Yleisurheilun MM-kisat järjestetään Helsingissä vuoden päästä, ja vapaaehtoisia kisa-avustajia on värvätty täyttä päätä. Huomasin hakulomakkeen internetistä ja ilmoittauduin minäkin. Kuume nousee pikku hiljaa, ei voi mitään. Asun aivan stadionin vieressä ja minulla on kisamuistoja Helsingin olympiakesästä 1952 saakka.
Ne ovat minua hieman askarruttaneet. Muistatko sinä “Amerikan sedän“, kysyin taannoin pikkuveljeltäkin. Mutta ei hän kovin tarkkaan muistanut. Vanhoja valokuvia katseltiin, ja otin asian puheeksi.
Minä muistan. Olin kouluun menossa sinä syksynä, velipoika oli paria, kolmea vuotta nuorempi. Olimme stadionillakin pari kertaa. “Amerikan setä“ vei. Isällä oli vapaalippuja uimakilpailuihin ja vastaaviin. Niissä ei ollut ihan sama tunnelma.
Isä oli kaupungin kenttien hoitaja ja piinkova urheilumies. Hän oli oikein otettu “Amerikan sedästä“, joka asui meillä kisojen ajan. Kisavieraita majoitettiin myös yksityiskoteihin, kun Helsingin hotellit täyttyivät. Meidän vieraamme oli jonkin sortin urheilutoimittaja. Hän puuhasi pitkien liuskojensa kanssa aina yhtä hilpeänä. Kamerakin hänellä oli, ja siitä nämä kuvat ovat peräisin.
Äiti oli ollut ravintola-alalla ja osasi muutaman sanan englantia. Hän toimi vieraalle oppaana. Seurasaaressakin he kävivät, koska siitä on valokuvia ja miehen tekemä juttu lehteensä. Los Angeles Chronicle näyttää olevan. Äiti hymyilee Niemelän torpan aidanpielessä. Oikein nätti hän onkin leveälierisessä kesähatussaan.
Me olimme ylpeitä kisavieraastamme. Naapurin lapsetkin ramppasivat alvariinsa ihmettelemässä. Oli hienoa kuunnella, kun äiti jutteli vieraalle tämän omalla kielellä.
Mies tykkäsi meistä lapsista. Hän hihkaisi “O’boy“ ja toi meille suklaata ja Coca Colaa. Tykkäsi hän äidistäkin, panin merkille. Hän saattoi siepata äidin polvelleen, kun oli kirjoittamassa koneella huoneessaan. Äiti rimpuili irti.
Ei hän aina rimpuillut. Minä kerran kurkistin ovelta. Olikohan tullut hiljaista vai mikähän minut herätti. Äiti hypähti miehen sylistä lattialle ja veti hameensa alas. Mies hymyili minulle iloisesti ja iski silmää.
Saunavuorolla kävimme isän ja Amerikan sedän kanssa. Muistan, kuinka sinne tunki naapurinkin poikia mukaamme. Äitiä ei ollut, vai oliko sittenkin toisella kerralla.
Nämä ovat vain sellaisia muistin sirpaleita. Isä, äiti ja vieras pelasivat korttia keittiön pöydän ääressä. Minä menin katsomaan, kun en saanut unta. Äidillä oli alushame, polvi toisen polven päällä ja hän löi kortin korkealta pöytään. Nauroi, voitti sitten tai hävisi.
Äiti vei meidät lapset aina mummin luo, kun hänellä oli menoja. Niin silloinkin. Mummi asui Linjoilla kolmen korttelin päässä. Mutta enhän minä siellä viihtynyt, vaan tulin omaan pihaan leikkimään. Kun minua alkoi janottaa, menin kotiin juomaan.
Laskin vettä raanasta, kun äiti hyökkäsi keittiöön. Säikähdin. Hän oli vihainen, kun en ollutkaan mummin luona. Hän sanoi, että ei semmoinen sovi, mummi voi hermostua. Ja hänkin, kun ei tiedä, missä minä luuhaan. Että nyt menet kiireesti mummin luo, ettei mummi huolestu.
Äiti oli punainen kasvoiltaan, hengästynyt, alushameisillaan. Hellehän silloin oli.
Sitten äiti purskahti nauruun. Hän kumartui, otti pääni käsiinsä ja sanoi, että ei se mitään. Hän vain säikähti, kun luuli minun olevan siellä mummin luona. Että älä ajattele sitä enää.
En minä ajatellutkaan, ennen kuin vasta aikuisena. Että mistä äiti sinne keittiöön lennähti? Amerikan sedän huoneestako? Vai olivatko he makuuhuoneessa? Sillä kyllä siellä joku oli, jotenkin sen aavistin ja ääniä kuulin. Äiti ei ollut yksin.
Amerikan setä oli kisavieras, ja vieraiden toivottiin “olevan kuin kotonaan“. Sitä von Frenckell oli pitkin kevättä meille pääkaupunkilaisille teroitti. Meidän perheessä se kävi toteen. Niin minä olen päätellyt. Saimme kisavieraaltamme jouluksi komean paketin ja kortin, jossa kiiteltiin “unohtumattomista kisamuistoista“.
Tulee vieläkin elävänä mieleen se kisahuuma ja jännä, kihisevä tunnelma. Helsinki juhli kaksi viikkoa, ja ihmiset olivat ystäviä keskenään kuin jouluaattona. Salaperäistä juhlavuutta oli isänkin äänessä eräänä iltana, kun hän kuiskasi keittiössä äidille, että “vieras tuntuu olevan kova naputtelemaan“.
Amerikan sedällä oli kirjoituskone huoneessaan. Niin minä sen ajattelin. Vasta aikuisella iällä hoksasin, mitä äiti silloin vastasi.
“Joo“, hän naurahti. “Pessari on pidettävä koko ajan.“
Ne ovat minua hieman askarruttaneet. Muistatko sinä “Amerikan sedän“, kysyin taannoin pikkuveljeltäkin. Mutta ei hän kovin tarkkaan muistanut. Vanhoja valokuvia katseltiin, ja otin asian puheeksi.
Minä muistan. Olin kouluun menossa sinä syksynä, velipoika oli paria, kolmea vuotta nuorempi. Olimme stadionillakin pari kertaa. “Amerikan setä“ vei. Isällä oli vapaalippuja uimakilpailuihin ja vastaaviin. Niissä ei ollut ihan sama tunnelma.
Isä oli kaupungin kenttien hoitaja ja piinkova urheilumies. Hän oli oikein otettu “Amerikan sedästä“, joka asui meillä kisojen ajan. Kisavieraita majoitettiin myös yksityiskoteihin, kun Helsingin hotellit täyttyivät. Meidän vieraamme oli jonkin sortin urheilutoimittaja. Hän puuhasi pitkien liuskojensa kanssa aina yhtä hilpeänä. Kamerakin hänellä oli, ja siitä nämä kuvat ovat peräisin.
Äiti oli ollut ravintola-alalla ja osasi muutaman sanan englantia. Hän toimi vieraalle oppaana. Seurasaaressakin he kävivät, koska siitä on valokuvia ja miehen tekemä juttu lehteensä. Los Angeles Chronicle näyttää olevan. Äiti hymyilee Niemelän torpan aidanpielessä. Oikein nätti hän onkin leveälierisessä kesähatussaan.
Me olimme ylpeitä kisavieraastamme. Naapurin lapsetkin ramppasivat alvariinsa ihmettelemässä. Oli hienoa kuunnella, kun äiti jutteli vieraalle tämän omalla kielellä.
Mies tykkäsi meistä lapsista. Hän hihkaisi “O’boy“ ja toi meille suklaata ja Coca Colaa. Tykkäsi hän äidistäkin, panin merkille. Hän saattoi siepata äidin polvelleen, kun oli kirjoittamassa koneella huoneessaan. Äiti rimpuili irti.
Ei hän aina rimpuillut. Minä kerran kurkistin ovelta. Olikohan tullut hiljaista vai mikähän minut herätti. Äiti hypähti miehen sylistä lattialle ja veti hameensa alas. Mies hymyili minulle iloisesti ja iski silmää.
Saunavuorolla kävimme isän ja Amerikan sedän kanssa. Muistan, kuinka sinne tunki naapurinkin poikia mukaamme. Äitiä ei ollut, vai oliko sittenkin toisella kerralla.
Nämä ovat vain sellaisia muistin sirpaleita. Isä, äiti ja vieras pelasivat korttia keittiön pöydän ääressä. Minä menin katsomaan, kun en saanut unta. Äidillä oli alushame, polvi toisen polven päällä ja hän löi kortin korkealta pöytään. Nauroi, voitti sitten tai hävisi.
Äiti vei meidät lapset aina mummin luo, kun hänellä oli menoja. Niin silloinkin. Mummi asui Linjoilla kolmen korttelin päässä. Mutta enhän minä siellä viihtynyt, vaan tulin omaan pihaan leikkimään. Kun minua alkoi janottaa, menin kotiin juomaan.
Laskin vettä raanasta, kun äiti hyökkäsi keittiöön. Säikähdin. Hän oli vihainen, kun en ollutkaan mummin luona. Hän sanoi, että ei semmoinen sovi, mummi voi hermostua. Ja hänkin, kun ei tiedä, missä minä luuhaan. Että nyt menet kiireesti mummin luo, ettei mummi huolestu.
Äiti oli punainen kasvoiltaan, hengästynyt, alushameisillaan. Hellehän silloin oli.
Sitten äiti purskahti nauruun. Hän kumartui, otti pääni käsiinsä ja sanoi, että ei se mitään. Hän vain säikähti, kun luuli minun olevan siellä mummin luona. Että älä ajattele sitä enää.
En minä ajatellutkaan, ennen kuin vasta aikuisena. Että mistä äiti sinne keittiöön lennähti? Amerikan sedän huoneestako? Vai olivatko he makuuhuoneessa? Sillä kyllä siellä joku oli, jotenkin sen aavistin ja ääniä kuulin. Äiti ei ollut yksin.
Amerikan setä oli kisavieras, ja vieraiden toivottiin “olevan kuin kotonaan“. Sitä von Frenckell oli pitkin kevättä meille pääkaupunkilaisille teroitti. Meidän perheessä se kävi toteen. Niin minä olen päätellyt. Saimme kisavieraaltamme jouluksi komean paketin ja kortin, jossa kiiteltiin “unohtumattomista kisamuistoista“.
Tulee vieläkin elävänä mieleen se kisahuuma ja jännä, kihisevä tunnelma. Helsinki juhli kaksi viikkoa, ja ihmiset olivat ystäviä keskenään kuin jouluaattona. Salaperäistä juhlavuutta oli isänkin äänessä eräänä iltana, kun hän kuiskasi keittiössä äidille, että “vieras tuntuu olevan kova naputtelemaan“.
Amerikan sedällä oli kirjoituskone huoneessaan. Niin minä sen ajattelin. Vasta aikuisella iällä hoksasin, mitä äiti silloin vastasi.
“Joo“, hän naurahti. “Pessari on pidettävä koko ajan.“
Vastaukset 4
Vanhimmat
OOtsä tajunnu et sun mutsis on huora ja faijas kana....ihannoi siinä sitten....
elämä on.
Hienosti kerrottu =))
Melkein kuin omista sormistani...! 10 plus...
Jatka samaa mallia!
Hei,
vai oli juttu kuin omista sormista. Sehän mukavalta kuulostaa. Ja jatkaa pitäisi. Ihan tottako?
Olen minä miettinyt paria aihetta, delegaatiota ja painikuningasta, että saisiko niistä novellin. En tiedä, kun en ole vielä kynän kanssa kokeillut. Päässä vain pyöritellyt. Mutta askel kerrallaan.
Olin 70-luvulla mukana urheilujohdon piiritasolla. Lajihan minulla oli neljänsadan aidat, mutta koskaan ei lopussa askeleet sopineet. Enkä minä luottamustoimissakaan uraohjus ollut, pikemminkin semmoinen takarivin taavi.
Mutta sitä sakeimman urheiluhuuman aikaa näin ja koin. Tuli ne d...t vähitellen, esimerkiksi, ja urheilujohtajat oli kovia poikia. Itäblokin maissa varsinkin, ja elettiinhän meilläkin Kekkosen aikaa. Isompia matkittiin. Erästä sopimusta piti käydä ihan ulkomailla asti viilaamassa ja porukalla nimet alle länttäämässä. Sanotaan, että se oli Romaniassa, vaikka ei se Romania ollut.
Mutta eksoottista oli, naiset heitti kiekkoa ja moukaria hirvittäville metriluvuille. Meitä käytettiin kuin valtiovieraita kylpylässä ja maaseudulla, pöytä pantiin koreaksi ja tarjoilijatytöillä oli minihameet. Ei niin lyhyitä Suomessa nähnytkään. Puheet oli pitkiä ja niihin piti vastailla. Onneksi meillä viirejä riitti. Semmoinen lyötiin aina pöytään, joskus kaksi, kolmekin. Niitä oli muovikassissa tuolin jalan vieressä.
Salaisuuksia meille ei paljastettu, vihjattiin vaan. Tai en minä isojen pomojen kuiskeista tiedä. Meidät nuoremmat vietiin ravinteliin ja yritettiin juottaa pöydän alle. Siinä joku painonnostaja oli tarjoamassa. Minulle kun tulee huono olo, en kestä ollenkaan, niin yritin karata hotelliin nukkumaan.
Ahaa, isännät sanoi, sinulla on semmoiset mielessä. Mutta kyllä he ymmärtää nuorta miestä. Odottele rauhassa vaan.
Minä olin jo pimeässä peiton alla, kun oveen koputettiin. Minä ihmettelin, että mitä, menin peitto ympärillä avaamaan. Katsoin kuin pöllö aurinkoon nuorta tyttöä. Tyttö hymyili ja oli tulossa sisään.
Tulihan se. Minä vähän nikottelin, kun tyttö pudotti hameensa tuosta vaan ja keikisteli. En ehtinyt kissaa sanoa, kun oltiin jo peiton alla. Siellä tyttö riisui rintsikat ja pikkuhousut.
Toistemme äidinkieltä ei ymmärretty, mutta sen verran sain selvää, että tyttö oli tullut minua varten. Pitkä, musta letti, ja herrajumala mikä luumu. Minulta oli käsi karannut omille teilleen, ja huomasin, että tyttö oli lahjakas.
Minä ajattelin, että otetaan neljänsadan aidat. Minähän olin jo monta päivää reissussa ollut. Kysyin kuitenkin tytön ikää. Se oli kahdeksantoista, mutta sen verran oli jäänyt valoa eteiseen, että epäilys iti. Siinä tuli mieleen sekin, että ei ollut kumihousuja matkassa. Tyttö sanoi, että ei se mitään, voimistellaan luonnontilassa.
Siinä kumminkin järki voitti. Tyttö oli niin nuori ja jumalattoman kaunis. Minä sanoin, että sedällä on perhe kotona, tuommoinen tyttö valmistumassa, että eiköhän puristella tätä luumua vaan.
Niin me sitten puristeltiin tunti, vähän toistakin. Juteltiin mitä sanoja löytyi. Sitten tyttö katsoi, että kiintiö taitaa olla täysi, kiitti, pukeutui ja poistui. Silloin minä vasta otin onnen omiin käsiini.
Saisikohan tästä novellin?