Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Synkeään tositapahtumaan on Jaakonaho tarttunut esikoisromaanissaan. Vaikka tapahtumista on kahdeksankymmentä vuotta niin asenteet elävät yhä. Vaikkapa Jyväskylässä eilen. Valitettavasti.
Lapuan liikkeen, Lapuan lain ja Lapuan Lukon kulta-aikana 30-luvulla äärimmäinen oikeisto turvautui väkivaltaan kun demokratia ei tuottanut isojen isäntien haluamaa lainsäädäntöä. Toki kommunistit saatiin kiellettyä ihan lain muutoksella, mutta demareita piti ryhtyä kyyditsemään itäräjan taa tai piestä henkihieveriin.

Tapaus Onni Happonen on yksi tunnettu muilutus joka muuttui yli-innokkaiden käsissä murhaksi. Happonen oli Heinäveden kunnallislautakunnan esimies, demari ja siten isännille vihollinen. Taksoituslautakunta saattoi hänen johdollaan pistää tilan tuottoa jopa verolle tai veloittaa kunnan kassaan ikiaikaisista perinnöistä. Siis ennen kuin maatalous siirtyi muiden yritysten tapaan kirjanpitovelvolliseksi. Leskien ja orpojen hyysääminenkin maksoi, parempi olisi vanha kunnon köyhäinhuutokauppa, josta saa työväkeä halvalla. Lakisääteisille kunnan velvollisuuksille ei Heinävedellä paljoa painoa pantu jos niitä edes silloin oli.

Jaakonaho kertoo Happosen tapauksen kaunokirjallisin keinoin. Faktat faktoina ja sepittäen sen mitä ei varmasti tiedetä. Kertojina Happosen nuori vaimo Saimi, yksinkertainen renkipoika Pakarinen ja maailmalta palannut ison talon isäntä Pelkonen. Kukin kertoo omalla äänellään ja omasta suppeasta vinkkelistään tapausten kulun ja tuntemuksensa. Kokonaisuus toimii ja on uskottava. Vaikka ensin alkuun Pelkosen maahenkinen uho tuntuu koomiselta niin pieni vilkaisu ajankohdan muihin teksteihin palauttaa uskottavuuden. Sellaista vihan lietsontaa se todella oli. Salakuljetetulla pirtulla oli tietennii oma osuutensa isänmaallisuuden lietsontajuhlissa. Pelkosen vihaan on vielä henkilökohtainen syy. Punaiset ampuivat hänen isänsä Varkaudessa 1918. Miksi Pelkonen välillä häipyi merille yli kymmeneksi vuodeksi jää hieman auki ja hämäräksi.
Pelkosen kokemukset Maakunnan miesten marssista Kosolan johdolla Helsingin herroja pelottelemaan ovat korniudessaan aidon tuntuisia. Sitä rohkene pikkusen epäillä, jotta olisko edes Pelkosen talossa ollut leikkuupuimuri 1930? No, pistetään kirjoittajan nuoruuden piikkiin.

Pikkutilan emäntänä Saimi Happonen ihan nykynaisten tapaan kritisoi miestään kunnan asioiden hoitamisen asettamisesta perhe-elämän edelle. Niin ajatonta ja söpöä. Samoin kuin Saimin hetkellinen epäily miehensä aatteellisuuden aitoudesta. Hyvin Jaakonaho Saimin lypsykolttuun asettuu ja kantaa huolta niin punataudista kuin utaretulehduksesta. Lääkkeetkin lie ajalle oikeita.

Traagisin hahmo on Pakarinen. Entinen nuori punakaartilainen, jonka Pelkonen on pelastanut teloitettavien joukosta ja aikoo koulia ja kasvattaa isänmaalliseksi mieheksi. Maanis-depressiivinen ADHD-kasvatus ei vaan meinaa tuottaa tulosta.

Varsinaiseksi dekkariksi tapausten kuvaus kääntyy kun pitäjän merkkimiesten yhteistyötä kuvataan. Suojeluskunnan piiripäällikön, rajavartioston, kauppiaan ja nimismiehen synergiaetu toimii ja homma hoituu. Tuurin Anttihan Ikitiessä tätä muilutuksen logistiikkaa avasi ansiokkaasti. Jatkoselvittelyissä pikkusen kaupungista lähetetyt poliisit yrittää hämmentää tutkintaa ja liian innokaat etsivät pitää vaihdattaa isänmaallisiin miehiin.

Kirjan nimi on loistava ja sopii molempien osapuolien laululiikkeeseen. Kansi sen sijaan tuo mieleen Timo Koivusalon historialliset maalaisleffat pahimmillaan.

Rohkenen suositella lähihistoriasta kiinnostuneille.