Suhteen aikalisä, iso apu vai "kivuton" ero?

Itselläni 2 "aikalisää" ollut kahdessa eri suhteessa. Toinen 5 vuotta kestäneen suhteen jälkeen 25 - vuotiaana ja toinen sitten 7 vuotisen suhteen jälkeen 34 vuotiaana. Molemmissa suhteissa elimme avoliittoa.

Sen enempää en kommentoi erojen syitä, mutta molemmilla kerroilla suhde päättyi tämän aikalisän aikana/jälkeen...

Mitä tahansa teetkin, älä ala vinkua häntä takaisin tai muutoinkaan anna vihiä epätoivoisuudestasi. Niin tekemällä karkoitat hänet lopullisesti. Olet luultavasti muutenkin lepsuillut naisesi kanssa liikaaa, kun hän on alkanut epäillä miehuuttasi.

Ei ole kokemusta, mutta ehdotan että käytät tuon aikalisän mahdollisimman mukaviin asioihin. Matkusta, hanki uusi harrastus, tapaa ystäviä, innostu joistakin ihan uusista asioista. Jos istut kotona murehtimassa niin yhteen palaaminen ei varmasti onnistu, koska et pääse yli hänen aiheuttamastaan surusta ja huolesta. Sen sijaan se, että hän näkee sinun osaavan nauttia elämästä ja tekevän ehkä ihan uusia asioita (esimerkiksi matkailu) saattaa auttaa häntä näkemään sinut uusin silmin.

Juu en ole vinkumassa. Itseasiassa en "huoli" häntä takaisin ennen kuin hän on tämän toteuttanut ja on varma tulostaan. Toisaalta toivon, että hän ei myöskään eroa minusta, ennen kuin on siitä varma. Tai ainakin niin varma kuin vain voi olla.

Meillä on ollut niin hyvä suhde kaikkiaan, että sitä ei hätäilemällä nyt pilata.

Jotenkin ainakin itse haluan uskotella itselleni, että meillä on aikalisän onnistumiseen varmaan paremmat lähtökohdat kuin että jos olisi tapeltu, petetty tai muuten vain joku muu isompi asia olisi pielessä.

Mutta kaippa tämä tästä. Tunneli valoon tulee olemaan pitkä, mutta josko päästä löytyisi valo? Kuten simasuuneiti ehdotti, niin itsestään tässä on pidettävä huolta. Toisaalta haluan pitää hänelle luokseni palaamisen kynnyksen niin matalana ja helppona kuin mahdollista ja tavallaan tehdä hänelle itselleen selväksi (ruikuttamatta) että kotiin viereeni hän on aina toivottu ja tervetullut.

vaikea sanoa onko se lopun vai jonkin uuden alkua... tehkää nyt kuitenkin ns "pelisäännöt" selväksi, että saatteko olla muittenkin kanssa tänä aikana.

tuosta vielä sitten, että jos selviää, että pelkästään toinen on ollut muitten kanssa ja toinen ei niin JOS palaatte yhteen niin tämä aivan varmasti alkaa hiertämään välejänne!

Ainoa asia mielestäni mikä tökkii teillä on se ettette riitele.

Oletko miettinyt miksi? mun mielestä jokaiseen suhteeseen kuuluu riidellä ainakin joskus. ei ole tervettä olla puhumatta tai sanomatta negatiivista toisesta. se ettei kykene puhumaan, mutta te olette hienosti puhuneet rehellisesti siitä, mitä ainakin vaimosi tarvitsee, joten toivoa on.
parisuhdeterapia varmaan teillekin hyväksi ja muistakaa huumori :)
ja se että olette olleet jo 13 vuotta yhdessä kertoo ainakin jostain

Puolisosi on joko katala ihminen tai velliperse.

On älytöntä hyväksyä parisuhteen velvollisuudet ilman vapautta. Mitä sellaista puolisosi voi tehdä yksin asuessaan, mitä hän ei voisi tehdä suhteessa? Matkustella, opiskella, tavata ystäviään, bilettää jne? Paskat. Ainoa asia, mitä hän ei voi nyt tehdä on vehdata muiden miesten kanssa.

Minusta tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa: Joko hän löytää uuden miehen sinun odotellessa kiltisti. Tai sitten hän ei löydä tai se ei johda mihinkään, jolloin hän palaa vanhaan, tuttuun ja turvalliseen kokeiltuaan, onko ruoho aidan takana vihreämpää. Minä tosin en ole vielä keksinyt, miten moinen kokeilu parantaisi suhdettanne jatkossa. Samaan uraan päätyisitte mitä pikimmiten.

Että ei kun lusikat jakoon ja eri teille täysin vapaana. Sehän ei estä teitä joskus palaamasta takaisin yhteen, jos teistä molemmista siltä tuntuu.

Kas kun minä olen ollut ensimmäisellä tauolla jo yli 26 vuotta. Tosin en ole enää hetkeen miettinyt, milloin ko. mimmi tekee lopullisen päätöksen erosta tai yhteenpalussta. Toiseen ehdotukseen reagoin ottamalla hatkat välittömästi. Seuraavalla viikolla kuulinkin mimmin palanneen yhteen exänsä kanssa.

Oletko aivan varma, että haluat itse kokeilla?

Tottakai me on riidelty, joskus kovastikin, mutta aina on päästy sopuun ja riitelyssäkin on aina ollut mukana keskinäinen kunnioitus ja toisen huomioonottaminen. Tai jos ei ole, niin se on kyllä sitten toiselle sanottu. Toisaalta kun tuntee toisen ihmisen läpikotaisin, niin moni asia ei ole pääsyt eskaloitumaan kunnon riidaksi. Itse olen aina hänestä nähnyt, että joku vaivaa ja yleensä ollut se joka pakottaa hänet puhumaan asiasta. Tällä menetelmällä homma on tyypillisesti ratkennut ennen kuin siitä on tullut isompaa riitaa.

Nyt tämä itsensä hakeminen on multa jäänyt havainnoimatta ja en ole osannut sitä peliä avata. Näinpä ´hän on pyöritellyt sitä pääosin omassa päässään, ja ehkä osin siksi siitä nyt sitten lopulta eskaloitui tällainen juttu.

No, toisaalta hyvä kokea tämä kanto kaskessa nyt, kuin että mukana olisi lapsia jne. Mutta mikään ei poista sitä, etteikö sydän olisi ihan riekaleina ja paloina pöydällä, mutta jotenkin luottamus tulevaan saa sitä kestämään.

Niin, en usko hänen pettäneen minua, enkä sinänsä haikailevan ketään muuta. Jos hän on sen tehnyt tai tekee tässä, niin hän ei ole todellakaan arvoiseni.

Aikalisästä ei ole paluuta. Toisen tunteet lopahtaneet.

Voihan se olla niinkin? Toisaalta kiven kovaa väittää edelleen rakastavansa minua ja että ongelma on hänessä itsessään ja epävarmuudesta haluamansa tulevaisuuden suhteen.

Jos tunteet on loppu, niin miksei sitä sitten voisi sanoa heti vaan pitäisi lähteä aikalisän kautta karkuun?

Viimepäivinä muuten on ollut iso kasa todella huonoja ja osin jopa hyviäkin hetkiä, mitkä ovat antaneet toivoa yhteisestä tulevaisuudesta. Tai sitten vain tulkitsen jokaisen jutun sellaiseksi epätoivoissani?

No, eipä tässä voi kuin katsoa millaisen maljakon näistä sirpaleista saa kasattua...

Jos ihminen todella toista rakastaa ja haluaa olla toisen kanssa,ei siihen mitään aikalisiä eikä oman itsensä hakemista tarvitse. Suoraan sanottuna tuollaiset ovat vain tekosyy lähteä helpommin ja kivuttomammin suhteesta.

Ei tulisi mieleenkään ottaa aikalisää rakastamastani ihmisestä. Oman itsensäkin löytämistä voi kehittää parisuhteessa. Siihen löytyy hyvät ystävät ja pitkät juttutuokiot heidän kanssaan. Tai lähteä vaikka pienelle matkalle yksikseen.

Minusta tämä nyt haiskahtaa... 13 v. seurustelun jälkeen ei tiedä haluamastaan tulevaisuudesta? Eikä 13 v. ole ollut aikaa näyttää sitä?

No mistä sen tietää... itse kunolen halunnut näitä "aikalisiä" on se tarkoittanut eroa. kune i halua kauheasti toista satuttaa eikä tehdä erosta hankalaa.

Varman riippuu miten itseään vastaan hän on elänyt. 30-vuotiaana sitä viimeistään tajuaa, että vanhenee: yhtä armottomasti kun kaikki muutkin. Jos ei olekaan käynyt koulua, hankkinut ammattia mitä Oikeasti halusi, nyt on viimeinen tilaisuus monen ammatin kohdalla. Jos ei ole harrastanut mitä on halunnut.. Kohta on keski-iässä ja kaikki jännittävimmät lajit saattaa olla ohi: riippuu miten tämän ajan käyttää. Toisaalta kavereilla alkaa pukata lapsia ja liittoja jotka kaikki näyttävät helpoilta, kivoilta ja onnellisilta ja lapsia syntyy: voi miten ihanaa mutta... Jokainen tietää mitä se on. Naisena olen itse nähnyt miten edelleen käy, mullakin on useampi korkeakoulutettu uranainen nyt kotiäiti ja vailla uraa, yksi kävi 15 vuotta kouluja vain päätyäkseen kassalle, koska "sai" miehen ja lapsia.

Moni asia pitää ratkaista ja vihdoinkin sen tajuaa, kun vielä 20-vuotiaana luulee olevansa kuolematon ja uhoaa miten kyllä Minä se uskallan elää kuten haluan ja kyllä minä tiedän miten kuuluu elää.
Totuus tulee jokaisen kohdalla viimestään keski-iässä, mutta useimmiten ensimmäisen kerran jo 30-35-vuotiaana: paskat tässä mitään mistään tietää ja kyllä 20-vuotias on täysin lapsi ja on ainoastaan säkää jos on osannut päättää mitään. Suurin osa on tehnyt just niinkun mihin on äitiltä ja isältä rahkeet saaneet: 30-vuotiaana vasta alkaa olla riittävän aikuinen sen tajuamaan. Vasta silloin alkaa olla oikeasti aikuinen ja itsenäinen.

Karua ja jokainen uhmaa sitä, uhoaa miten aikuisia sitä ollaan... Ja jokainen käy läpi saman. Ei ehkä juuri numeroitten takia vaan koska elämä menee ja ihminen kehittyy. Kriisien kautta kasvaa. Joillain itsenäistymiseen menee 60 vuottakin.

Naisesi haluaa itsenäistyä nyt. Se voi hyvin johtaa eroon. Hän miettii haluaako lapsia ja nyt kaiken tämän hössötyksen ja mediapauhan kanssa se kriisi vanhenemisesta, rumuudesta ja lapsien saamisesta on entistä pahempi. Pelotellaan ja huudellaan kaikkea hysteeristä sontaa. Mikä väkisinkin vaikuttaa.

No siis... Joillain se johtaa rauhoittumiseen. Kun on liehunut kuin liekin varsi ja on onnekas: on saanut toteuttaa itseään ja on saanut suorittaa tai on ollut onnekas, asiat ovat tippuneet eteen ja sitä rataa. Sitten on aika totutella toiseen. Joillain se johtaa eroon: ei ole kuin tämä nuoruuden rakkaus ja sille on eletty. Mutta mitäs nyt, kun tajuaa että omakin elämä on rajallinen?
Ja sitä rataa. Mutta riippuu täysin siitä miten pitkälle hänen on mentävä ja miten syvälle kaivettava että hän kuoriutuu aikuisena, ja siitä, oletko sinä silloin myös aikuinen. Joskus käy niinkin että toinen käy läpi kriisin ja kasvaa ja toinen yrittää vaan jämähtää menneeseen: se on myös eron paikka.

Et voi tätä asiaa löytää yhdessä hänen kanssaan, kun hänen on kasvettava. Et voi tunkea siihen etkä voi kuin olla olemassa. Et voi myöskään jämähtää itse, et voi olla lapsi jos hän palaa aikuisena. Hänen pitää kokea että hän osaa toteuttaa Itseään ja Omaa elämäänsä, sinun kanssasi, sinun ystävänäsi, siiis... Sinun kumppaninasi myös. Että sinä et ole se este. Tästä muuten kannattaa puhuakin, ettei hän luule kaiken ratkeavan vain uudella suhteella. On niitäkin jotka etsivät itseään aina uudesta kumppanista, jotka eroavat etsiäkseen seuraavan identiteetin antajan jne. ja etenkin naisissa, jotka edelleen on opetettu siihen että heidän tekemisensä on riippuvaisia miehistä.
He edelleen liian usein roikkuvat suhteessa väärällä tapaa ja kun he kyllästyvät he syyttävät suhdetta tylsäksi. Kun he kriisiintyvät he luulevat suhteensa olevan kriisissä.

Jultelkaa, muista häntä, mutta älä roiku. Elä itsekin, mutta muista sanoa että rakastat. Keskustele ja kannusta ennemmin kuin painosta.

Tuo keskusteleminen on siinä mielessä vaikeaa, kun se ei sinänsä etene mihinkään. Pitäisi pystyä lähestymään jollain uudella kulmalla.

Ja jotenkin päivittäin on itsellä ja "kumppanilla" eri fiilikset. Jokatapauksessa hän on vetäytynyt minusta, eikä halua läheisyyttäni. En tiä, vaikeelta tuntuu. Epävarmuus tulevaisuudesta kalvaa mieltä ja lujaa... ...en tiedä kauanko tällaista kestää selväpäisenä? Toisaalta jos tulee joskus "viimeinen niitti", niin en tiedä miten senkään kestää.

Koita tässä nyt sitten olla vahva, omilla jaloillas, keksiä uusia harrastuksia ja mitä muuta.

yks hyvä keino ois piristää tilannetta vihjailemalla että sulle on tarjolla muitakin naisia. Minullakin on sama tilanne paitsi se että emme ole edenneet edes seur. asteelle, mut nainen ei päästä irti minusta , mut ei halua kuitenkan läheisempää kontaktia kun pelkää et kinuasin vain sänkyyn heti, tämähän on ihan tyypillistä yleistystä useimmilla iäkkämmillä naisilla nykyään.
Sitten vedätin häntä vihjailemalla että yks entinen naistuttavuus otti yht.minuun ja haluaa tavata minut jossain, ni siitähän äläkkä nousi, ja sit kyllä oli taas kiinnostusta ja kiukuttelua ihan mustasukkaisuutta hipoen. Saas nähä mihin suuntaan nyt mennään vai tuleeko taas pakit ja se onkin sitten "viimeinen niitti"koko suhteen aloitukselle.

Paha kaiku tuossa ns aikalisässä on.Naisesi jo noin pitkään pohtinut ja jahkannut eli ei ole valmis perheenperustamiseen eikä ole valmis sitoutumaan.Oletko varma ettei ole. ns kolmatta osapuolta?Tuo aikalisä on vaan hellempi tapa sanoa näkemiin ja hyvästi koska hän ei kykene sinulle sanallisesti hyvästejä jättämään.Olisko ns pehmeämpi lasku? Ole rauhallisin mielin ja katsele ympärillesi.Ja jos parisuhteen perustat-muista että aikaa on oltava toisillensa(viittaat kiireeseen elämäntapaanne)

Kannattaa lähteä siitä että kyseessä ei ole mikään aikalisä vaan ero. ainahan sitä voi palata yhteen jos siltä tuntuu.

" Olemme sopineet, että tuona aikana ei muihin kosketa, "

Joo, nämä kyllä tiedetään. Kyllä aivan varmasti jompikumpi käy vähän kokeilemassa. Yleensä se lähtijä.

Ehdottomasti kannattaa sopia, että se on ero eikä aikalisä.
Mitään sopimusta siitä, että toisiin ei kosketa ei kannata tehdä.

Mikäli naisesi tästä huolimatta päättää lähteä, niin siinä tapaukssa kannattaa asennoitua siten, että yhteen te ette enää tule palaamaan.

Suhteen katkaisu voisi tosiaan olla hyvä vaihtoehto. Näin muuan kaverini teki, kun nainen oli aikalisällä. Seuraus: nainen halusi palata takaisin yhteen. Jos katkaiset suhteen ja nainen ei haluakaan palata yhteen, niin tuskin olisi palannut muutenkaan. Tätä vaihtoehtoa kannattaa pohtia. Tietysti siis tässä huolisit naisen takaisin, joskin sinun pitäisi näytellä hieman, että asiaa on tarvinnut harkita. Eli et suoralta kädeltä ota takaisin, vaan "kuulostelet tunteitasi" tai "sinun täytyy miettiä asiaa" ensin tms. Suhteen katkaisussa on myös se tärkeä psykologinen etu, että lähdet voittajana suhteessa. Tätä etua ei kannata väheksyä, sillä se siivittää sinua huomattavasti asiassa eteenpäin.

Olen itse ollut täsmälleen samassa tilanteessa. Minä naisena olin se, joka halusi mietintätaukoa. Syynä oli se, että mies oli ensimmäinen mieheni eikä ollut kokemusta muista. Syynä oli varmasti kyllästyminen ja ehkä osittain myös se, että olimme ajautuneet erillemme. Suoraan emme ottaneet eroa, koska oli sen verran paljon avioliiton aikana kertynyt omaisuutta (esim. omakotitalo), että sellaista ei viitsi pikaistuksissa lähteä jakamaan.

Me kävimme asumuseron aikana parisuhdeterapiassa. Kävimme siellä, jotta saisimme puhumattomuutta ja erilaisia haaveitamme käsiteltyä. Mekään emme koskaan riidelleet, mutta se johtui osittain siitä, että miehellä oli niin voimakas tahto, etten saanut omaa ääntäni kuuluville. Sen vuoksi parisuhdeterapia oli äärimmäisen hyvä. Sain sanottua ne asiat, jotka olivat vuosikausia hiertäneet. Mies piti niitä nalkutuksena, vaikka oikeasti ne olivat isoja ongelmia (esim. huono seksi).

Omalla kohdallani asumusero oli rankka. Ikävöin miestä, mutta kaipasin vapautta. Tiesin, että päätös oli tehtävä, mutten tiennyt, että mitä päätän. Lopulta päädyin eroon.

Haluan lohduttaa, että monelle tuo 30-v rajapyykki on rankka kokemus ja se ei välttämättä liity mieheen, vaan elämäntilanteeseen. Itse ainakin vertailin itseäni kavereihini, joilla oli lapsia, hieno ura, komeat puolisot jne. Koin, että nuoruus on ohi, vaikken ole ehtinyt nauttia siitä vielä ollenkaan. Se oli tosi ahdistavaa. Vaikea sanoa, että jos eroaminen ei olisi ollut mahdollista, että olisiko ahdistus mennyt ohi ja olisimmeko lähentyneet myöhemmin uudelleen.

"hyvä vai huono päätö" nimimerkin teksti oli mielenkiintoinen ja hyvin kuvastaa tilannettamme, pl. mulla on tunnelma että seksimme on ihan ok, tosin määrän haluamisessa on eroa, lisäksi se että meillä ei kumpikaan mielestäni "nalkuta", ja lisäksi koen olevani ulkoisestikin ihan "ok mies". En mikään italialainen miesmalli, mutta anyways.

Edelleen kovasti kiinnostaisi tietää miksi lopulta päädyit eroon?

"Ei ihan sama, mutta" nimimerkin tekstiin myös kommentti, että ainakin itse koen, että lienee molemmille parempi ettei väkisin koiteta jatkaa jos toinen ei sitä halua / koe mahdollisuutta tulla onnelliseksi. Sinänsä näen tämän tapauksen hyvänä mahdollisuutena nostaa suhteemme uudelle tasolle. Molemmat saa miettiä sitä, mitä elämältä oikeen haluaa. Silti puolisoni ratkaisu on toinen kuin mitä itse olisin valinnut, koska se sisältää todella kovan riskin.

EI auta kuin olla hetki ja odottaa, vaikka se edelleen pahalta tuntuukin.

Viikko asumuseroa ja radiohiljaisuutta takana. Itselläni ei ole yhtään helpottanut, päinvastoin. Ikävä ja kaipuu pahenee pahenemistaan. Tekisi hulluna mieli soittaa ja olla yhteyksissä, mutta kun ei saa.

En tiä kuinka tästä selvitään ma kuinka ikinä saan itseni kasaan tästä jos ei käy hyvin...

Olen tässä viime aikoina pohtinut paljon tuota aika lisää ja ite olen tullut siihen tulokseen että ihmiset on todella outoja välillä.

Miettikääpäs jos olet mies ja täysin rakastunut naiseesi. Nainen kuitenkin ilmoittaa että tarvii pienen aika lisän koska on epävarma tunteistaan ja kaikesta.

1. Mies päättää kunnioittaa naisen tahtoa pitää aika lisää ja antaa naisen olla rauhassa. Ei soittele tai ahdistele.
Nyt voisi sitten alkaa pohtimaan että kuinka hyvät mahdollisuudet miehellä on saada nainen takaisin? Mies on kuitenkin rakastunut ja haluaisi ehdottomasti yrittää jatkaa suhdetta.

2. Mies antaa naiselle päivän/kaksi omaa aikaa. Ei soittele tai ahdistele.
Kuitenkin kolmatena päivänä viimeistään nainen tulee (töistä, koulusta mistä lieneenkään) kotiin ja huomaa oman asuntonsa oven luona ison kukkakimpun papereihin käärittynä.
Nainen menee sisää ja löytää 10ruusua kukkapapereiden alta ja kirjeen/kortin jossa lukee "Rakastan suo enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Haluaisin vielä yrittää uudestaan. Soita tai tekstaa kun pystyt ja jaksat puhumaan. Odotan suo. t. xxxxx rakkaasi."

No kuinka suuri mahdollisuus miehellä on nyt saada hänen naisensa takaisin? Vähän patempi?

Miksi siis miehillä/naisilla ei herää tuossa vaiheessa "herätyskello" päässä, joka käskee toimia, ei olla toimimatta.
Usein aika lisän syynä onkin omasta mielestä usko rakkauteen ja tunteisiin.

On helpompi itse muistaa miksi rakastaa sitä toista... mutta helppo unohtaa miksi se oma kulta rakastikaan sinua.

Mä tajuan tuollaisen tauon paikan. Jos on tosiaan elämänsä ja itsensä ja identiteettinsä kanssa ihan hukassa, tai elämässä on ratkaisemattomia ristiriitoja tai kokemuksia, silloin pitää löytää itsensä ja elää itsensä kanssa hieman valmiimmaksi, vaikkei valmiiksi kasvakaan koskaan. Ei voi ripustautua toiseen ja olettaa, että hän tekee sen oman itsen ja identiteetin valmiiksi vaikka miten rakkaus olisi molemmin puolista. Se olisi väärin itseä ja toista kohtaan. Toinen ajatus, mikä sekavasta elämäntilanteesta nousee, on se, mitä voi toiselle tarjota, kun ei koe hallitsevansa omaa elämäänsäkään riittävästi. Kokee herkästi olevansa riippa, keskeneräinen tai suoraan sanottuna olo on ihan pihalla. Jos on vaikea esimerkiksi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, keskeneräisenä, ei silloin ole vastaanottavainen toisen rakastamiselle ja toisaalta omasta hyvästä itsearvostuksesta lähtee myös toisen arvostaminen sellaisena kuin hän on. Eli jossain mielessä ihmisen pitää kuitenkin pystyä kypsästi suhtautumaan itseensäkin, joka sitten heijastuu myös suhteeseen. Ja sama toisinpäin, jos ei ole kypsä j hyväksyvä suhtautuminen itseensä, elämäänsä ja menneisyyteensä, se heijsatuu myös parisuhteessa sen nykypäivään.

Tuossa on jo pitkä suhde takana, mutta suhteeseen lähtiessä pitäisi pystyä seisomaan omilla jaloillaan ja pystyä myös suhteessa olleessaan toteuttamaan itseään yksinkin niin, että se ei aiheuta ristiriitaa suhteeseen tai elämään yleensäkään. Sanon pitäisi, siihen voi pyrkiä, vaikkei täydellisyyttä ole. Jos on epäsuhta, että toinen on löytänyt itsensä, asiat ovat elämässä järjestyksessä ja mallillaan ja toinen on sopusoinnussa elämänsä, menneisyytensä ja kokemustensa kanssa ja toinen ei, ei se ole hyvä lähtökohta suhteelle, vaikka sitä ei aina ehkä heti alkuun huomaa. Kuten hänkin on huomannut aikojen päästä. Siinä on liikaa omat tunteet ja tuntemukset, näkökulmat ja ajatukset toisen harteilla. Siinä on jotenkin tunne, että toinen vie juttua eteenpäin ja itse vain ajelehtii passiivisena virran mukana, kun se on helpointa, mutta ei se kahden ihmisen tasapuolisen ja aktiivisen suhteen pohja ole.
Jos on oman itsensä kanssa kasvu kesken, se ei tarkoita lyhytnäköisesti sitä, että suhteessa olisi asiat pielessä tai että toisessa ihmisessä on vika. Lyhytnäköiset ihmiset haluavat ajatella herkästi niin.

Ei tosta voi tietää onko teidän tapauksessa kyse siitä, mutta jos on, niin ei sitä muulla selvitetä kuin puhumalla, niin kuin muutkin asiat. Ei elämässä ja suhteissa asiat ole aina akselilla jatketaan tai ero. Vaan akselilla puhutaan tai ei puhuta.

On kyllä kummallista toimintaa. Sanoisin että se on tätä nykyaikaa.. on vaihtoehtoja ja vaihtoehtojen vaihtoehtoja. Toivon kovasti että saatte asianne hyvällä tavalla selväksi ja sovituksi! Ja mikäli toivomani mukaan palaatte yhteen, koska suhteenne kuulostaa todelliselta timantilta tälle vuosisadalle, niin palkitkaa itsenne - toisenne jollakin romanttisella matkalla ! Jos on rahaa ja mahdollisuus niin tehkää se suhteenne hyväksi, ja jatkakaa sitä lemmenloma perinteenä.

Tsemiä!

Kuulostaa NIIIIN tutulta. Ainoita eroavaisuuksia on, että vapautta kaipaa mieheni. Hän etsii nyt itseään, identiteettiään. Ja meillä on 4 lasta. Meillä on yhteistä taivalta takana 20 vuotta. 15v ollaan aloitettu. Mieheni kokee, että hänen rakkautensa minua kohtaan on kadonnut. Hän kyllä välittää ja rakastaa tavallaan, mutta ei niinkuin aviopuolisoa kuuluisi rakastaa. Minä en haluaisi MILLÄÄN erota. Minä rakastan häntä. Mies haluaisi kans vuoden kokeilueroa kokeilla... Se ei asuntolainojen takia ole taloudellisesti mahdollista. Ja tässä on mukana myös 4 lasta joita myös tämä kriisi koskettaa. Meillä ei myöskään riitoja, arki rullailee mukavasti ja tunnelma kotona hyvä. Läheisyys on nyt hyllyllä kun mieheni sellaisesta tällä hetkellä ahdistuu, kun ei itse koe samallalailla kuin minä.

Osaan samaistua niin sinun tunteisiin! Olen lukenut niin monet tarinat että kriisi voi olla myös hyvä asia, siinä syntyy aina jotain uutta. Toivon sydämestäni, että Teille ja Meille käy vielä hyvin tässä kriisin keskellä...

Pidetään peukkuja todellakin!

Mulla on ihan sama tilanne tällä hetkellä. Oon 24 ja muijan kanssa seurustelua tulee tänä vuonna 9 vuotta täyteen. Muija haluaisi muuttaa yksiöön ja etsiskellä itseään. En tähän kuitenkaan ole vielä suostunut, koska se tuntuu musta vaan lähtölaukaukselta meidän erolle. Haluaisin koittaa korjata suhdetta jos jotain korjattavissa on.

Me ei riidellä ja arki sujuu ihan hyvin. Toisaalta myönnän itsekkin, että olemme enemmän kämppiksiä tai hyviä kavereita kuin kumppaneita. Onhan tuollainen aika tämän ikäiselle ihan järkyttävän pitkä ja ollaan aloitettu liian nuorina seurustelemaan. Joskus toivon, että oltaisiin tavattu vasta nyt. En kylläkään päivääkään vaihtaisi vaikka todellakin on ylä- ja alamäkiä ollut.

Nyt mietinkin pitäisikö tähän "aikalisään"/"eroon" suostua kun tuntuu, että se jää muijalle kuitenkin mieleen kummittelemaan. Hän sanoo ettei haluaisi erota enkä haluaisi minäkään. Pelkään kuitenkin, että tämä homma toistuu parin vuoden päästä. Näin ollen mietin kannattaako tähän suhteeseen enää tuhlata aikaa. Järkevintä olisi varmaan päästää irti. Harmittaa olla se "tarkertuva" osapuoli.

Tuli mieleen kun lueskelin kommentteja, että juuri viime viikolla näin erään vanhan naispuolisen ystävän baarissa ja tämä sanoi haluavansa nähdä joskus kahvittelun merkeissä. Nyt mietinkin pitäisikö tästä vain ilmoittaa muijalle (on mustasukkaista sorttia) jos se laukaisisi jonkun tunteen. Eihän tässä kauheasti enää ole mitään menetettävää.

Luultavasti ero tulee ensi vuonna viimeistään, koska tällä hetkellä mulle on tarjottu määräaikaista työsopimusta tältä paikkakunnalta. Vuoden vaihteessa luultavasti muutto pääkaupunkiseudulle, koska nykyisellä pienellä paikkakunnalla ei ole enää töitä yhden ison yrityksen suljettua tehtaansa. Muija ilmoittanut, ettei ole halukas muuttamaan perässäni mihinkään. Kyllähän sen arvaa, että ero viimeistään silloin edessä.

Ensitapaaminen n. kuukauden jälkeen terapiassa ja illalla noin muuten. Asioita alkoi aukeamaan ja tietysti hyvä puoli on se, että hän edelleen ajattelew että tästä voi seurata tosi hyvää suhteellemme. Todella huonona se, että jän empii onko ajatuksensa jo mwnneet liian pitlälle ja että ei ole varma näkeekä / voiko nähdä mua enää puolisonaan. Voin kerttoo että viimeyö oli todella kamala!

On kamala tiedostaa että oma elämä ja onnellisuus on toisen käsissä näin voimakkaasti. Mulla kun on se iiso ongelma, että mun tunteet ja järkikin sanoo, että hän on mulle se ainoa! Jo sitä ei ole, ei ole mitään mieltä enää missään. Karmaisevaa!

Mua taas alkaisi tympäisemään jos mun onnellisuus olisi vaan yhden ihmisen käsissä. Ja tämäkin ihminen empisi enmäätiiäkatotaanenmätiiäkatotaan

Sellainen ihminen ei kyllä olisi mun onnellisuuden avain. Loukkaantuisin siitä syvästi ja puhaltaisin pillit poikki ennen kuin mitään vakavempaa/järkyttävämpää hän ehtisi mulle tehdä.

Itse olen ehdoton näissä asioissa. Jos toinen ei tiiä haluaako olla kanssani,niin mä kyllä tekisin ratkaisun hänen puolestaan. Hän saa jatkaa omaa elämää ja mä omaani. Rakkaus ja välittäminen pitää olla ehdotonta. Ei niin että enmänytiiätykkäänkö susta. Se on toisen aliarvioimista. Ja siihen en ikinä alistuisi. Enkä ole alistunut.

Naisesi tietää heti, kun katkaiset välit kokonaan? Jos rakkautta vielä on, niin hän ei laske sinua menemään tai ainakin katuu heti, kun kuulee, että jatkat elämääsi toisen kanssa.
Jos taas rakkaus on ohi, niin hän on helpottunut!

Nyt näytä hänelle olevasi mies!

Hei!

Minä lueskelin noita juttuja tuossa,ja vin kertoa omalla kohdallani,että olen parisuhteessa mut ei asuta yhdessä ja tuli tässä taannoin ilmi että mies on pettänyt jo kaksi vuotta minua kun olemme olleet 3v yhdessä. Minä sanoin että nyt täm ä riittää että erotaan kokonaan, mutta tämä mies pyysi vielä uutta mahdollisuutta? Rakastan häntä ja olen koko ajan rakastanut,mutta nyt tuntuu vähän kurjalta enkä enää voi luottaa häneen, vaikka hän lupasi olla nyt jatkossa uskollinen. En kuitenkan usko joten mitä mä teen? kun meillä sexi toimii moitteettomasti kuitenkin ja se on ihanaa aina....tää on niin syvältä tää juttu!!

Mulla on myös nyt vilpittömästi rakastamaani naista kohtaan nollatoleranssi pettämisen suhteen. Pettämisellä ei helpoteta kenenkään elämää kuin se 15min minkä touhu kestää. Jos on tarve pettää, niin silloin loppuisi mulla ainakin into suhteen jatkamiseen välittömästi. Silloin nimenomaa puuttuu luottamus ja kunnioitus kumppania kohtaan. Jos taas on erottu ja silloin puuhaillaan muiden kanssa, ja sen jälkeen palataan yhteen niin se on tietty eri asia.

Nyt tässä ihmeen välitilassa, missä itse olen ollaan sovittu olla puuhailematta mitään muiden kanssa. Pyysin häntä tekemään "lopullisen niittinsä" mun arkkuun ennen kuin housujaan muille availee, koska se niitti tulisi kumminkin pian sen jälkeen kahta kivuliaampana.

Jotenkin ohkoisesti kertaluontoisen pettämisen voisi antaa lasten takia "periaatteessa" anteeksi, mutta sydän tuskin antaisi koskaan... ...näin ainakin mulla.

Huhuu, onko alottaja vielä paikalla? Mites on mennyt. Itse samanlaisessa tilanteessa niin kiinnostais tietää onko tällänen erillään asuminen ja tauko suhteessa auttanut vai onko se vaan sellanen "pehmeä" ero.

Täällä ollaan!

Takana yhdessä "kumppanin" kanssa vietetty 10pv. loma. Loma meni hienosti aina kotiinpaluuseen asti, jolloin palattiin lähes lähtöruutuun. Matkalla kävi ainakin itselle selväksi, miksi juuri hän on se "oikea". Hänen kanssaan on hyvä olla. Toisaalta hänenkin käytöksensä oli sellainen, että ei tunteet ole mihinkään kadonnut, vaikka hän suojakilpeään pyrkikin ylläpitämään. Mutta kotiin palattuamme ei ollut edelleenkään valmis sitoutumaan yhtään enempää, vaan asiat palautuivat "ennalleen", ja itse tietysti koin taas uuden pettymyksen.

Mutta aika erossa on itselleni ollut todella raskasta, ja ilmeisesti jatkuu sellaina. Toisaalta olen luonteeltani kovin kärsimätön ja tällaiseen puljaamiseen alkaa mennä jo hermot, vaikkakin ymmärrän että kärsivällisyys olisi nyt paikallaan. "Kumppanini" on ollut kuitenkin tyytyväinen ratkaisuun ja kokee tämän olevan hänelle välttämätön valinta itsensä löytämiseen. En tiedä mitä tästä seuraa lopulta? Jotenkin alan pelkäämään omien tuntemuksien kääntymistä suuntaan, että alan itse torpedoida yhteistä paluutamme. Erityisesti, jos se siirtyy "hamaan tappiin". "Kumppanini" sanoo, että tässä asiassa hänen tarvii olla nyt itsekäs. Kysyin, että mitäs sitten, kun minunkin pitää olla? Ei osannut siihen mitään vielä vastata.

Edelleen, jos kumppanisi ei ole mielestäsi varmasti se, kenen kanssa tulet onnelliseksi niin eroa hetimiten! Tällainen kituutus on henkisesti todella raskasta, ja varmasti vaikutaa suhteen jatkoonkin pidemmänpäälle negatiivisesti. Toisaalta, jos tunnet että kumppanisi on "se", niin anna aikaa hetki, että saatte molemmat mahdollisuudet miettiä asioita.

Kyllä naisellesi kelpaa loma ( varsinkin jos sinä olet maksanut sen ) mutta muuten et kelpaa, niin unohda koko nainen. Sure surusi ja itsenäisty. Sen jälkeen lähdet etsimään vieläkin parempaa naista kumppaniksi.

Voisiko naisesi olla ihastunut johonkin toiseen mieheen ja haluaa näyttää tälle miehelle, että on saatavilla? Niin kauan kun tilanne tuon toisen kanssa on epävarma niin sinua roikutetaan ja pidetään löysässä narussa. Kun mahdollinen suhde saa käänteen johonkin suuntaan niin sen jälkeen sinunkin tulevaisuus sinetöidään. Kuullostaa karulle, mutta karuahan tuo kumppanisi käytöskin tällä hetkellä on. Olette olleet yhdessä pitkän pätkän ja yhtäkkiä sinun tulee häipyä kuvioista ja olla häiritsemättä kumppaniasi.

Vaikka kumppanisi tuntuu sinusta oikealle ja haluaisit pitää kiinni hänestä niin neuvoni on, että päästä irti lopullisesti. Sillä tavalla saat ehkä hänet oikeasti palaamaan. Se, että hän tietää sinun odottavan vaikka hamaan tappiin asti mahdollistaa hänen pelaamisen tunteillasi. Monesti sitä oivaltaa ihmisen arvon vasta menetettyään hänet.
Katso tulevaisuuteen ja usko karman lakiin. Hyvä tulee hyvän luokse.

Toi ona irtiotto vois tpimiakkin, jos ei olisi yhteistä taloa ja velvollisuuksia. Nyt wo viitai ihan pelin nimissä tehdä talpudellisesti mitään tyhmää.

Kirjoitan tähän nyt oman näkemykseni asiasta. Naisen näkökulman, vähän samankaltaisesta tilanteesta.

Takana on reilun 12 vuoden liitto. Muutin virallisesti pois maaliskuun alusta, tilanne oli tosin käymistilassa joulukuusta lähtien. Tai se tietty kipuilu ja tilanteen pohtiminen oli omalla kohdallani käynnissä lähes kaksi vuotta. Tunne siitä, että että ei ole hyvä olla, yritys selvittää mistä se johtuu ja tarve pitää elämä kasassa. Sisällä taistelivat monet tunteet. Peräänantamattomuus, epäonnistumisen pelko ja itsepäisyys, kun hommaan on lähdetty, niin loppuun saakka kestetään. Lojaalius toista kohtaa, kaikki koetut ilot, surut, sairaudet ja myös kuolema. Minulla myös tunne siitä, että menettäisin samalla parhaan ystävän. Se että toisesta välittää ja häntä rakastaa, eikä tahtoisi satuttaa. Yhdessä oli oltu käytännössä koko aikuisikä, 12 vuotta 31stä. Toisella puolella se ääretön huono olo, joka söi kaikki voimavarat. Tunne, että oli kadottanut itsensä. Tai ehkä ei ollut koskaan ehtinyt itseään löytää. Elämää eli toisen kautta ja häntä varten. Vaikka kuitenkin se ainoa ihminen, jonka kanssa täytyy tulla toimeen ja jonka kanssa kyetä elämään, on minä itse. Ei toinen voi toimia ikuisesti puskurina minun ja minun itseni välissä.

Hän tiesi tuon kaiken ja muutaman kerran sitä yritettiin puhua auki. Se vaan on niin vaikeaa. Asiat olivat periaatteessa ihan ok. Olisi helppoa, jos olisi se yksi selkeä syy joka mättää. Tietysti ongelmia oli, osa isojakin ja jokainen niistä lisäsi ahdistuksen tunnetta. Ei silti yritä vierittää vastuuta kaikesta miehen tai jonkin hänen tapansa piikkiin. Suurin syy minun pahaan olooni, oli minussa itsessäni ja jotkin asiat vain voimistivat sitä.

Ohjeeni on, että ottakaa selkeä ero. Roikkuminen löysässä hirressä "pohtimassa asioita" ei auta mitään. Itse en edes ajatellut mitään aikalisää. Vaikka jälkikäteen ajatellen, en ehkä tuonut kaikkia ajatuksiani esille riittävän selkeästi. Sanoin miehelle, että haluan pois ja myös että kaiken ei tarvitse olla lopullista ja että yhteen voi palata, jos jonain päivänä tuntuu siltä. En kuitenkaan tarkoittanut mitään tuumaustaukoa, vaan että siltoja ei ole pakko polttaa, ei pakko katkaista välejä, jos ei siltä tunnu, ei pakko päättää itsepäisesti, että ei ikinä enää. Vaan että voi voi olla ja katsoa mitä tapahtuu. Tähän kuvioon kun ei liity kolmansia osapuolia. Kyse on vain kahdesta ihmisestä ja yhdestä päättyneestä/päättymässä olevasta liitosta. Kenenkään muun ei tarvitse kantaa huolta tai pohtia, että pidämmekö me yhteyttä toisiimme vaiko emme. Mies sanoi juuri tuon "tiedä se, että jos lähdet, niin se on lopullista", vastasin että "tottakai, ei minulla ole aikomustakaan lähteä vain katselemaan". En tiedä sanoiko hän sen siksi, että yritti viime hetkellä saada minut jäämään, vai koska ei ollut varma aikeistani. Tiedän kyllä se, että ei hän olisi tahtonut minun lähtevän. Tiedän myös ratkaisuni olleen itsekäs, mutta myös että se oli parempi molempien kannalta. Ei hänenkään ollut ollut hyvä olla enää pitkään aikaan. Eikä hän niin väitäkään.

Tietysti ero on monella tapaa hankala. Meilläkin on yhteinen talo, yhteiset lainat, vanhemmilta takuita lainojen vakuuksina. Se on silti vain materiaa. Ei se riitä syyksi välitilassa roikkumiseen. Meilläkin tuo kaikki on vielä kesken. Asiat sovittu valmiiksi, mutta käytäntö vielä kesken. Tosin meillä kuvio on hyvin yksinkertainen, sillä minulle oli alusta lähtien selvää, että lähden liitosta kuten tulinkin = vailla pennin hyrrää. Minä opiskelin vielä liittomme alkuaikoina, mies oli töissä ja käytännössä elätti molemmat. Kesti monta vuotta, ennen kun aloin saamaan kunnon palkkaa. Käytännössä ehkä puolet tuosta 12 vuodesta, hänen taloudellinen panoksensa oli paljon omaani suurempi. Minulle siis tosiaan on itsestään selvää, että kaikki vähänkin kalliimpi jää hänelle. Minä vein mukanani vain muutaman huonekalun ja nekin sellaisia, jotka toin aikanaan tai joista hän ei pidä.

Lisäksi meidän kuviossa on pari koiraa. Molemmat virallisesti minun, mutta toinen jäi miehen luokse ja toinen tuli minun mukaani. Sitä ei ole vielä päätetty onko tämä lopullinen järjestely, vai muuttaako myös toinen koira luokseni myöhemmin. Ainakin nyt on näin ja jos mies toivoo, että koira jäisi hänelle, niin sitten siirretään ne viralliset paperitkin hänen nimiinsä. Kyseessä on jo vanha koira, joka tuli minulle kun olimme olleet yhdessä vain muutaman kuukauden. tietynlainen vertauskuva koko tästä tilanteesta.

Kyllä tässä on tuntenut kivun ja ikävän ja itkenyt monet itkut. Ei lähtijän osakaan ole kivuton ja helppo. Mutta jos joskus myöhemmin huomaan tehneeni virheen, niin ainakin minä olen elossa ja paremmissa voimissa tuntemassa sen tunteen. Dramaattisesti sanottu ihmiseltä, jonka jokainen läheinen tietää etten voisi tehdä pahaa itselleni. Silti siltä joskus tuntui, että olisi helpompi kuolla pois, kuin kestää sitä ristiriitaisten tunteiden myrskyä sisällä.

Onkos jotain uutta tähän tilanteeseen? Joko palattu yhteen?

Ei ole palattu. Orastavaa lähentymistä hänen suunnaltaan. Sitoutumisiakin hän on tehnyt, kuten tullut ystäväni lapselle kummiksi... ...hänen sukulaosensa häihinkin ollaan kesällä yhdessä menossa. Totaali ero on siis kaukana, mutta ei yhdessäkään olla, henkisesti tai fyysisesti.

En tiedä vielä mitä tapahtuu ja kannattaako kärsivällisuys??

Itsellä ei meinaa pokka pitää / kärsivällisyys olla tekemättä aloitetta.

Kesä varmaan kärvistellään näin.?

Bump.

Onko tilanne jo ratkennut?

Minulla on juuri sellainen aikalisä nyt menossa. Asumme erossa, mutta emme ole hakeneet eroa. Parisuhdeterapia alkaa ensi viikolla. Minä ainakin kaikista pettymyksistä ja pahasta mielestä huolimatta olen alkanut nähdä mieheni uudessa valossa. Varsinkin kun kävin eräs ilta baarissa ja juttelin monien miesten kanssa. Kukaan ei päässyt lähellekkään mieheni tasoa ja jututkin oli mitä oli. Välimatka on ainakin minulle tehnyt sen että osaan myös arvostaa hänen panostaan meidän parisuhteessa. Hänkin suostui pitkin hampain tähän vaihtoehtoon, mutta on valmis tekemään kaikkensa että tulisin takaisin. Anna vaan naisesi ottaa etäisyyttä. Tee sinä omia asioita. Aika tekee tehtävänsä ja tuo päätökset mukanaan. Minusta tämä on ainakin ollut minulle todella hyvä ratkaisu.

Arvon Rakkaus viiltää,

Ikävä totuus on se, että kaikki ihmissuhteet ovat valtapeliä, vaikkei joku Ben Furman tätä haluaisikaan myöntää. Naisesi on kuin apina, joka mennä viilettää viidakon latvustossa liaanista toiseen. Aina ennen kuin päästää yhdestä liaanista irti, apina tarttuu jo toiseen liaaniin. Näin edetessään apina ei ole koskaan vaarassa pudota. Lienee selvää, että sinä olet liaani. Kuka tuo toinen liaani on, siitä emme voi tietenkään sanoa mitään. Olet alistunut tähän apinameininkiin, ja naisesi pitää käsissään kaikkea valtaa.

Kerrot, että parisuhteenne on kestänyt 13 vuotta ja naisesi on nyt kolmekymppinen, joten nainen on ollut teini suhteen aloittaessanne. Nyt hän on kyllästynyt, puutunut, rutinoitunut ja haluaisi vähän tutkailla maailmaa ja miehiä. Jos maailma ja miehet eivät häntä miellytä, hän voi aina palata tuttuun ja turvalliseen syliisi. Ja sinä sallit tämän?

Väliajat ja tauot on kehitelty juuri näihin tarpeisiin. Voi pitää kakun, mutta myös syödä sen. Kokeilla muita, mutta palata, jos ei parempaa löydy. Ilman mitään todellista vaaraa siitä, että jääkin lopulta yksin kurjuuteen. Sopimukset siitä, ettei kolmansiin osapuoliin kosketa, eivät luonnollisestikaan merkitse mitään. Älä anna tällaisten sopimusten hämätä itseäsi. Ne eivät koskaan pidä. Ei koskaan.

Näkisin, että sinun tulee ottaa itseäsi niskasta ja perseestä kiinni ja antaa naisellesi pieni maistiainen turvattomuudesta. Ota ero, katkaise välit, hanki rakastajatar, aloita laskuvarjohyppääminen, vaihda autoa. Ota sanalla sanoen valta omasta elämästäsi takaisin itsellesi. Näin ehkä saat takaisin itsekunnioituksesi, ja sen myötä ehkä naisesikin kykenee taas kunnioittamaan sinua.

Lopeta apinameininkgit ja turvaverkkojen varmistelu sitä ansaitsemattomalle naisellesi. Ota valta takaisin itsellesi. Näin minä asian näkisin.

Rohkeutta!

Miten kävi? Jos toinen ei ole rakastunut ja itse on, suhde voi loppua. :(

vieläkö ap:n puolisolla tuumaustauko?

voi ei :(( tunnistan itseni tässä tilanteessa lähtijänä.. monesti miettinyt että jatkaako vai ei. kriisejä on käyty ja selvitty. parisuhdetta takana 12v, on talo ja lapsia 3.. ja nyt olen omassa päässäni näitä vaan miettinyt lähtemistä / taukoa/ mitä tekisin ?! Voisin kuvitella mieheni asettuvan "rakkaus viiltää" kanssasi samalle viivalle. sydäntä särkevää :(. kun nyt luin teidään tarinan ja pystyin samaistumaan siihen täysin, taisin vähän pelästyäkin kuinka toden tuntuista se oli.. :/ itsellä on kyllä ollut toinen mies mielessä, mutta sille polulle en lähde vaikka erottaisikin, koska ovat mieheni kanssa hyvät ystävät. ! hirveästi mietittävää ja puntaroitavaa vielä ennen päätöstä........ ja sydän ja järki tietysti eri mieltä keskenään...

Moi!
Alkuperäisestä viestistä kulunut jo vuosia, mutta kiinnostaisi tietää miten kävi? Itse täsmälleen samanlaisessa tilanteessa, paitsi että olen nainen. Yhteisiä vuosia takana 7, ei lapsia mutta yhdessä asuttu 6v.

toisaalta hyvä käydä nämä asiat läpi ennenkuin tulee lapsia. Sitten on hankalampaa kun joutuu ottamaan huomioon useamman johon se vaikuttaa. Kyllä se palaa jos on ollut rehellinen ja teillä asiat hyvin. Riski on vain siinä luottamuksessa onko jotain salaista puuhattu kun epäilee tunteitaan sinua kohtaan. Kerro kuinka rakastat ja haluat häntä auttaa näkemään että olet tosissasi hänen suhteen. Aika rankka päätös lähteä omilleen vain siksi että epäilee omia tuntojaan. Eikö saman katon alla pysty tuota tekemään? Vai haluaako tuntea miltä tuntuu olla täysin yksin. Keskustelkaa ja pitäkää toisistanne huolta.