Edellisen vuosikymmenen palsta on vilkas ja täynnä erilaisia asioita. Hiljeneekö ihminen, kun täyttää 80, vai onko niin, että vasta hiukan nuoremmilla on tietokoneet ja kirjoittamisen tarve?
Vuoden parin kuluttua seitsemänkymppisistä siirtyy tänne parvi osallistuvia kirjoittajia. Tulee vipinää tännekin. Ei ikä ole mikään este.
Vuoden parin kuluttua seitsemänkymppisistä siirtyy tänne parvi osallistuvia kirjoittajia. Tulee vipinää tännekin. Ei ikä ole mikään este.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eihän ikä ole mikään este, se on vaan hidaste.
Minä olen ensivuonna 80 ikäinen -- ja saas nähdä sitten .
Nyt sielä 70 on varmasti jo 80 täyttäneitä . Kaikillahan ei ole vaki nikkiä ja kun kirjautuu moni antaa ikätiedotkin oikein ja sillain ne tulee kaikille halukkaille tiedoksi . Minunkin profiiliini pääsee helposti lukemaan minun tietojanai , kun klikkaa vaan kuhaani ja nineäni .
Vilkaisin tänne ja ihmettelen, kovin paljon täällä muistellaan menneitä.
Eikö nykypäivä kiinnosta?
Ei tämän palstan kirjoittajat ole kovinkaan paljon minua vanhempia, mutta vaikuttaa, että sota-ajan kokemukset ovat jatkuvasti mielessä tänmne kirjoittavilla.
Kevät tulee, uusi kesä, uudet tuulet. Ei pidä juuttua aikoihin, jotka on eletty 70 v. sitten.
On se vain kumma, että kun ihminen ikääntyy niin katse alkaa kääntyä sinne elämän alkuaikoihin. Olen pian 57-vuotias ja tämä vaihe alkoi täytettyäni 50. On kai se niin että kokee että elämänkaari on jo käynyt huipussaan ja laskemassa hyvää vauhtia alaspäin. Vanhemmat ovat kuolleet ja muutkin iäkkäämmät sukulaiset. Myös paljon ikätovereitani on jo poissa tästä ajasta. Kehossa näkyvät jo monella tapaa ikääntymisen merkit.
Ehkä nyt on monilla aikaa pysähtyä aikoja ja nuoruutta jolloin siihen ei ollut aikaa tai mahdollisuutta.
Itsekkin olen lukenut sata-ajoista, vaikka vain ukkini oli sodankäyt ja vanhempani elivät lapsuuttaan. On mielenkiintoista tietää ajoista, joita vanhempani ja esivanhempani elivät.
Aika masentavaa luettavaa itseä 25 vuotta nuoremman kynästä.
Yli kasikymppiseksi elävän mieli on optimistisempi. Ei jatkuvassa masennuksessa ole mitään mieltä. Elämä eletään, ei vuosia ole tarpeen laskea. Monet kokevat yhä, että elämänkaari on parhaimmillaan.
Outoa, että noin nuorelta ihmiseltä on ikätoverit siirtyneet tästä ajasta.
Sota-ajalla eläneet lapset eivät elämäänsä analysoineet. Sellaistahan se oli, joillakin enemmän vaikeuksia kuin toisilla. Mutta jokaisen elämässä on omat käänteensä ja niistä kokemuksista ihminen sitten muodostuu.
En minä usko, että ikätoverini elävät niitä aikoja miettien. Tyhjää olisi elämämme ollut, jos ei muuta muistettavaa löytyisi.
Terveena kun pysyy, ja liikuntakykyisenä, niin seuraa mielenkiinnolla maailman menoa, lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Miksi kaivelisimme vuosikymmenien takaisia asioita yhä?
Kun on siirtymässä edellisestä ikäryhmästä tähän seuraavaan, haluaisi kirjoittaa ja lukea yhtä vauhdikkaita mielipiteitä ja ajatuksia kuin edellisillä palstoilla. Miksi täällä ollaan niin vähäpuheisia?