Keskenmeno masentaa ja ahdistaa

Itseäni on helpottanut vain aika... Sain keskenmenon vkolla 12. Tuntui aika epäreilulle, kun jälkikasvua oli yritetty pitkään ja sitten ensimmäinen raskaus päättyi näin. Samaan aikaan liian moni lähipiirissä on kertonut omasta raskaudestaan... Itse emme onneksi olleet vielä kertoneet raskaudesta kuin ihan lähimmille.

Tapahtuneesta on nyt kulunut nelisen kuukautta ja tällä hetkellä ollaan tilanteessa, etten enää päivittäin mieti tapahtunutta. Edelleen on kyllä päiviä, jolloin asia painaa mieltä käsittämättömän paljon. Enkä mielellään tapaa raskaana olevia ystäviäni tai ystäviä vauvoineen, sillä niiden tapaamisten jälkeen olen monta päivää ihan maassa. He eivät tiedä asiasta, sillä haluan heidän kuitenkin suhtautuvan minuun normaalisti eikä sanojaan varoen.

Kaikkein pahintahan tässä on se, ettei uutta raskautta ole kuulunut vieläkään... :(

Aloittaja, olen pahoillani menetyksesi johdosta. Sain keskenmenon juhannuksena 2012, raskaus oli kauan odotettu ja olimme mieheni kanssa todella onnellisia. Kaiken lisäksi kerroin asiasta kaikille lähipiirissäni, töissä jne. Keskenmeno todettiin UÄ:ssa viikolla 10, mitään oireita ei ollut.

Yritin ajatella asiaa järkevästi. Olen 30-vuotias, ja keskenmenot varhaisilla viikoilla ovat todella yleisiä. Lisäksi oli parempi, ettei näin käynyt raskauden ollessa jo pidemmällä.

En osannut yhtään arvata reaktiotani. Menin täysin toimintakyvyttömäksi, ja masennuin täysin. Mieheni ei osannut lohduttaa, hänelle menetys ei ollut yhtä dramaattinen kuin minulle. Kesälomani meni täysin pilalle, samoin sitä seuraava syksy. En jaksanut huolehtia itsestäni, enkä tahtonut jaksaa tehdä töitä. Pelkäsin uutta raskautta ja sitä, että jos sama tapahtuisi uudelleen, en kestäisi sitä henkisesti. Ystävien kehotuksesta hakeuduin työpaikan psykologille, ja sain apua.

Lokakuussa 2012 raskaustesti näytti jälleen positiivista. En osannut iloita asiasta, pelkäsin kamalasti toista menetystä. Emme kertoneet raskaudesta kenellekään ennenkuin raskaus alkoi näkyä. Nyt 24. raskausviikko menossa ja kaikki on mennyt toistaiseksi hyvin. Osaan jo iloita asiasta, vaikkakaan en pidä enää mitään itsestäänselvyytenä. Ja tajuan nyt, ettei huoli menetyksestä lopu edes lapsen syntymään..

Toivon sinulle kaikkea hyvää, älä pelkää uutta raskautta. Kaikki käy lopulta hyvin!

Kiitos vastauksista. Aikaa on nyt kulunut pari viikkoa keskenmenosta ja huomaan, että pahin masennus alkaa helpottaa. Edelleen mieleni on alakuloinen ja tulee viiltäviä hetkiä, jolloin tiedostan sen, ettei sisälläni enää ole "ketään". Uusi raskaus myös ahdistaa: kävimme mieheni kanssa lopulta yksityisellä lääkärillä, kun en kestänyt tätä epävarmuutta. Kohtuni oli täysin siisti ja kuulemma valmis uuteen raskauteen, eikä lääkäri nähnyt mitään syytä sille, miksi pitäisi odottaa seuraavien kuukautisten yli. Nyt huomaan kuitenkin ahdistuvani ajatuksesta, enkä tiedä miten päin pitäisi olla. Kaikki haaveeni tuntuvat romahtaneilta, enkä uskalla alkaa tavoittelemaan niitä uudelleen. Pelkään myös sitä, että seuraavalla yrityksellä olisi sama kohtalo. Kai se on niin kuin Kova kohtalo kirjoittaa, eli että vain aika auttaa. :) Tsemppiä sinulle uudelleen raskautumiseen!

Onnea uudesta raskaudesta sinulle, Saman kokenut. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin loppuun asti ja pystyt nauttimaan myös raskaudesta. Olisi mukavaa kuulla päivityksiä fiiliksistänne!

Minulla todettiin keskeytynyt keskenmeno eilen ultrassa. Juuri nyt kaikista vaikeinta on kävellä ja yrittää elää jälleen normaalia elämää tietäen että vatsassani on kuollut alkio.

Ahdistus ja masennus on kova, eilen jopa itsetuhoiset ajatukset kävi mielessä. Onneksi mieheni on läsnä ja pitää minut maan pinnalla, etten vaivu aivan lamaantuneeseen tilaan.

En tiedä pystynkö vielä hetkeen pohtimaan uutta raskautta. Myös meillä oli lapsi hyvin toivottu ja pitkään yritetty. Myös lähimmät ihmiset, jotka tiesivät raskaudesta ovat olleet tukena, vaikka kertominen tuntuikin erittäin vaikealta.

Lääkäri sanoi että uutta voi yrittää, mutta kannattaa odottaa ensimmäiset menkat.

Kohdun tyhjennyksen teen huomenna kotona, katsotaan miten siinä käy.

Itse kävin tänään np-ultrassa ja ultrassa löytyi vain kuollut alkio. Minulla olisi ollut tänään rv 11 1, alkio oli kokonsa perusteella kuollut joskus rv 8. Annettiin myös mukaan lääkkeet, ja sunnuntaina teen kotona tyhjennyksen.
Pettymys on aivan kamala, olin ilmoittanut asiasta jo monelle sukulaiselle, kaverille ja pomolle...nyt jouduin kertomaan kaikille ettei meille tulekaan vauvaa. Ikääkin minulla on jo pian 32, joten en tästä enää nuorenekaan.
Kaiken lisäksi minulla on pco, ja tätä raskautta yritettiin saada alulle vuoden verran ennen kuin tärppäsi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ei tämä tule koskaan onnistumaan, tai että seuraavakin raskaus päättyy kuitenkin samalla lailla.

Kuukauden päästä taas verikokeet, ja ilmeisesti pitäisi myös varata aika kilpirauhaskokeisiin, vuonna 2009 kilppariarvot ovat olleet vähän kohollaan ja nekin voivat vaikuttaa raskauden keskeytymiseen.
Varasin ajan myös yksityiselle gynelle (toukokuussa), jos vaikuttaa siltä että uusi raskaus ei ala, niin menen keskustelemaan josko hän laittaisi lähetettä lapsettomuuspolille tai määräisi jotain tukilääkitystä terolutien lisäksi.

Tällä hetkellä olo on tyhjä ja pettynyt. Ja jotenkin epäuskoinen. Tuntuu kuin kaikki olisi pahaa unta. Eihän sen näin pitänyt mennä. Keskiviikkona kävin neuvolassa ja lääkäri koitti kuunnella sydänäänet, mutta ei saanut kuuluviin. Totesi kuitenkin että se on normaalia näillä viikoilla ja että kohtu on kasvanut. Tänään otin aamulla Mifegynen, toivoin että vuoto olisi käynnistynyt niillä, vaan eipä ole.

Minäkin sain km.n aika alussa, olin reippaasti vanhempi kuin aiemmat kirjoittajat, oli aika alakuloinen fiilis, mutta en odottanut kauaa ikäni puolesta vaan yritettiin uudestaan ja muutaman kuukauden päästä tärppäsi. Ei kannata luovuttaa vaikka tuntisi itsensä aivan murskatuksi. Eikö julkisella tutkita lapsettomuutta, en ymmärrä, jos sinne pääsee sellaiset uudestaan ,joilla on jo lapsi hoidoista, vuoro pitää antaa niile, joilla ei ole yhtään, jonotkin on pitkät.

Minäkin sain keskenmenon noin viikko sitten rv 7.. Lasta oli yritetty pitkään (3vuotta) ja sen lisäksi lapsettomuushoidot päälle.. Luulin että lapsettomuudessa olisi jo tarpeeksi kestämistä ja nyt tämä... En tiedä miten tälläisestä pääsee ikinä yli...Näin painajaisia lähes joka yö että synnytän kuolleen lapsen.. Uusi raskaus pelottaa ja mietityttää.. Lääkärin mukaan voisimme jatkaa hoitoja heti perään mutta kieltäydyin... Mieheni kokee menetyksen myös todella raskaana ja olemme pystyneen puhumaan kyllä asiasta.. Jotenkin vaan tuntuu ettei tästä pääse yli... Lisäksi pelottaa se että jos en enää koskaan tulekkaan raskaaksi.. Tuntuu että koko elämä luhistuu käsiin... Oliko tämä nyt se lapsi jonka me ikinä tulemme saamaan??

Muille puhuminen helpottaa oloa. Voit pitää onnena sitä, että km tapahtui jo noin varhaisilla viikoilla. Toki se surettaa yhtä paljon kuin myöhemminkin km tulleena.Odota rauhassa seuraavia kuukautisia. Kyllä te kerkeette sen jälkeen aloittaa urakka uudelleen. Itse olen saanut 3 keskenmenoa rv 13 ja 2 km rv 5. Ja lapsia on 9.:) Keskenmeno on normaalia, vaikka siitä ei halua puhua. Monet naiset sen kokevat. Monet saavat km ennen kuin edes tietää olevansa raskaana. Se on luonnollinen asia siinä missä onnistuneen raskaudenkin.
Sinun kannattaa asiasta puhua, jotta saat helpotusta. Itke myös kunnolla itkusi.

Olen pahoillani kaikkien kokemienne keskenmenojen vuoksi! :( Kiva kuitenkin, että olette jakaneet kokemuksianne täällä. Ainakin itselleni on apua siitä, että saan lukea toisten saman kokeneiden ihmisten ajatuksia. Miten tuntemuksenne ovat kehittyneet keskenmenon jälkeen?

Tilannepäivityksenä se, että meillä mieliala on vaihteleva ja osin apea. Lasta ei ole varsinaisesti yritetty, mutta emme ole myöskään käyttäneet ehkäisyä. Välillä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, ettei mistään tule mitään ja että olen huono ihminen. En tiedä mistä viimeisin tulee, mutta ehkä juuri siitä, että kun on lamaantunut olo, eikä saa aikaan mitään, tuntee itsensä huonoksi. Lisäksi tuo keskenmenon aikaansaama alakulo tietenkin pahentaa tunnetta. Enimmäkseen meillä on kuitenkin asiat hyvin ja olen onnellinen mieheni läsnäolosta, vaikkemme olekaan voineet viettää kovin paljon aikaa yhdessä. On kuitenkin ihanaa, että joka ilta on kotona joku, joka välittää ja jonka kanssa jakaa tämäkin asia. Tuntuu siltä, että kokemus olisi jopa vahvistanut suhdettamme entisestään.

En ole edelleenkään puhunut asioista kuin kahdelle ystävälleni, jotka asuvat eri paikkakunnalla kuin itse asun. Ehkä se hieman helpottaa, mutta välillä tekisi mieli jakaa ajatuksia myös perheen kesken. Minusta ei vain oikein ole siihen, kun odotukset tuntuvat olevan, että olisi kiva jos meille tulee vauva, vaikkei siitä paljon ääneen olekaan puhuttu. Miten ahdistavaa onkaan se, kun ympärillä olevat ihmiset hienotunteisesti vihjailevat siitä, miten hauskaa olisi, jos miehelläni ja minulla olisi jo vauva! Olemme melko nuoria, joten sitä ei varsinaisesti odoteta, mutta ilmapiiri silti joskus on hieman ahdistava tämän keskenmenon jälkeen.

Tsemppiä kaikille muillekin kirjoittajille. Yritetään pitää alakulo loitolla. Jos ei muuta lohtua, niin ainakin se, että kun raskaus on kerran alkanut, voi se alkaa toisenkin kerran. :)

Nyt on iloisia uutisia! Raskaustesti antoi plussan. :) Kunpa tämä raskaus onnistuisi.

Mulla on tänään yksityinen gyne, katsotaan lääkitystä, terolutit mulla estää oviksen mutta koska luomukiertoni on pitkä ja ovuloin myöhään, toivoisin clomit tms. Ehkäisyä ei ole keskenmenon jälkeen käytetty. Tyhjennys sujui hyvin, vuotoa tuli noin 12 päivää. Sen jälkeen on ollut ns. "kuivia" päiviä, ja välillä tullut ruskeaa turhua. Ovulaatiota en ole km:n jälkeen onnistunut tikuttamaan. Aloitin pari päivää sitten terolutit, syön niitä nyt yhden kuurin vain, jotta saisin kierrot taas käynnistymään edes jotenkin.

Täällä on masisolot oikeastaan menneet jo ohi. Tottakai tuo on joka päivä mielessä, mutta elämä on jatkunut, eikä enää edes itketä. Olen saanut kevään tullen uutta puhtia, ja aurinkokin piristää. Kaikki mahdolliset vitamiinit on käytössä.

Eli ei muuta kuin uutta yritystä, jahka tässä nyt ovikset vaan tulis ja sitä rataa. R-testi näyttää nyt km:n jälkeen negaa, joten eiköhän hormoniarvot ole laskeneet. Viikon päästä on verikoe, joka täällä toimii jälkitarkastuksena. Pahanhajuista valkovuotoa tuli tässä jonkun aikaa, mutta sekin vaiva meni ohi, kun hommasin apteekista Femiflor-maitohappotabletit.

Keskenmeno on jotain mitä sitä kokematon ei ymmärrä. En osannut itse tukea läheistä, joka kertoi keskenmenostaan. Kun itselle tuli keskenmeno nyt ymmärrän toisenkin surun ja ahdistuksen.
Oma keskenmeno ilmeni vasta juuri ennen ensimmäistä ultraa hyvin runsaana vuotona. Mitään kipuja ei ollut kokoaikana ja raskausoireet jatkui, joten en ollut osannut mitään epäillä. Keskenmeno oli kuitenkin tapahtunut jo viisi viikkoa ennen kuin vuoto alkoi. Keskenmeno oli minulla fyysisesti rankkakokemus, että surua pääsi käsittelemään vasta myöhemmin.
Keskonmenostani ei tiedä kuin mieheni ja läheinen, joka kertoi minulle omasta keskenmenosta. Läheisen kanssa on puhuttu siitä kuinka tärkeä on saada puhua asiasta, mutta en silti ole halunnut kertoa muille. Miehen kanssa on puhuttu asiasta ja sairaalasta antoivat numeron johon voi soittaa jos haluaa varata aikaa psykologille. Tieto, että keskenmeno johtuu siitä, ettei sikiö olisi ollut elinkelpoinen ja itse en keskenmenoon voinut mitenkään vaikuttaa, on helpottanut ylitsepääsemistä. Jonkun takia myös se, että keskenmeno tapahtui ennen kuin sikiön sydän alkoi lyömään on ollut minulle helpottava asia.
Uusi raskaus onnistui heti, kun yhdet kuukautiset oli odotettu keskenmenon jälkeen. Uudessa raskaudessa tuli oma pelko ja ahdistuneisuus yllätyksenä. Heti, kun oli raskaustestin tehnyt oli voimakas tunne, että se on mennyt jo kesken. En ennen ensimmäistä neuvola käyntiä pysytnyt ollenkaan iloitsemaan uudesta raskaudesta. Neuvolassa kävin jo viikon 6 lopulla ja siellä neuvolan tädin kanssa juttelu auttoi ja lisäksi kävin yksityisellä ultraäänessa, jossa todettiin sikiön olevan kunnossa ja sydämmen lyövän. Muutaman päivän jo tsemppasin ja iloitsin raskaudesta. Epävarmuus palasi, kun yht äkkiä pönttöön tipahti pieni kirkkaan punainen hyytymä.
Koitan yrittää saada mielialani kohenemaan, vaikka epätietoisuus on kamalaa. Jos ensimmäisessä kunnallisessa ultrassa näkyy terve sikiö, pysty vieläkään uskomaan ja luottamaan, että tällä kertaa saadaan terve lapsi vai pysyykö keskenmeno pelko yhä.
Onnellista on, että raskaus on minulle mahdollista.

Sisältä kuollut, kirjoitti muiden vihjailusta että lapsia voisi tulla. Vihjailu on karmeaa ja samoin ajattelemattomat ystävät, jotka heti alkaa utelemaan/ keskenään arvuuttelemaan, josko ois lapsia tulossa, kun ei alkoholi maistu. Joka lapsia haluaa, varmasti niitä tekee, jos se vain on mahdollista. Tuttavat saavat varmasti myös aikanaan kuulla, jos lapsia tulee, vaikka ei ihan vielä alkuraskaudesta ole halukas asiaa jakamaan.

Mitä minä voin tehdä, kun raskaus oli tosi vaikea ja meni kesken rv 12. Aluksi en surrut kovin, kun ajattelin, että yritetään uudelleen. Nyt mies sanoi, että ei yritetä, kun se oli niin vaikeaa ja olin niin vaikea. Tiedän, että olin kamala, mutta raskaus oli ihan kamala. Olin lopen väsynyt, huonovointinen, palelin kuin horkassa. Hajut tuntuivat ylipääsemättömän kamalilta esim miehen tupakka ja hajuvedet. Vetäydyin siinä pahassa olossani kuoreen. Kun istukka tuli ulos niin olo parani tosi nopeasti, mutta mies on vetänyt tästä sen johtopäätöksen, että siinä se sitten oli...

Sain eilen tietää keskenmenosta.raskausviikkoja oli 8 6.hoidetaan siis lääketieteellisesti kohdun tyhjennys.kaikki oli normaalisti kun menin eilen neuvolaan,en ees osannu aavistaa keskenmenoa mutta sykettä ei vaan löytynyt.se romahdutti.lapsi olisi ollut erittäin toivottu.ymmärrän ja tiedostan että keskenmenot on yleisiä,sokeasti vaan aattelin ettei semmosta voi mulle tapahtua.ja vaikka en ite pysty asiaan vaikuttaa,tunnen vaan itteni niin epäonnistuneeksi!fyysinen koettelemus on vielä eessä mutta eniten pelkään tätä henkistä koettelemusta.itkulle ei vaan tule loppua.mitkään sanat ei lohduta mutta silti odotan että joku sanoisi jotain joka helpottaa.muutin vasta kaksi viikkoa sitten tänne,koti ja perhe jäi monen sadan kilometrin päähän,se oli suuri menetys mutta jaksoin kun ajattelin että vaikka menetin paljon saan tilalle jotain uutta,parempaa mutta eilen menetin senki.mies käpertyy omaan kuoreensa,ei puhu,ei anna tukea.koen olevani niin yksin.

Oli mukavan terapeuttista lukea tämä ketju läpi.

Vauvan laskettuun aikaan on nyt reilu pari viikkoa. Keskenmenon aiheuttamat tunteet ovat laantuneet ja puhun asiasta nykyisin avoimesti kaikille, joiden kanssa aihe tulee jollain tasolla puheeksi. Se on helpottanut asian käsittelyä ja olen huomannut, että todella monille on käynyt samoin, vaikkeivät he siitä puhukaan. Tärkeintä kaikesta on ollut mieheni lämmin tuki.

Alkuraskaus meni pelonsekaisin mielialoin, mutta toisella ja kolmannella kolmanneksella olen osannut nauttia kaikesta enemmän. Haikeaa on se, ettei ensimmäisen "vauvan" tuomaa hullaantumisen tunnetta ole tullut koko raskausaikana, koska olin alussa niin peloissani. Tulevaa vauvaani rakastan älyttömästi jo nyt, mikä tuntuu pääkopassa hassulta, kun välillä huomaan leperteleväni vatsalle. :)

Miten teillä muilla menee? Ovatko uudet yritykset tuottaneet tulosta?

Hei
Vaikka itselläni ei ole samaa kokemusta ,on vain tyttären syntymään päättynyt raskaus,jonka alussa ja keskivaiheilla pelkäsin keskenmenoa ,ymmärrän hyvin surusi menetyksen johdosta.
Jos haluat ottaa jotakin neuvoa vastaan ,ota yhteys terveyskeskuksen psykologiin ja mene purkamaan tunteitasi ammattiauttajan avulla.
Voi sanoa kokemuksesta ,että siitä voi olla paljon apua.Nimittäin lapseni syntymän jälkeen masennuin ja ahdistuin,mutta avun sain psykologin kanssa käymistäni keskusteluista .Hämmästyin itsekin miten muutama keskustelukerta todella auttoi siinä tilanteessa.
Älä jää yksin asian kanssa.,vaan hae apua,kun sitä nykyään on saatavissa.

Kävin alkuviikosta viikon 12. ultraäänitutkimuksessa. Pari viikkoa aikaisemmin olin käynyt veriseerumitestissä. Heti kun menimme lääkärin huomeeseen, vaistosin, että jotain on pielessä. Lääkäri tuntui niin vaisulta. Ajattelin ensiksi, että sikiöllä on todennäköisesti Downin syndrooma tai jokin muu kromosomihäiriö. Järkytys olikin suuri, kun monitorista näkyi kuollut sikiö. Vaikka se oli pieni, parin sentin mittainen, niin silti oli jo kuin pieni vauvan alku. Käsien alut näkyivät ja jalat olivat koukussa. Tajusin heti, että se oli kuollut, mutta sitten ajattelin, että jospas se vain nukkuu. Mutta lääkäri mittasi sikiön, sulki monitorin ja sanoi, että ikävä kyllä sikiö on kuollut. Maailma romahti. Sikiö oli kuollut jo lähes neljä viikkoa aikaisemmin. Kävin kahdeksannella viikolla varhaisraskauden ultrassa, jossa sydän löi normaalisti tasaiseen tahtiin. Koska olin ehtinyt nähdä elävän sikiön, niin senkin takia asia tuntui ehkä pahemmalta. Sain jo vastaanotolla lääkkeen, joka alkoi pehmittämään kohdunkaulaa. Lääkkeen nieleminen tuntui tosi vaikealta ja muistan kysyneeni, että onko se varmasti kuollut. Minulle sanottiin, että vuoto saattaa alkaa jo kotona. Rukoilin kotona ja sanoin pikkuiselle vatsassani, että älä pieni rakas tule pois vielä täällä kotona, sillä en olisi kestänyt ajatusta siitä, että sikiö olisi tippunut vessanpönttöön ja olisin joutunut vetämään sen viemäriin. Tai en myöskään olisi halunnut kaivaa sitä pöntöstä ja nähdä pientä veristä myttyä. Varmuuden vuoksi kuitenkin etsin kotoa pienen laatikon, johon piirsin kanteen ristin. Siihen olisin laittanut pienen sikiön ja olisimme haudanneet hänet jonnekin. Seuraavana päivänä menin sairaalaan, jossa sain ensin särkylääkettä ja sitten kielen alle kaksi tablettia ja niiden sulettua vielä toiset kaksi. Pian alkoikin vatsakivut ja hirveä horkka. Pyysin lisää kipulääkettä, joka taltutti pahimman kivun pois. Meni lähemmäs neljä tuntia ensimmäisen lääkkeen ottamisesta, eikä mitään ollut vielä tapahtunut. Sain kolmannen lääkeannoksen ja sen aikana tunsin napsahduksen kohdussani. Silloin tiesin, että nyt se istukka irtosi kohdustani. Menin vessaan, minun piti käydä sellaisella korkealla potalla ja joka käynnin jälkeen hoitaja tuli katsomaan, että mitä sinne tuli. Aluksi tuli vain verta ja hyytymiä. Pari tuntia sen jälkeen kävin jälleen potalla ja tunsin, että nyt tuli isompi möykky. Meidän pikkusikiö. Itkin ja huusin vessassa, että miksi näin kävi, äiti olisi niin halunnut sinut. Kätilö kävi tarkistamassa potan, ja siellähän se oli. Istukka, sikiöpussi ja siellä sisällä pieni sikiö. Sikiö otettiin talteen, se kuulemma laitettiin pieneen laatikkoon ja tuhkattiin. Näin tämä pieni alkanut elämän alku, joka ei ehtinyt syntyä, sai arvoisensa lopun. Sairaslomalla olen ollut tämän viikon. En tiedä, miten jaksan mennä ensi viikolla töihin. Itkettää. Pakko vain ajatella niin, että jokin vikahan sikiössä oli, koska luonto päätti tehdä näin. Ja parempi näin, kuin että sikiö olisi sinnitellyt tuohon ultraan asti ja siellä olisi sitten havaittu paha niskaturvotus tms. ja olisimme itse joutuneet tekemään raskaan valinnan, jatkaakko raskautta, vai abortoidakko elävä sikiö. Masentaa. Uutta raskauden mahdollisuutta ei kai enää tule. Olen jo sen verran iäkäs.

Ihan älyttömän surullista lukea noita tarinoita. Itsellä keskenmeno sattui keväällä 2013. 5vuotta yritetty, hoidot aloitettu. Pidettiin taukoa hoidoissa ajatuksena tammikuusta-kesään tai syksyyn. Tulin raskaaksi yllättäen pudotettuani painoa ensin alku vuoden jälkeen noin 15kg. Tikutin yllättäin plussan työpäivän jälkeen, en ollut uskoa todeksi ja menin apteekkiin ostamaan kolme testiä lisää. Pakko se oli uskoa. Neuvolaan sain ajan pian ja tiesin, että 7 viikolla noin mennään. Viikko siitä päivä alkoi oudosti. Lähdin ystävän kanssa lenkille vaikka ei yhtään tuntunut hyvältä lähteä. Koko matkan vaikka kävelimme todella rauhallisesti tuli tunne, että nyt ei ole kaikki hyvin. Mutta ajattelin, että kuvittelen vain. Mietein monesti lenkin aikan oisko pitänyt kääntyä kotiin. Parituntia lenkin jälkeen alkoi poltot ja pahat. Isäntä luki vauvakirjasta, että se on kohdun kiinnitys kipu. Rauhotuin vain vähän, jotenkin tiesin, että kyllä raskaus voi tuoda, mutta ei niin pahoja, että poru pääsee. Seuraavana aamuna pyysin päästä ultraan sain ajan ja iloitsin älyttömästi vauvasta mahassani, tajuamatta että sydän äänet ei kuulu. Ei tullut mieleenkä, että niitten pitäs lävähtää heti ruutuun. OLIN niin surun murtama, en voinut uskoa todeksi. Vuosien yrittäminen, luomusta raskaaksi ja sitten se menehtyy. Ei tuntunut elämä siinä kohtaa oikeudenmukaiselta. Mietin, että mitä raskaus koitti kertoa? Se että älä luovuta, vaikka ikä 35 alkaa painaa? vai sitä että ei susta oo kantamaan lasta nykyiselle miehelle? (mies kiltti ja tekee paljon töitä, mutta nuuka rahan kanssa josta tapellaan aina, talossa kylmä, koska lämmitys maksaa, hän pistää kaikki muut minun ja kodin edelle, eikä koskaan auta kotitöissä) Miksikö olen hänen kanssaan? En tiedä, en haluaisi luovuttaa, on kuitenkin ahkera omassa työssään ja ns. kiltti. Hän ei vain osaa tehdä mitään oma-aloitteisesti eikä koskaan käydä missään yhdessä, jos käydään kerran vuodessa silloinkin tapellaan, koska ei ikinä käydä missään riidat purkautuu pikku hiprakassa.

Voimia! Keskenmenot purkautuvat helposti ahdistuksena parisuhteessa. ehkä kannattaisi mennä juttelemaan jonnekin tosiaan?

Tuli tosi surullinen olo lukiessa tekstejänne. Ikään kuin oma onni nyt olisi "varastettua" ja epätodellista. Tsemppiä uuteen yritykseen!

Hei "sisältä kuollut" (vaikket todennäköisesti enää olekaan =)). Päivämääristä päätellen olet jo synnyttänyt? Miten kaikki on mennyt? On tosiaan terapeuttista lukea tätä.

Minun pieni ihmeeni on nyt iloinen terve 8 kk poika. Mulla on usein se tunne, että juuri tämän lapsen piti syntyä meille, että mun piti kokea se keskenmeno, että asioiden piti mennä juuri näin. Onko muilla samanlaista oloa koskaan?

Hei, minä sain keskenmenon viikolla 16, isänpäivänä v.2012 synnytin pienen pojan ja hyvästelin. Menetys oli suuri ja sitä tyhjyyden tunnetta ei pysty vieläkään käsittämään. Aikaa on kulunut mutta edelleen pieni poikamme lähes päivittäin mielessä. Suru ei katoa mutta sen kanssa oppii elämään, olen kuitenkin onnellinen niistä hetkistä ja tunteista mitä sain kokea "melkein" äitinä. Tsemppiä kaikille!