Muistot palaa ja ahdistaa

Korjaus äskeiseen vielä-Sinne, eikä sinen.

Rakas ystävä,äiti on aina äiti ja ero äidistä on vaikea .Siitä on nyt kahdeksan vuotta kun mie menetin omani.Mie kylläkin sain mahdollisuuden olla hänen luonaan viimeiseen asti.Siltikin ikävän tunne ja ne viimeiset hetket oovat usein mielessä.Olitodella ikävä ettet ollut juuri hänen luonaan kun hän lähti.Saitko koskaan tietää oliko joku hoitajista paikalla.Yleensä jos odotetaan jonkun loppuvan,niin ei jätetä yksin.Olen itse töissä vanhusten saattohoidossa ja tiedän et useat haluavat lähteäkin yksin.Aivan kuin odottvat et omaiset käyvät kahvilla niin on silloin hyvä lähteä.Sinun äitisi ehkä tiesi et ero on vaikea ja halusin suojata sinua.Erä ajatus vain.Älä sie soimaa itteäs tästä asiasta.Äitis siel jossain ei varmaankaan halua nähdä sua sellaisena.Kaipaus kuuluu elämään ja sinä kuitenkin tiedät mitä kaipaat.Jotu kaipaa,vaan eivät tiedä mitä.Suuri halaus sulle ystävä.

Kauniita ja kypsiä ajatuksia. Juuri noin moni tuntee rakkaan poismenon jälkeen.
Kuolemasta ei puhuta se tulee yllättäen, hämmentävänä ja mykistää.
Jotenkin pitäisi olla varautunut tuohonkin.
Oma äitini oli parhain, olin läsnä mutta juuri poislähdön hetken poissa. Hoitajien kanssa puhuin , että kuolevan on helpompi päästää elämästä irti kun on yksin eikä tarvitse sinnitellä rakkaiden vuoksi.
Äidit eivät tuomitse vaan suuresti rakastavat sieltä jostain.
Elämällä on alku ja loppu, väistämättä.
Itse teen hoitotestamentin helpottaakseni rakkaitteni oloa ja päätöksiä.
Voimia, joka tuulen henkäys kuiskaa muistoja.

Olipa todella mukava lukea näitä kertomuksia.Kuinkahan monta erillaista kaunista tarinaa on meidän ja vanhempiemme eron hetkistä Kiitos kaunis et jaksoit jakaa kokemuksesi.Sinä tunnut kuitenkin päässeen kappalen matkaa eteen päin surutyössäsi.Vain muistot on jäljellä jota ei kukaan voi meiltä viedä.Kaunista kevättä teille.

Niin totta, jokaisen suru on yksilöllinen ja erilainen, vaikka kuitenkin samaksi kutsuttua tunnetta, eli surua.Jokainen kuolemantapauskin on aina erilainen, niin myös suru ja surevat.
On niin monenlaisia surutarinoita.
On suruunsa kanssa jääneitä ja siitä pois päässeitä.
On lohduttajia ja niitäkin, jotka eivät jaksa tukea muita.On myös heitä, jotka sulkeutuvat, eivätkä tahdo jakaa suruaan kenenkään kanssa.
Kaikilla on omat tapansa käsitellä surua ja omat tapansa suhtautua kuolemaan.
Tällä palstalla kuitenkin voimme jakaa ja kertoa kokemuksiamme surusta. Monesti surustaan on helpompi kirjoittaa, kuin puhua siitä.Tämä voi olla jollakin tavalla terapeuttista ja hoitavaa sureville.

Lähdettävä täältä on, siihen emme v oi vaikuttaa.
Lähdön hetkellä on jo selvillä jäljet, rakastavat tai tuskaisat, eläessä voimme vaikuttaa niihin jälkiin. Katuminen on raskasta.
Kuolleetkin ansaitsevat kunnioituksemme ja rakkautemme.
Muistelu helpottaa ja muistojen ja sanontojen, perinteiden ja tapojen siirtro lohduttaa ja pitää muiston elävänä.

NIIJKKÖ

Olen kokenut tuon saman. Mentin äitini muutama vuosi sitten ja pohdoin samoja asioita. Niistä ei saa rauhaa. Suosittelisin sullekkin sururyhmää tai psykolla käyntiä, jutteleminen auttaa vaikka se voi joistain tuntua raskaaltakin. Vomia!

Kun isäni kuoli, hänkin jätti viestin. Isä kopautti huoneeni ikkunaan, nyt hän vapaa sairaudesta.

Hetki tämän jälkeen äiti soitti että isä on poissa. Kun menin siihen huoneeseen missä isä lepäsi tunsin isän suojelusenkelin olemassa olon.