maailmaa!?

En oikein ajattelisi, että blogeilla "jaetaan" mitään kuten sanot FB:sta. Tuo FB kuulostaa jonkinlaiselta "kanssaelämiseltä" tai vertaistuelta "ihmisen koko elämän polulla arjessa ja juhlassa", mitä blogi ei oikein ole. Blogi on eräänlainen päiväkirja. Joillakin saattaa olla valtavat määrät tekstiä siellä blogissaan ihan luonnoksina odottamassa jotain parempaa hetkeä tai paikkaa julkaista ne. Ei semmoisia tekstimassoja jonnekin Fasebuukkiin voi säilöä. Onhan sitä joku maininnut jo, että blogi voi jatkaa elämää vaikka sen pitäjä, kirjoittaja, kuolisi. Tämä onkin sellainen juttu, mikä pitäisi selvittää. Voi olla, että joku on kiinnostunut kirjoitetuista teksteistä kirjoittajan kuoltua. Kuollut taiteilija on paras taiteilija (markkinoille ei enää tule matskua eli homma seis ja muut pääsee käsiksi mitä sitten matskulla tekevätkään - ehkä joku tekee jotain rahaakin). Joku museo juuri kertoi, että nykyaikana on sellainen "ongelma", että kun ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä toisilleen, niin ei jää jälkipolville yhtikäs mitään kirjallista tuotosta samalla tavalla kuin ennen. Minulle on kyllä tullut mieleen, että tämä aukko tullaan joskus ehkä korvaamaan kaikella sillä, mitä jotkut ovat kirjoittaneet johonkin blogeihin.

Blogi - siis päiväkirja - saattaa olla jollekin "ystävä", jolle kertoo "kaiken elämästään". Ainahan ollaan oltu kiinnostuneita toisten päiväkirjoista eikä ainoastaan kirjeenvaihdosta ihmisten (mielenkiintoisten ihmisten) välillä. Blogissa voi tietysti kertoa vaikka koko elämäntarinansa niin kuin jossain kirjoissa. Kenen elämänkerroista ollaan sitten kiinnostuneita? Voihan se olla, että tulevaisuus "löytää" jotakin henkilöitä, joiden ajateltiin olevan jotakin ihan muuta kuin mitä itse asiassa olivat. Saatetaan löytää jotakin, joiden elämä - yllätys, yllätys - saattaakin kiinnostaa tulevaisuuden ihmisiä. Sitähän sanotaan niinkin, että ei me nyt tiedetä, ketkä tulevat olemaan tulevaisuuden suuria taiteilijoita. Se tullaan tietämään sitten vasta joskus tulevaisuudessa.

Joku blogisti voi odottaa, että hänelle tulee joku "tarjous" (vaikka ihan työtarjous) jonkun blogin ansiosta.

Tekis mieli sanoa, että pidä sinäkin blogia, niin tiedät miltä tuntuu, mutta ehkä sitä ei kuitenkaan "kannata" kaikille ihan yleisesti ehdottaa. Pidä nyt ainakin jotakin päiväkirjaa ihan vaikka edes viikoittain sellaista johon kirjoitat jokusen sanan, mitkä sitten tuovat mieleen mitä juuri silloin tapahtui juuri sinun elämässäsi. Onhan se mahdollista, että sinäkin olisit joku mielenkiintoinen henkilö tulevaisuudelle, vaikka et sellaista ajatellutkaan.

Kyllä tulevaisuudessa ollaan kiinnostuneita ihan siitäkin, että minkälaisia taviskoteja ihmisillä on ollut ja nyt niitä sisustusblogeiksi kutsuttuja kasvaa kuin sieniä sateella kuvin, tekstein ja koko perhe tarjottimella. Minäkin lähetin joku vuosi sitten jonkun kuvan taviskodistamme Tapiolassa kun alue oli juuri valmistunut, koska joku museo tms keräsi. (Minua itseäni kiinnostaa se, mitä ihmisillä on kotiensa seinillä ympäri maailmaa, vaikka en olekaan saanut mitään materiaalia. Ainakin kysymys on herätetty eräässä blogissa ja mielestäni sekin on jo jotakin. Onko kukaan aikaisemmin kerännyt mitään matskua siitä, mitä tavisihmiset ovat ripustaneet huoneidensa seinille taviskodeissaan - siis ihan kaikenlaisissa kodeissa ihan missä päin maailmaa vain? Periaatteessa blogi mahdollistaisi tämmöisenkin materiaalin keräyksen ja kuvat voisi ottaa vaikka halpis kännykameralla ja laittaa lähetellä ja laittaa nettiin.)

Oliko sulla muuten erityisesti jotkut tietyt blogit mielessä?

Tulipas taas pitkä sepustus. Ketä kiinnostaa? Mitä väliä? Ei kerrassaan mitään - sainpa taas kirjoittaa ja purkaa ajatusten virtaa. Ehkäpä se estää tulevan dementoitumisen. On tainnut jo alkaa hissukseen...

Facebookista, LinkedInistä ja tupakasta luovuin viime kesänä.

Blogi on vielä jäljellä, mutta sen luonne on ilmeisimmin "instant gratitude" - kulttuurille ominainen, vahvasti riippuvuutta aiheuttava terapiamuoto, josta olen valmistelemassa luopumista.

Vaatii kuitenkin todellista rohkeutta kadota olemattomiin ja kääntää selkänsä maailmalle. Pidän itseäni vielä liian heikkona, itsekkäänä ja päivänpaisteeseen tavoittelijana, että kykenisin luopumaan tuosta paheesta.

Vain jos kirjoittaa totaalisen anonymiteetin takaa, eikä vahingossakaan anna vihjeitä persoonastaan, voi blogikirjoittamisessa olla jotakin aidosti taiteellista. Yleensä ihmiset kuitenkin tahtovat sitä julkisuutta, menestystä ja kuolemattomuutta.

Yleisin harha on se, että itsellä, elämällään tai vaikkapa tekemisillään olisi jotakin merkitystä. Sitä ei ole. Ne joiden elämällä on todellista merkitystä, eivät joudu kirjoittamaan sanaakaan julkisiin blogeihin, keskusteluforumeihin tai sosiaalisen median irvokkaisiin julkisivuihin.

Periaatteessa tuo edellä sanottu on aivan paikkansa pitävää.

Yleisin harha on se, että itsellä, elämällään tai vaikkapa tekemisillään olisi jotakin merkitystä. Sitä ei ole.
PEESAAN TÄYSIN

Ne joiden elämällä on todellista merkitystä, eivät joudu kirjoittamaan sanaakaan julkisiin blogeihin, keskusteluforumeihin tai sosiaalisen median irvokkaisiin julkisivuihin.
EN PEESAA

Vain jos kirjoittaa totaalisen anonymiteetin takaa, eikä vahingossakaan anna vihjeitä persoonastaan, voi blogikirjoittamisessa olla jotakin aidosti taiteellista.
EN PEESAA

Ei ole yhtään hassua pitää blogia, vaikka kukaan ei lukisi. Eihän edes tarvitse painaa sitä "julkaise"-nappia vaan pitää koko juttu vaan jonain luonnoksina. Sitten myöhemmin ehkä tietää mitä kaikella matskulla tekee.

Se blogihan on päiväkirja. Miksi olisi niin hassua pitää päiväkirjaa? On ollut paljon päiväkirjoja, joita kukaan ulkopuolinen ei ole lukenut.

Mun päiväkirjan saa sit vaikka joku "Kansallismuseo" ja näkevät mimmoista elämä on ollut "meidän aikanamme" jollekin vaikka sinkulle tms

Jos tykkää kirjoittaa ja ajatuksia tulee, niin pakkohan ne on jonnekin vuodattaa, että ei ihan pakahdu.

Jouduin erityisesti miettimään näitä asioita viime aikoina.

Mitä on kirjoittaminen, jos se tapahtuu sellaisissa puitteissa, että kukaan ei voi lukea tekstiä? Onko se vain sammuneen, kylmän tähden pinnalta kapinan hengessä nouseva koronapurkaus? Sellaisenaan paradoksi?

Tällä nimenomaisella palstalla nousi kerran esiin verraton ajatus siitä, että kirjoittaisin vain kuolleille. Tuo kehotus - jota pidän elämäni toistaiseksi älyllis-filosofisimpana haasteena - on vaivannut minua siitä lähtien, ja olen vasta nyt lähellä arvoituksen ratkaisua. Se tarkoittaa nähdäkseni kertakaikkista luopumista lukijoista, sitä, että teksti elää vain kirjoittajan käsissä syntyhetkillään, eikä sitä ole tarkoituskaan päästää muiden luettavaksi, ei nyt eikä tulevaisuudessakaan.

Tämä pakottaa äärimmilleen vietyyn, jopa zeniläiseen puhdistautumiseen.

Ei ole näet mieltä kirjoittaa mitään, ellei teksti ole niin vahvaa ja onnistunutta, että sen on aivan välttämättä saatava elää edes luomisvaiheen aikana. Materiaalin tuhoaminen, sen totaalinen ja peruuttamaton hävittäminen tuottavat sen sijaan kummallista mielihyvää, johon ei tarjoudu aivan yksiviivaista selitystä.

Nyt ei pidä käsittää väärin.

Kirjallinen maailma ei menetä näissä yhteenotoissa mitään. Mutta yksilön tasalla voi ja on koettavissa päihteenomainen vapauden tunne, riippumattomuuden ja omavaraisuuden hurmos jonka korkein aste saavutetaan, kun viimeinenkin napanuora julkisuus- ja menestyshakuiseen toimintaan on katkaistu.

Toistan, että väärinkäsityksiä tulee välttää.

Tätä on vaikea muotoilla, mutta vaistoni sanoo, että on muitakin ihmisiä joiden mitta on täysi, että he haluavatkin pohjimmiltaan olla tavoittamattomissa, tuntemattomia ja vaipua hiljaisuuteen, luultuaan ensin kaikenlaisen äänessä olon ja esille pyrkimisen muodostavan sen pohjan, jonka varaan onnellisuus teorian mukaan rakentuu.

Menestymisen, siten kuin se kirjallisuuspiireissä ymmärretään, tulisikin olla korkeintaan tahaton seuraus luomisen pakosta, teosta jolta ei voinut välttyä, ja sitten - typerän huolimattomuusvirheen takia - teksti päätyi jonnekin, missä se nostettiin päivänvaloon.

Tästä voi tietysti olla eriävää mieltä.

Viime päivinä olen tuhonnut materiaalia yli 25 vuoden ajalta. Siitä on vain osa kaunokirjallista, muu on sitä selittämätöntä paperisaastaa mitä ihminen taltioi mappeihin, pahvilaatikoihin, muovikasseihin, muovisiin ja puisiin laatikoihin, vaatekaappeihin ja kirjahyllyihin - muka siksi, että joskus olisi tarpeen tarkastella, mitä on elämässään joskus tehnyt tai mitä on ostanut lähikaupasta edellisen valuutan aikoihin.

Jos todella kirjoittaa kuolleille, on tekeydyttävä seuraansa, mutta ei liian varhain.

Kun en enää kirjoita tälle palstalle, olen päässyt kokonaan vapaaksi niistä pakkomielteistä, jotka ajavat ihmistä vuoropuheluun toisten ihmisten kanssa, mutta kyseessä ei tuolloin ole muu kuin yksilöevoluutio: harmiton keskittyminen lukemiseen, kirjoittamiseen ja nukkumiseen silloin, kun ei tee jotakin muuta. Siihen tavoitetilaan pääsemiseen, pahoin pelkään, menee vielä tovi.

Minä olen seurannut pian kymmenen vuoden ajan yhtä vanhinta suomalaisista yhä päivittyvistä blogeista ja pakko sanoa, että se on minulle nykyään todella Tärkeä. Olen ollut "mukana" monien blogissa olevien ihmisten tarinasssa ihan alusta asti, olen itkenyt , naurannut ja raivonnut bloginpitäjän kanssa (ja joskus hänelle).
Ja olen suunnattoman kiitollinen siitä, että hän on avannut "erilaisen" elämänsä minulle, jonka tarina on paljon köyhempi.

Ja blogi on siis http://www.viipaleita.net/blog/satu/