Bulimia ja yksinäisyys.

Mä mietin eilen ihan samaa. Olen nyt nimittäin parantumassa.

Mietin, kuka minä oikein olen, sitten kun en enää ole syömishäiriöinen. Mitä minä mietin, kun en enää mieti jatkuvasti ruokaa? Mitä teen pitkät illat ja vapaapäivät, jos en vain jatkuvasti toteuta oirettani? Kuka on kanssani, kun syömishäiriö ei enään kuiski harteillani?

Olen sairastanut jo niin pitkään, että muistot elämästä ennen syömisvammailua ovat sumeita. En voi vain aloittaa siitä pisteestä, johon sairastuessani jäin.

Yksin täälläkin. Kun on ollut bulimikko koko aikuisikänsä, on vaikea yli kolmikympisenä ruveta elämään "sitä oikeaa" elämää. Mistä elämään sisältöä, kun ainoa sisältö on ollut ruoka? En uskalla puhua ihmisille, ajattelen ettei ketään kiinnosta. Mistä edes osaisin puhua, kun elämä on kulunut yksin neljän seinän sisällä.
Muilla on normaalit ikävaiheeseen kuuluvat vaiheet läpikäytynä. Itsellä kaikki vasta edessä, siitä lähtien kuka oikein olen?

Saman on fiilikset.

Olen varmasti maailman yksinäisin mies.. ei ole mitään eikä ketään tässä maailmassa. Rakastavat vanhemmat sentään on, mutta kaipaisi jo jotain muutakin tähän elämään.

Mulla ei koskaan ollut mitenkään älyttömästi kavereita. Olin kuitenkin reilu ja pidetty niiden muutamien keskuudessa. Oikeastaan oli vain pari lähempää kaveria ja sitten oli heidän kaverinsa, joiden kanssa harvoin olin suoraan tekemisissä. Kaikkien kanssa kuitenkin yleensä tulin toimeen.

Vähitellen piirit vaan pieneni ja huomasin että mulla oli enää kaksi kaveria, joille saatoin soittaa ja tavatakin silloin tällöin. Toinen heistä jäi pois kuvioista.

Toinen taas sai perheenlisäystä ja muutti kauemmas. Näin kyseistä henkilöä kahdesti viime vuoden aikana. Nyt kevään myötä olen uudestaan ollut yhteydessä hänen kanssaan ja pari kertaa tavattukin.

Valtaosan (itse asiassa lähes kaiken) ajastani olen yksin.
Lukuunottamatta kauppareissuja ja vanhempieni (lähinnä äitini) kanssa yhteydenpitoa.

Jotenkin aina kun tulen kotiin päin jostain kauppareissusta tai muualta niin mut valtaa hirvittävä ahdistus. Minäkin ajattelen ruokaa jatkuvasti yksin ollessani. Ajatuksissa on aina mitä kivaa sitä ostaisi kaupasta tällä kertaa, että pääsisi ahmimaan ja oksentamaan. Päivisin en yleensä syö mitään ja sitten illalla suuntaan kauppaan ostamaan kaikkea paskaruokaa ja herkkuja. Rahaa menee parikymppiä illassa vessanpöntöstä alas.

Kevät on vielä erityisen raskasta aikaa minulle, sen olen huomannut viime vuosina eritoten. Lisääntynyt valoisuus ahdistaa ja kun ei pysty hautamaan itseään/vartaloaan talvivaatteiden alle.

En ole ylipainoinen, mutta kuitenkin eritoten kun ulkovaatetus vähenee niin tottakai on paljaampi olo ja entistä enemmän ahdistaa.

Onneksi minulla on alkanut työt, olin työttömänä puolisen vuotta ja se oli jokailtaista ahmintaa/oksentamista. Kyllähän se niin on että kun on muuta tekemistä/miettimistä niin ei pääse ajattelemaan ruokaa samalla tavalla.

Tosin voin kuvitella että työn aiheuttava stressi voi myös laukaista nämä pahat tavat.

Tänään olin töissä syömättä, kieltäydyin pullastakin jota tarjottiin.. join vain kupillisen mustaa kahvia.

Kaupan kautta tulin kotiin töistä ja ostin vain feta-salaattitarpeet ja light-colajuoman sekä banaaneja. On hyvä olo kun ei ole ahminut ja oksentanut. Jos vain pystyn jatkamaan samalla linjalla.

Nyt mulla on kolmas päivä ahmimatta ja oksentamatta.

aamusta alkuiltaan olen poissa kotoa jolloin ei ole mahdollisuutta sitä tehdäkään, lisäksi tuona aikana on töissä ja matkoilla muuta ajateltavaa.

tänään pistelin vain aamiaiseksi banaanin, töissä en syönyt mitään.. kotiin kaupan kautta ja tein fetasalaatin itselleni jonka nautin hiilihapotetun lähdeveden kanssa. nyt juon toista kuppia kahvia maidolla, ei sokeria.

mun on pakko tässä kevään aikana saada taas painoa pois talven jäljiltä joten on pakko vähän nyt näännyttää itseänsä.

myös rahat täytyy riittää palkkapäivään asti joten siitäkin syystä pyrin välttämään mässäilyä.

wish me luck!