Noh, ite eksyn helpolla oudoissa kaupungeissa. Erämaassa helpompaa, ainakin suunnan osaa arvioida. Mun mielestä tää on jo uskomatonta, hitto, junat eksyvät rautateillä suomessa:
http://yle.fi/uutiset/vrn_operaatiokeskus_junan_eksyminen_ei_ole_vaarallista/6502585
Juniin kartat ja kompassit?
=DW=
http://yle.fi/uutiset/vrn_operaatiokeskus_junan_eksyminen_ei_ole_vaarallista/6502585
Juniin kartat ja kompassit?
=DW=
Vastaukset 26
Vanhimmat
Eksyn aina kaupungeissa joissa katujen ja paikkojen nimet ovat kyrilisin kirjaimin. Mahdoton muistaa ympäristön perusteella mistä on tullut ja mihin on menossa.
Kartan avulla pysyn reitillä, kompassikin kulkee laukussa mukana. Oudot metsät kierrän kaukaa. Joskus marjareisulla katkaisen menomatkani varrella oksia että osaan palata takaisin.
Navigaattori autossa on aivan hyvä juttu. Yleisissä kulkuneuvoissa ei ole mitään häikkää, kuljettajien on tiedettävä reitti.
Kansakoulumatkani varrella oli rautatie enkä koskaan eksynyt kiskoilta.
Maastossa opin liikkumaan jo lapsena.
Ilman karttaa en ryhdy kulkemaan oudossa kaupungissa. Varsinkin, jos asemakaava on ikivanha eikä muistutakaan ruutukaavaa, en ole enää vuosiin luottanut muistiini.
Pari kertaa on autoni ollut kateissa jouhtuen turhasta luottamuksesta muistiini.
Euroopan automatkoilla on navigaattori istunut vieressä karttakirja käsillä.
Oma suuntavaistoni on viime aikoina heikentynyt kiusallisessa määrin.
Olen varmaan Euroopan surkein suunnistaja. Olen onnistunut eksymään esimerkiksi mökin lähimetsässä mustikkareissulla. Metsän toisella laidalla oli tie ja toisessa suunnassa joki, enkä ollut kumpaakaan ylittänyt, mutta hätäännyin eksymisestäni niin, että sekosin suunnissa täysin.
Tarinalla on onnellinen loppu, mutta ei siitä sen enempää, oli se sen verran nolo tilanne.
Vieraassa kaupungissa en uskalla korttelia pitempään kulkea ilman karttaa. Tutussakin kaupungissa olen onnistunut eksymään, jos olen minulle ennestään tuntemattomalla alueella.
On täällä toinenkin, jolla pitäisi olla aina piparkakun paloja mukana, että takaisin osaisin.
Onnellinen sattuma oli kerran sieniretkellä, kun löysin vihdoinkin tien ja ihastelin korkealla mäellä olevaa upeaa tiilitaloa ja haaveilin, että tuo olisi hieno paikka asua.
Tullessani lähemäksi, huomasin, että sehän onkin meidän talo!
Nuorena miehenä minäkin joskus eksyin kotikaupungissani. Saatoin löytää kotiovelle yhtä aikaa lehdenjakajan kanssa. Joskus oli kotiosoite hukassa parikin päivää. Kotiin tulo ei aina sujunut juhlafanfaarein soitettuna.
Pieni kiharainen pää kohosi sängystä ja kuului kysymys, "meinaako työ haitata harrastuksia".
Se selitys, että eksyin matkalla, meni hyvin harvoin sellaisenaan läpi.
Kyllä siinä piti yrittää kuvailla viimeistä havaintoa paikasta, missä oli viimeksi ollut kartalla.
Onneksi aina kuitenkin sinne kotiovelle tuli löydettyä, vaikka vastassa olikin aamu sanan ääressä, ilman Bibliaa.
Tase pappa
Olipa humoristinen kirjoitus, enkä epäile senttiäkään, etteikö olisi totta.
Minulla vain kävi niin, että vaikka silloin sieniretkeltä kotiini osasinkin, niin kuitenkin jätin kotini.
Eronnut avioliitosta en ole, joten jouluna tuleekin 50-v juhlat avioliittoa ja omat synttärit hieman sitä ennen 70-v.
Uskomatonta, että nuo kakaratkin vanhenevat! Toinen täyttää 48-v ja se kersa 46-v!!! Mihin tämä maailma menee, kun lapset ohittaa pian omien vanhempiensa iän???
Tase pappa
Tulipa tuosta postimiehestä mieleen, niin minäkin (nainen) kävelin kerran Korpilammelta (hotelli Espoossa)kotiin. Matkalle sattui sitten "se" postimies, jonka kyytiin pääsin ja tarjosin aamukahvit.
Vaan eikös ollutkin ne "ihanat" naapurit, jotka kertoivat miehelleni, että postimies on viivähtänyt meillä hieman pitkään!!
Sanoisin vain, että turha tohina tuli tuostakin naapureille, koska se ei aiheuttanut meille välirikkoa. Miehenihän oli jatkuvasti "matka"rakastaja"ja kuvaili jopa minulle, millaisia kukin oli! Mutta tietenkin, ei minun vertoista.!!!
Olihan meillä mukamas jonkinlainen huumorin kukka sekin, että jouduin hyväksymään nuo toiset suhteet, mutta aina oli vastaukseni. "Jos löydät minua paremman rakastelijan, niin mene". Eipähän ole näkynyt.
En eksy kun laitan salaiseen marjapaikkaan mennessäni eri värisiä nauhoja puiden oksiin että osaisin palata takaisin samaa reittiä.
Kun aurinko paistaa ja on koordinaatit korvien väliin soviteltu, niin ei hätää mitään vaikka olisi suurkaupunki tai metsäinen maasto. Pilvisellä säällä saattaa ilmansuunnat mennä sekaisin.
Silti en täysin luota suuntavaistooni. Maisemamuisti auttaa paljon, muussakin kuin oudoissa maisemissa liikkuessa. Se on varmaan osa näkömuistia mikä mulla on sen verran hyvä että opin kieliäkin parhaiten kun näen sanat kirjoitettuna.
Maanalaisen verkostot melkein kaikkialla sotkevat minut aika helpostikin. Viittoja on syytä seurata maan alla oudoissa metroissa tarkkaan.
Hyvin on maailmalla osattu.
Viikko sitten Bangkokissa, ei kertaakaan harhaan.Thaimaata ylö ja alas, ei kertaakaan harhaan.Lontoo, Pariisi, Hongkok.Sielläkin on osattu.
Älä ole liian kova VR:lle, siellä oli kuitenkin kuski veturissa joka huomasi, että pieleen meni ja alkoi peruuttamaan.
Raidetta pitkin kävellessäni en ole eksynyt. Ennätykseni on n. kaksi kilometriä, ehkä jopa 3 ja kertaakaan ei jalka käynyt maassa. Täytyykin käydä joskus trippimittarin avulla mittaamassa matka, kai siinä vielä nykyäänkin menee tie ihan radan vieressä suurimman osan matkaa.
Kaupungeissa on eroja, joissakin menen aina ensin väärään suuntaan kun esim. takaisin hotelliin tai metroasemalle suunnistan. Valtavissa basaareissa en eksy, ihan joku silmääni miellyttänyt kankaiden väriyhdistelmä tai vastaava pieni yksityiskohta toimii maamerkkinä minulle.
Oudossa maastossa en eksy, yleensä osun n. 0 - 300 metrin tarkkuudella metsäautotien varrella olevalle autolleni. Aniharvoin olen tielle tullessani lähtenyt väärään suuntaan, silloin olen huomaamattani aiemmin ylittänyt tien. Erehdykseni huomaan pian. Mikäli entuudestaan tutussa maastossa on tehty suuria hakkuita tai jotain muuta, niin saatan vähän eksyillä.
Kun totta haastelen, niin metsässä minun ei tarvitse kun kerran pyörähtää, niin hukassa olen.
Jos en näe lähtiessäni metsään aurinkoa ja katso kelloa, niin varmasti olen kaukana arvelemastani paikasta.
Tällä saaristossa on upeat sienimaastot. Kukkulalta kukkulalle, laakson ja sammalikon kautta. Tuosta arvelen tulleeni, juuri tuon suolämpäreen takaa. Paskat- saman näköisiä näreiköt olivat. Tase pappa on eksyksissä.
No - eipähän haittaa. Kun lähden metsään, tiedän varata aikaa, koska tiedän vanhastaan, jotta hakemiseksi menee, ennen kun auto löytyy.
Sitten kun löydän jonkun tien, niin jopa 5 kilsaa olen tarponut vikasuuntaan täysien sienikorien kanssa. Kun löytyy jokin kiinnekohta, niin ei kun takaisin päin ja paljon. Siinä hieman tulee syntiä tehtyä ja itselleen puhuen ja manaten.
Kuitenkin se sienimetsä houkuttelee, eikä poiskaan voi olla, ahne kun luoteeltani olen.
En, jostakin kumman syystä vieraassakaan kaupungissa eksy. Jotenkin on alitajuinen tieto siitä, missä hakemani on.
Lontookin on kokolailla isohko kylä. Sielläkin tuntui löytyvän hakemani vähin ähkymisin ja perillelöysin bussini kanssa.
Jotenkin se vaan niin menee.
Et kai ole oman suomalaisen bussin kanssa ollut Lontoossa? Jos olet ja oikeaan paikkaan löysit "väärää" puolta ajellen niin Onneksi Olkoon!
Autoilijoilla on sitten varmaan tie-suuntavaisto kehittynyt hyväksi, vaikkei muuta (suunta)vaistoa olisikaan? ;-D
Kyllä olen ja isolla sellaisella. Ajelinkin siellä useita viikkoja ympäri maata. Oli seikkailurikas reissu.
Suoraan laivasta suhattiin Lontoon keskustaan. Autossa "väärän puoleinen ohjaus".
Alkuun hirvitti noin puoli tuntia. Sitten tottui vasemman puoleiseen liikenteeseen.
Moottoriteillä vain jotenkin aina tuntui että nuo ryökäleet suhaa väärältä puolelta ohi.
kahdeksan autoa rinnakkain, kilometritolkulla näköpiirissä, mutta vaarallisempaa on liikenne Turussa tai Lahdessa kun siellä. Siellä on säännöt ja niitä noudatetaan, toisin kuin täällä liikenteen villissä lännessä.
Sivusta.
En ole ajanut toisenkätisessä liikenteessä. Muutama tuttu meinannut, että asiaa hankaloittaa se, että pitää samalla opetella ajamaan vääränkätisellä autolla. Siis jos vuokra-auto. Jos omalla autolla, itse ajaminen menee rutiinilla, kaikkeen tietysti tottuu.
=DW=
elämään eksyny,
ihminen hukassa
ahdistaa
mitä sanoisin
minne menisin
menneisyys näyttäytyy sekavan möykkynä
nyt tyhjää onttoa odottamista
tulevaisuus tunematon
en tahtois astua huomiseen
1:4000 mittakaavan suunnistus onnistuu yleensä ongelmitta jos olen ehtinyt hetken tutustua karttaan. Sen jälkeen suunnistan kompassin avulla;)
"Elämään eksyny"?
Vastaus Sinulle, mutta älä suutu
Älä eksy enää - viitat näyttää tien
matkalla tapaat jonkun ihmisen, ehkä toisen hukassa olevan, mutta jonkun
vaikka jäätkin silti ypöyksin
ei kannata antaa ahdistaa - oliskos jonkun verran valintaa
älä sano mitään, ei kannata
älä mene minnekään, ei kannata
menneisyys ehkä kirkastuu sinullakin - odota vain
älä odota mitään, ajattele jotain, mene ehkä jonnekin - vaikka kahville
älä anna odotuksen fiilikselle eikä ontolle ololle valtaa
ei väliä, vaikka tulevaisuus tuntematon - ollaan samassa hukkuvassa laivassa kaikki, ei kapteenia ja laiva vuotaa jo kuin seula
ei sun tartte astua mihinkään huomiseen
ELÄ VAIN TÄTÄ HETKEÄ, siinä on meille kaikille tarpeeksi!
En tahdo kehuskella. Olen luontainen suunnistaja. En osaa perustella tätä...
Minulla on joku outo taipumus...ennen kuin matkustan uuteen kaupunkiin, katson ilmakartan kaupungista ja ennen kaikkea, missä kohtaa kaupunkia hotelli on.
Luon itselleni ilmakuvan eli näen jo etukäteen kaiken ympyränä. Ympyrässä ei voi eksyä. Kulloinenkin majapaikka on päässäni ympyrän keskipiste, vaikka se olisi kaupungin laidalla.
Kun lähden hotellilta, aivan sama mihin suuntaan, alkaa pään sisäinen data pyöriä "nyt läksit sinne" päin ja se yhdistyy aiemmin luomaani kuvaan. Voin tehdä sik sakkia ja pitkää kaartoa ja kun on aika palata takaisin, tiedän missä päin hotelli on, vaikka tulisin jo toisesta suunnasta.
Esimerkiksi ekan kerran kun olin Roomassa, kaupunki oli minulle kartan perusteella jo "niin tuttu", että en tarvinnut kysellä neuvoja. Kävn kaikki "tärkeät" paikat Colosseumilta kokonaan toiseen suuntaan Espanjalaisille portaille, Treville. Pathomille, sieltä hieman peruuttaen ja siltojen yli Vatikaaniin... Hotelli oli Terminin takana oliko se itään.
Bussilla tulin sittemmin keskustaan ja metro linjojakin tuli käytettyä. Mutta olipa selkeä kaupunki.
Turistikohteissa on vielä yksinkertaisempaa koska mestat ovat yleensä rantoja mukailevia kaistaleita. No sellaisiin ei voi edes eksyä. Mahdotonta.
Joskus tuntuu oudolta itsestäänkin mutta kieliä vähän osaavana on hyvä olla omatoiminen. Minulle se on selkeää, mielikuvien luominen. Pään sisäinen synnynnäinen navikaattori hoitaa asiat :) Oppailta ole kysellyt joskus aikatauluja. Mutta paljon olen ollut omatoimi matkoillakin.
Arvelisin että suurin apu suunnistuksessa on se ettei hätäänny ja tietää että aina löytää perille... Jos ei heti niin joskus kuitenkin. :)
On tuota jonkun kerran tullut oudossa metsässä pilvisenä päivänä ilman karttaa ja kompassia eksyttyä.
Onhan se hauska tunne kun huomaa kehää kiertäneensä. Sen jälkeen yleensä skarppaa sitten sen verran paremmin että pääsee tienoille joista saa sitten sen verran kiinni että perille löytää.
Avoimissa maastoissa on kyllä jokseenkin mahdoton eksyä, samoin kaupungeissa.
Nykyisin on tietysti noita navigaattoreita joiden kanssa löytää kyllä kohteensa vaikkei paljon ympärilleenkään seuraisi. Tosin kunnon bongari kyllä löysi kohteensa jo ennen navigaattoreitakin.
Masentava suunnistuskokemus.
RUK kurssini mestaruussuunnistuksissa sain viimeisellä rastilla, joka oli radiorasti, tiedon, että olin ehkä ssihen mennessä ssapuneista nopein tai ainakin aivan keulilla.
Olin lähtenyt aivan häntäpäässä.
Tiedosta innnostuneena säntäsin muistikuvani perusteella raivokasta ravia maalin suuntaan. Reitti oli helppo. Rastilta nousu kylätielle, sitä pikin muutama sata metriä, poikkeama oikealle lähtevälle polulle ja maaliin.
Juoksin silmät sumeina polun ohi ja havahduin karuun todellisuuteen tullessani p-pyörien kokoamispaikalle..
Nollotti niin pirukseen kun tulin maaliin täysin päinvastaisesta suunnasta.
Olin silti 12.
Turisti- ja kaupunkikartat ovat joskus petollisia. Ilmansuunnat miten sattuu. mittakaava ja usein myös mittasuhteet päin honkia.
Kaiken lisäksi, ainakin muutamassa Välimerellisessä maassa, paikallispollarit eivät osaa lukea kotikaupunkinsa karttaa.
Pyörittelevät aikansa ja sitten alkavat kädet heilumaan.
Kerran Cartagenassa, etsiessäni kadonnutta autoani, sain neuvon parturilat mutta en poliiseilta.
Olimme lähteneet ilman karttaa ja jouduin ostamaan kartan pienestä kirjakaupasta jossa kukaan ei pystynyt osoittamaan ko. puodin sijaintia kartalla.
Katukilpiäkään ei ollut jokaisessa risteyksessä ja vanhan keskustan asemakaava on Hannibalin aikainen.
Pitänyt kanssa itseään luontaisena suunnistajana ja erehtymättömän suuntavaiston omaavana aina yli 40 ikäiseksi kunnes joutui tositestiin. Kansakoulun kolmannelta luokalta 16 vuotiaaksi, ja vielä 20 vuotiaana armeijassa voitti jokaikisen suunnistus kilpailun johon osallistui pelkän kartan avulla vaikka kompassikin kulki mukana. Vaikkei ollut edes nopein juoksija niin helppoa nämä oli kun ei tarvinnut rastilla kuin vilkaista karttaa, ja sitten nopeinta vaan ei välttämättä suorinta kyytiä seuraavalle rastille.
Suunnistuksesta ei kuiteskaan kehittynyt sen kummempaa intohimoa, mutta veneilyssä sitä taitoa kyllä tarvi varsinkin vähän pitemmillä reissuilla.
Verkoilla käynti ei kuulunut näihin pitempiin reissuihin kuiteskaan vaan ne meni ihan muistin varassa.
Sitten yksi syksynilta kun oli jo pimeätä ja viimeiset 2 verkkoa katsastettu oli edessä yksi kohtalaisen ison selän ylitys, jonka oli ylittänyt paremminkin satoja kuin kymmeniä kertoja joten helppo nakki vaikka paksua sumua alkoikin esiintyä.Se sumu tiheni yllättävän nopeasti tosi hernerokka sumuksi, seuraavan päivän lehden mukaan 19 metriksi mikä merellä tarkoittaa samaa kuin 0.
Jääräpäisyyttään ei turvautunut kompassiin vaikka tiesi että Suomenlahdella kun ottaa suunnan pohjoiseen 360 astetta tulee rantaennemmin tai myöhemmin vastaan. Vielähän oli tämä kuvitelma erehtymättömään suuntavaiston omaamisesta. No sitten alkoi tulla kohdalle sattuessa jotain pyydysmerkkejä joita ei tällä "väylällä" oo koskaan ennenkään ollut ja hetikohta vielä jotain ihmeen poijuja. Tajusin että nyt ollaan "metsään menossa " ja kunnolla. Koko ajan oli tarve korjata ohjausta vasemmalle ja tajusin että ympyräähän tässä mennään ja vielä aika pientä koska noi samat merkit ilmesty hetken kuluttua uudestaan :)
Melko aavemaistahan se ajelu on tollaisessa pläkässä ja sumussa, lähellä oli myös ettei ajautunut avomerelle mutta, eipä se juuri pelottanut kun oli viimeisenä varokeinona VHF-radiopuhelin, hätäraketteja myös mutta nehän ei olisi näkynyt minnekään.Aavistus sijainnista oli kuiteskin näitten poijujen takia ja kohta tuli näkyviin ensimmäinen poijussa oleva purjevene sekä tuttu venehuolto-aseman keltainen simpukka.Hyvä juttu vaikka olinkin täysin päinvastaisessa suunnassa mihinkä oli tarkoitus:)
Mutta eikun merikartta esille ja "erehtymättömän" suuntavaiston sijaan lyijykynällä reitti kompassisuuntineen kartalle ja matkaan, aluksi Luoteeseen.
Näkyvyys oli edelleen olematon ja aika jännää että edelleen tuli se tarve korjata ohjausta vasempaan.Ei siihen halpaan kuiteskaan enään mennyt vaan pysyi tiukasti siinä suunnassa mitä kompassi osoitti.Se oli osoittautunut aikaisemmin niillä pitemmillä reissuilla täytin luotettavaksi ja alle tunnissa sitä olikin kotisatamassa yhtä kokemusta viisaampana.
Toi oli jo tiedossa silloin kyllä mutta sitä piti enempi teoriana joka koskee muita vaan ei itseä. No hyvähän se että edes kantapäänkautta meni perille vastaisuutta varten.
http://tieku.fi/ihminen/suuntavaisto-toimii-kiintopisteiden-varassa
Kartta ja kompassi on useinmiten pettämätön yhdistelmä varsinkin jos niiden käyttäjällä on hoksottimet kohillaan.
Noloin oma eksymiskokemukseni tapahtui joskus nuoruudessani suunnistuskisassa Vierumäellä.
Viestikisassa lähdin oman porukkani ensimmäsenä ja maaliin tulin kun muut olivat jo palkintojen jaossa. Kyllä silloin riipaisi. No pikkaisen vieläkin.
Usein suuntavaistoni on kohtuullinen, mutta eräässä kylpylärakennuksessa liikkuessani se pyllähtää aina nurin niskoin. kun olen naisten pukuhuoneeseen menossa, niin löydän itseni kyltin miesten pukuhuone edestä. Pitäisi piirtää eriväriset nauhat lattiaan ( niinkuin joissakin sairaaloissa on tehty).
Yhden kerran on käynnyt niin, jossain Kemi-joen latvoilla.
Sumu nousi, totesin että nostanpa telttani tähän, kun vielä tiedän missä olen.
Aamulla oli sää sees, ja jatkoin vaellustani pari päivää.
Sitten laski tehoni ja otin suoran suunnan sinne missä autoni on.
Se ei ollut vielä murusina.
Tunsin astumiseni riittävän sillä kertaa.
Sumuisin silmin etsin tuttuja Tuntureita, kiersin ne kaukaa, vaan en unohtanut mitään koskaan.
H.