Lähes kaikilla taitaa olla joku tapahtuma siellä lapsuudessa joka edelleen kummittelee mielessä.
Itse en pysty vieläkään menemään laiturille, sillä lapsena kompastuin juostessani laiturille. Pudotessani veteen laiturilta repeytyi pitkä avohaava kylkeeni, haava vuosi verta niin kovasti että menetin tajuntani, onneksi en ollut yksin rannassa ja pääsin ajoissa ommeltavaksi.
Itse en pysty vieläkään menemään laiturille, sillä lapsena kompastuin juostessani laiturille. Pudotessani veteen laiturilta repeytyi pitkä avohaava kylkeeni, haava vuosi verta niin kovasti että menetin tajuntani, onneksi en ollut yksin rannassa ja pääsin ajoissa ommeltavaksi.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olin lapsena hautajaisissa, arkun kansi oli auki, vainaja oli sininen, hänen päälleen satoi lunta.
Kotiin tultuani vainajan kasvot tulivat silmieni eteen, en saanut nukuttua, pelkäsin monta kuukautta.
Karmealta tuntui minustakin pienenä katsella mummon albumia. Isän siskoja kaksi, arkuissaan, pikkuvauvoja, pulleaposkisia ja tummahiuksisia.
Sivusta.
Olin alle kouluikäinen, mummo kuoli kotiin. Äiti sen laitteli valkoisessa yöpuvussa eteiseen odottelemaan arkkua. Sitten se oli avonaisessa arkussa ja lähipiiri kävi kattomassa. Se oli ninkuin vanhan ajan tapa. Eikä jäänyt mitään traumoja sitä. Ja tollaset teurastukset, poikimiset, kanojen päitten katkomiset, nehän oli vain arkipäivää maatilalla.
Oppi tajuaan jo kakarana, että elämä ja kuolema on vain elämää. Sivumennen mainiten, taloon ilmaantui vauva myöhemmin, enenpi sitä ihmetteli, en tiedä tuliko siitä traumoja, mutta se jotenkin jäittympeänä asiana mieleen, koska se rääkyi häiritsevästi.
Niin, kuolema mystifioitu, nyky kakarat ei näe ehkä ikinä kuolleita ihmisiä. Ja tollaset arkipäiväiset teurastus asiat on mystifioitu, nykyisin edes saa teurastaa kotona, kissan saa ampua, jos on haulikko, kantolupa ja jossain keskellä korpea. Kakaroita kuljetetaan kotieläintiloille kattelemaan lehmiä, ei kaupungeissa ole kuin puudeleita ja muita lemmikkielikoita, jotka käydään lopettamassa salaa lapsilta elukkalääkärillä. Kuolema yritetään hävittää elämästä. Tämähän on uskontojenki perusta, jos uskoo johonkin ei kuole, vaan alkaa iänkaikkinen elämä.
Noh, asiaan vaikuttaa niin monet muutkin syyt, mutta kuolema ei ole elämästä erillään oleva juttu ollenkaan.
=DW=
Jouduin kasvamaan lestadialaisessa kodissa. En ole toipunut vieläkään. Vaikka järki sanoo yhtä, en kuitenkaan osaa elää niin kuin pitäisi.
Lapsuudessa annetut opit voivat olla vääriäkin ja niistä on vaikea tai mahdoton päästä eroon.
Lapsella on omia tunteita, joita aikuiset väittävät vääriksi. Ihmisen ihan luonnollinen tunne kateus tuomitaan, ei saa olla kade vaikka aihettakin olisikin. Ei saa olla vihainen vaikka siihenkin myös lapsilla on aihetta. Lapsi kokee syyllisyyttä kunnes aikuisena ymmärtää asian ja ehkäpä antaa edes silloin luvan itselleen olla vihainen, kade tai tuntea muita "väriä tuneita".
Kuka lapselleen oikeaa elämää toivova kieltää häneltä normaalit syntymässä saadut tunteet.
Tuskin ainakaan yhtään mihinkään uskoon liittyy moinen toiminta.
Mulla on koirakammo. Mua on niin monta kertaa lapsena koira purrut että nään niistä painajaisia toisinaan vieläkin.
Raiskaus ei unohdu koskaan.
Saiko tekijä ansaitsemansa kunnon rangaistuksen?
Noista vainajista en kerro kuintämän. Olin reippaasti alle kouli iän. Seistessäni kynnykselllä näin kuinka napurin vanhaa miestä pestiin arkkuun juuriharjalla. Ei minua käsketty pois, enkä siitä estoja saanut. Laskin tässä nähteeni keskivertoa enemmän vainajia kuin normi suomalainen 38kpl. ehkä menin laskuissa sekaisein.
Pihassa oli ulkoveski. käytyäni asilla, nousin ja mukanani nousi joku valkoinen pitä. Husin ja juoksin pihalla. Mummu vaikka oli huonojalkainen sai minut kiinni. Vetäen sitä valkoista joka katkeili, juoksin kokoo ajan huutaen. En edes muista miten tilanne päättyi, mutta muistan sen kauhun.
Minusta tuli sellainen etten uskaltanut mennäveskiin en koulussa, en kotona. Vasta kun paskoin ja ne tuli väkisin housuihin menin loput päästämän ulos.
Koulussa minua haukuttiin, tytöt vetivät housut alas tahtoen nähdä oliko ne puhtaat, ei olleet. Sanoin ettei mummu antanut vaihtaa, se oli totta.
Olin vuosia varma että kohdalleni oli sattunut Jumalan rangaistus, olinhan käynyt kunnan kaalipellolla varkaissa syöden yhtä kaalia.
Nyt uskon sen kaalin ajaneen madon liikkeelle. En saanut mitään lääkitystä madon lähtöön. Sain uskon rangaistukseen varkaudesta ja toisen uskon että Jumala ajoi sen minusta pois. Tämä on ensimmäinen kerta kun kukaan saa tietää kauhuni aiheesta.
Oli vaikeata kirjoittaa tätä yökkäysteni keskellä.
~~~~ Kun minä olin lapsi, ajattelin~kuin lapsi~~~~~~
maagikko
Joop, samasta minäkin kirjoitin.
Siis kuolemasta. En ole ruumiita laskenut, onhan noita nähnyt, nykyisin harvemmin. Aikanaan olin sairaalassa hommissa, siellä nyt ajoittain kans näki niitä, sekä sairauttta ja muuta.
Matoja ei ole näkynyt, ihan hyvä. Mutta kakarana oli toi tapaturmien hoito aika kotikutoista, ei ollut tiet auki, ei helikoptereita, ei edes lekuria. Kerran tein jotain puupyssyä, itteäni suuremmalla pokasahalla. No käteen meni, aivvan stanasti verta. Mitäpä siinä, jäätä pihalta, siteet jostain mistä lie lakanoista, aikanaan sitten lekurille. Muutamia muitakin vastaavia oli.
Naapurissa oli vanhempi ihminen piikana. Sillä oli mennyt jalka niittokoneessa. Hauska näky kun se meni hakemaan lehmiä laitumelta. Polkupyörälllä yhdellä jalalla polkien, tekojalka tarakalla. Sitkee mimmi, kävin joskus sillä kylässä, se eli aika vanhaksi. Se oli ollut tekemässä kattoa 70- vuotiaan yksjalkaisena siihen pytinkiin, missä asui :D
Mutta ei tollasista tullut traumoja, entoivat jotain realiteettien tajua elämää varten.
Pahimmat traumat tuli sitten kansakoulussa, kun joutui lestaatien kiusaamaksi. Lähti lapsen usko melko nopeasti, kun uskontotunnin jälkeen lestaatit hakkas pihalla. Vanhemmiten joutunut jehovien kiusaamaksi, että niistä on kyllä tullut traumoja. Ja järkeä päähän.
=DW=
Moni non näköjään nähnyt vainajia tai niiden kuvia jo ihan lapsena. Minä en ole nähnyt kuollutta muualla kuin TV:ssä, suurimmaksi osaksi maskeerattuja näyttelijöitä ja vähän realistista uutiskuvaa.
Mulla nyt on vaan lievä korkea paikan kammo. Pohkeita alkaa pistelee, enkä pysty liikkumaan, jos mene liian lähelle suojaamatonta reunaa, josta voi tippua. Pari vuotiaana tipuin rappusista ja otsassa on siitä arpi. Jos mä oikein raivostun vaikka siitä, että kukaan ei viitsi korjata TV-antennin suuntausta, niin ei yhtään huimaa istua 7 metrin korkeudessa olevassa ikkunassa ja kurotella antennin suuntaan. Sama vaikutus on sillä, jos joku alkaa pilkkaamaan mun korkeanpaikan kammoani. Adrenaliinista saa rohkeutta.
Korkean paikan kammo aika yleinen ihmisellä. Samaten susien tai käärmeitten pelkääminen. Ei siihen edes traumoja tarvita, se on ihmisrodun ikivanha luontainen ominaisuus. Ja ite pelkään myös tulipaloja, vaikka en sellaisessa ole ikinä ollut ja nähnytkin vain katselijana kauempaa.
Vaan, kait jokin juttu, pienikin, voi aktivoida perusgenetiikasta jotain piirteitä pinnalle. Joku viisaampi vois selittää, jotenkin tuollainen käsitys jostain tullut.
=DW=
Turvallisuutta lisäävät pelot liittyvät ihmisen selviytymisjärjestelmään ja ovat luonnollisia ja luontaisia. Niin olen itsekin ymmärtänyt.
Lapsena pelkäsin tulipaloa. Meidän lähellä paloi teollisuuslaitos ja tuuli toi kekäleitä pihaan. Isä herätti perheen aamulla aikaisin siltä varalta, että tuli leviäisi tiheään asutulle alueellemme. Eräässä lukioaikani kesätyöpaikassa sattui koko tehtaan totaalisesti tuhoava tulipalo. Olin kantamassa tavaroita eräästä puisesta toimistorakennuksesta ulos, kun tuli alkoi nuolla ikkunoita. Sitten piti lopettaa ja siirtyä kaemmas seuraamaan roihua. Tulipalon pelko on hävinnyt minulta ihan kokonaan, mutta en silti näe mitään kaunista tai romanttista takkatulessa ja kynttilöissä.
Käärmeet ihan varmasti pelottaisivat, jos kotiluonnossa liikkuisi kobria tai valtavia anakondia. Kyystä en vielä ahdistu. Hämähäkeistä puistattavat ne pitkäkoivet, jotka tulevat määrätietoisesti kohti (lämpöä kohti siis). Kylppärissä olen kyllä suojellut lyhytjalkaisia, isojakin.
Näin TV ohjelman siitä kai.
Muistan kun heitin isäni ulos ja hankeen ja päällä istuen sanoin tämä on viimeinen kerta kun näin teet, hän lupasi ja kaikki hyvin... hän oli syntynyt 1923.
Lisä: Uhkasi äitiä, kaikki kuitenkin hyvin ajan kuluessa.
Elin lapsuuden mielisairaiden, kirkon, ruumishuoneen, hautausmaan ja haudankaivajien, humalaisten, vanhainkotien ja kuolevien vanhusten keskuudessa. Omituista tuossa symbioosissa oli, että poliisi oli hyvin harvinainen näky. Tosi harvinainen. Niitä oli vain kaksi. Nimismiestä en nähnyt koskaan. Se oli joku kanslia kaukainen.
Minulle ei ole jäänyt traumoja. Minusta kasvoi kaiketi normaali. Mutta tosi mustan huumorin ystävä ja viljelijä, toki.
Varmaan lapsuuden turvattomuuden tunne toisen vanhemman takia on aiheuttanut koko elämäni kestävän itsetunnon puutteen, sekä peripessimismin.
Kammon ja pelon vaikkapa kaikkea uutta kohtaan.
Minulla ei ole mitään lapsuuttani kohtaan vai se, että isä ja äiti olivat köyhiä niin olivat monet muutkin, mutta maan politiikka koko systeemi Kekkosineen oli pielestä.
Näkyy myös tänään suomalainen perinne maailman politiikassa, miksi ja kuinka.
Köyhiä olivat useimmat muutkin meidän lapsuudessamme, mikä häpeä se olisi ollut.
Se oli, että piti usein paeta kotoaan.
Kekkonen oli oman aikansa pressa, niin kuin muutkin omansa.
Kansan valitsema.
Iso ujeltava sirkkelinterä,kun se välkkyvänä kaiken leikkaavana kiekkona pyörii se herättää omituista alkukantaista pelkoa.
Kun katselin sitä lapsena niin minua ei millään olisi saatu siihen viereen seisomaan.
Kun aikuisena olen niitä ja erilaisia leikkuu koneita käsitellyt niin olen todella tarkkana niitten kanssa