Minulle sattui joitakin vuosia sitten seuraavanlainen juttu, enkä edelleenkään osaa ottaa selvää siitä, mitä kuulin tai koin. Säikähdin ainakin pahanpäiväisesti, enkä muista sen koommin viettäneenikään siellä enää öitä. Olin tuolloin siis kahden äitini kanssa syntymäkodissani.
Olin siis jäänyt vanhempieni kotiin yövieraaksi. Talo on reilu satavuotias puuomakotitalo. Vanha huoneeni on yläkerrassa, joten painuin sinne nukkumaan keskiyön tienoilla. Luin vielä yölampun valossa kirjaa. Lähestulkoon heti napsautettuani yölampun kiinni ja maatessani selälläni pedillä, kuulin jonkun astuvan rappusille. On mainittava. että vanhempieni kodissa raput ovat hyvin vanhat ja päästävät selkeän natinan niillä liikuttaessa.
Olin kuvitellut äitini jo nukkuvan, sillä alakerrasta ei ollut kuulunut ääniä. Huusin: "Äiti?", sillä ihmettelin hänen aikeitaan, yläkerrassa on vain oma vanha huoneeni ja veljeni vanha huone, joka ei enää toimita muuta kuin varastohuoneen virkaa.
Ei vastausta, Kuulin muutaman natinan uudelleen, kuin joku varoen nousisi rappusia. Napsautin yövalon päälle ja nousin istualtaan sängylle. "Äiti?", huusin nyt jo kovempaa. Ei vastausta. Nyt jo säikähdin, sillä rapuissa oli selvästi joku, eikä äiti jättäisi vastaamatta huutooni. Muita ei talossa voinut olla.
Hiljalleen yksi toisensa perään kuulin narahdukset yhä voimistuvana. Enää en huutanut, vaan olin noussut lattialle. Katseeni haki jotakin terävää, sillä nyt mielessäni jo liikkui, että sisällä oli tunkeilija ja sellainen, joka ei pelästynyt huutoani. Viimeinen rappu on kehnossa kunnossa, ja siitä kuuluu aivan omanlaisensa "nirahdus". Nyt kuulin tämän. Jäin odottamaan, että joko oman huoneeni ovi avattaisiin, tai sitten veljeni huoneen ovi.
Ei mitään. Nyt syöksyin ovesta ja juoksin rappuset alas. Ei ketään. Herätin äidin alakerrassa. Kotona on joku. Äiti nousi, muttei ottanut uskoakseen minua. "Kuka täällä muka voisi olla?". Nyt äiti kuuli katon läpi veljeni huoneesta liikehdintää. Kaikki äänet yläkerrasta kuuluvat katon läpi hyvin. Joku liikkui veljeni huoneessa. Päätimme lähteä kohti yläkertaa. Huomasimme veljeni huoneen oven olevan auki. Koko huoneeseen ei näy siitä sisälle. Äitini huusi, kuka siellä on. Mitään ei näkynyt, mutta huoneesta alkoi kuulua sellainen jumputus, kuin joku lähtisi hurjaa vauhtia kohti meitä. Tästä pelästyneenä juoksimme samantein raput alas ja pihalle.
Odotimme hetken. Ei mitään. Tuttumme naapurista (oli kesä, kello tässä vaiheessa 01 ehkä) oli vielä tupakalla pihallaan. Säikähtäneinä menimme kertomaan hänelle, että tuntuu siltä, kuin talossamme olisi joku vieras. Hän päätti tulla tarkistamaan asian ja kävikin koko talon läpi, alakerran, sitten yläkerran. Kaapit, huoneet, kaikki. Ei missään mitään. Naurahteli ja taisi luulla meitä höpsöiksi.
Itseäni tämä yksittäinen tapaus jäi kaivelemaan, En edelleenkään todella tiedä, mitä kaikki oli. En pidä itseäni helposti säikähtävänä tyyppinä ja vanhassa talossa asuneena olen tottunut vanhan talon ääniin, mutta tuona kertana nuo äänet olivat jotakin muuta. Mitään en tosin nähnyt, kuulin vain. Tai ehkä olin kuulevinani?
Olin siis jäänyt vanhempieni kotiin yövieraaksi. Talo on reilu satavuotias puuomakotitalo. Vanha huoneeni on yläkerrassa, joten painuin sinne nukkumaan keskiyön tienoilla. Luin vielä yölampun valossa kirjaa. Lähestulkoon heti napsautettuani yölampun kiinni ja maatessani selälläni pedillä, kuulin jonkun astuvan rappusille. On mainittava. että vanhempieni kodissa raput ovat hyvin vanhat ja päästävät selkeän natinan niillä liikuttaessa.
Olin kuvitellut äitini jo nukkuvan, sillä alakerrasta ei ollut kuulunut ääniä. Huusin: "Äiti?", sillä ihmettelin hänen aikeitaan, yläkerrassa on vain oma vanha huoneeni ja veljeni vanha huone, joka ei enää toimita muuta kuin varastohuoneen virkaa.
Ei vastausta, Kuulin muutaman natinan uudelleen, kuin joku varoen nousisi rappusia. Napsautin yövalon päälle ja nousin istualtaan sängylle. "Äiti?", huusin nyt jo kovempaa. Ei vastausta. Nyt jo säikähdin, sillä rapuissa oli selvästi joku, eikä äiti jättäisi vastaamatta huutooni. Muita ei talossa voinut olla.
Hiljalleen yksi toisensa perään kuulin narahdukset yhä voimistuvana. Enää en huutanut, vaan olin noussut lattialle. Katseeni haki jotakin terävää, sillä nyt mielessäni jo liikkui, että sisällä oli tunkeilija ja sellainen, joka ei pelästynyt huutoani. Viimeinen rappu on kehnossa kunnossa, ja siitä kuuluu aivan omanlaisensa "nirahdus". Nyt kuulin tämän. Jäin odottamaan, että joko oman huoneeni ovi avattaisiin, tai sitten veljeni huoneen ovi.
Ei mitään. Nyt syöksyin ovesta ja juoksin rappuset alas. Ei ketään. Herätin äidin alakerrassa. Kotona on joku. Äiti nousi, muttei ottanut uskoakseen minua. "Kuka täällä muka voisi olla?". Nyt äiti kuuli katon läpi veljeni huoneesta liikehdintää. Kaikki äänet yläkerrasta kuuluvat katon läpi hyvin. Joku liikkui veljeni huoneessa. Päätimme lähteä kohti yläkertaa. Huomasimme veljeni huoneen oven olevan auki. Koko huoneeseen ei näy siitä sisälle. Äitini huusi, kuka siellä on. Mitään ei näkynyt, mutta huoneesta alkoi kuulua sellainen jumputus, kuin joku lähtisi hurjaa vauhtia kohti meitä. Tästä pelästyneenä juoksimme samantein raput alas ja pihalle.
Odotimme hetken. Ei mitään. Tuttumme naapurista (oli kesä, kello tässä vaiheessa 01 ehkä) oli vielä tupakalla pihallaan. Säikähtäneinä menimme kertomaan hänelle, että tuntuu siltä, kuin talossamme olisi joku vieras. Hän päätti tulla tarkistamaan asian ja kävikin koko talon läpi, alakerran, sitten yläkerran. Kaapit, huoneet, kaikki. Ei missään mitään. Naurahteli ja taisi luulla meitä höpsöiksi.
Itseäni tämä yksittäinen tapaus jäi kaivelemaan, En edelleenkään todella tiedä, mitä kaikki oli. En pidä itseäni helposti säikähtävänä tyyppinä ja vanhassa talossa asuneena olen tottunut vanhan talon ääniin, mutta tuona kertana nuo äänet olivat jotakin muuta. Mitään en tosin nähnyt, kuulin vain. Tai ehkä olin kuulevinani?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.