Sitaateissa kirjoitin tuon otsikon, vaikka on vain jonkun näyttelijän jossain ohjelmassa lausuma totuus. Siitä lähti ajatteluni.
Otan ensin esille vaan palstalla jo pitkään vallinneen ahdistuneen, jopa sairaan ilmapiirin, taitaa monenkin kriittisyys olla lisääntynyt tekemään uusia aloituksia.
Aluksi ajattelin olevan helppoakin otsikon aiheesta kirjoittaa, muttei taidakaan asia olla niin. Yritetään kuitenkin.
Ei pidäkään paeta syviä tunteita ja kiintymyksiä, välittämistä, jos on valmis kestämään myös surua ja tuskaa. Ne usein seuraavat ihmistä, joka tuntee ja elää vanhempanakin vahvasti.
Aina on riski kiintyä ihmiseen tai antaa toisen kiintyä itseensä. Monesti suru tulee mukaan, luopua täytyy kiintymyksestä.
Samoin myötäeläessään toisen kamppailussa elämästä kiinnipääsemisessä. Myötäelämisellä tarkoitan oikeaa välittämistä, rakkautta, en uhrautumista.
Uhrautuminen ei ole rakkautta ja siitä voi seurata myöhemmin katkeruutta.
Mutta jos kykenee ajattelemaan rationaalisesti, niin miksi luoda enää uusia syvempiä ystävyys- tai rakkaussuhteita tietäessään surun usein seuraavan. Painotan sanaa uusia. Vaikka toisaalta eiväthän tunteet ole noin vain määrättävissä, estettävissä.
Puhunko taas vaikeaselkoisesti, kokemuksesta ainakin puhun, en teoreettisesti.
Itsekin olen saanut paljon rakkautta osakseni, nyt vasta olen ymmärtänyt, etten ole kyennyt ottamaan sitä vastaan. Vaiko pelännyt ottaa vastaan, tietäen liian kiintymyksen mahdottomuuden näin elämän loppupuolella. Kompromissi-ihminen kun en ole, vaan kaikki tai ei mitään.
Myötäeläminen, ei siis uhrautuminen, on kuitenkin kaiken tuskankin, surun arvoista. Jospa hitusen uskoa elämään voisi toiselle antaa. Epäilemään olen jo sitäkin alkanut, onko minulla ollut sittenkään mitään annettavaa. Katumista ei tietenkään ole.
Pääsinkö lopputulokseen omassa mietiskelyssäni...no enpä tainnut. Joitain omia totuuksiani vain.
Otan ensin esille vaan palstalla jo pitkään vallinneen ahdistuneen, jopa sairaan ilmapiirin, taitaa monenkin kriittisyys olla lisääntynyt tekemään uusia aloituksia.
Aluksi ajattelin olevan helppoakin otsikon aiheesta kirjoittaa, muttei taidakaan asia olla niin. Yritetään kuitenkin.
Ei pidäkään paeta syviä tunteita ja kiintymyksiä, välittämistä, jos on valmis kestämään myös surua ja tuskaa. Ne usein seuraavat ihmistä, joka tuntee ja elää vanhempanakin vahvasti.
Aina on riski kiintyä ihmiseen tai antaa toisen kiintyä itseensä. Monesti suru tulee mukaan, luopua täytyy kiintymyksestä.
Samoin myötäeläessään toisen kamppailussa elämästä kiinnipääsemisessä. Myötäelämisellä tarkoitan oikeaa välittämistä, rakkautta, en uhrautumista.
Uhrautuminen ei ole rakkautta ja siitä voi seurata myöhemmin katkeruutta.
Mutta jos kykenee ajattelemaan rationaalisesti, niin miksi luoda enää uusia syvempiä ystävyys- tai rakkaussuhteita tietäessään surun usein seuraavan. Painotan sanaa uusia. Vaikka toisaalta eiväthän tunteet ole noin vain määrättävissä, estettävissä.
Puhunko taas vaikeaselkoisesti, kokemuksesta ainakin puhun, en teoreettisesti.
Itsekin olen saanut paljon rakkautta osakseni, nyt vasta olen ymmärtänyt, etten ole kyennyt ottamaan sitä vastaan. Vaiko pelännyt ottaa vastaan, tietäen liian kiintymyksen mahdottomuuden näin elämän loppupuolella. Kompromissi-ihminen kun en ole, vaan kaikki tai ei mitään.
Myötäeläminen, ei siis uhrautuminen, on kuitenkin kaiken tuskankin, surun arvoista. Jospa hitusen uskoa elämään voisi toiselle antaa. Epäilemään olen jo sitäkin alkanut, onko minulla ollut sittenkään mitään annettavaa. Katumista ei tietenkään ole.
Pääsinkö lopputulokseen omassa mietiskelyssäni...no enpä tainnut. Joitain omia totuuksiani vain.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Aurinkoista-aamua meidän ystäväpiiriin,kyllä tuntuu ihanalta,kun kevään
merkit niin aamusta jo näkyvät.sälekaihdin ,oli ikkunaan vedettävä,jot pystyy kirjoittamaan. Onhan ihanaa olla muutama ystävä,mutta ei liikaa.Tyttöni sanoi
kerran ,pidähän naiskavereisiin yhteyttä,jos huono tuuri käy ,eikä ol sitten kavereita.
Nykyään tulee hänen mielestään minun liikaa kaverini kyljessä kiinni olevan.
Mutta kun vanhenee liikkeelle ei usein mieli tee,samoin ystävät ei linja-autoissa jaksa kulkea. Käyn kaupungissa tuon ystäviä tullessani ja menevä linja-autolla kotiinsa. Näin elämä nyt päivä kerrallaan. Tuntuu oudolta minustakin täällä touhu,kun niin vanhaksi palvelin asiaikaita nauraa räkätettiin päivisi ,nin työkavereiden,kun asiakkaiden...Ihmettelen.
ovat ihan yleisiä totuuksia, ihan yksinkertaisia elämän perusasioita.
Jokainen meistä elää ja tuntee vahvasti, ei vain ole niin tarvis sitä koittaa muille vakuutella.
O se ihmejuttu, että tuollaiseenkin asiaan on joillakin vastaan jurputtamista kuten kyllähän nuo näyttää. Tuollaisen kirjoittajan päivä lie pelastettu kun pääsee väheksymään toisten tekstejä.
En kokenut tuota aihetta omakohtaiseksi vakuutteluksi, mitenkäs sen ilmaisisi jos ei omien tuntemusten kautta?
Jo sekin että "petaisi"sanottavansa niin neutraaliin muotoon, ettei mitään henkilökohtaista tuntemusta olisi mukana, vaatisi lähes persoonattoman tieteellistä lähestymistapaa.
Niinhän se toimii elävässä elämässäkin, annamme itsestämme sellaisina kuin olemme. Kuka sitten katsoo viisaammaksi pysytellä pintapuolisessa vuorovaikutuksessa, säästyen ehkä turhasta kiintymyksestä ja surustakin ehkä.
Luonne-eroja, tai karvaan kokemuksenkin opettamaa se voi herkilläkin olla.
Itse kuulun heihin, joka on antanut ehdoitta tunteeni (kaikkinaisten) myös tulla ilmi,- vastaanottanut myös kaiken, mitä elämä on muassaan tuonut (tietenkin pettymyksiäkin),
mutta koskaan en ole katunut haluani lähestyä ihmisiä, surukin on kaunista tuntea, mutta enimmäkseen rakkaudesta saan kanssaihmisiäni kiittää.
P.S.
Jäi kyllä hyvin pelkistetyksi tuo edellinen, unohtui koko kokemisen hauska kirjo, niin oman kuin kanssaihmistenkin huumorintaju, älyllinen keskustelu viehättävinä piirteinä:D
Jopa pienet inhimilliset vajavaisuudetkin rakastettavina tutuissamme! Niitä taidan arvostaa tosi paljon,...kykyä mennä eteenpäin yli turhien esteiden kanssakäymisessä! Moikka
Nyt tuli mieleeni Pekka Vennamon motto. " Älä pelkää muutosta" myös stressitohtori' sanoi "Pelko pois". Mikä siinä jumittaa, ettei uskalleta tehdä muutoksia elämään. Olkoonkin että myöhäistä, turhaa ja myöhäistä. Mitä myöhäistä se on jos tekee muutoksia elämäänsä? rahoista ei ainakaan kannata pitää niin tiukasti kiinni, joskin pieni itsesuojeluvaisto ei ole pahitteeksi.
Näitä Panu Rajaloita" on kanssa, vähän leikilläni sanoen.
Kuitenkin on kirjoituksia joissa hyvinkin on onnistuneet vanhempienkin ihmeisten yhteenmenot ja toisistaan huolenpidot, eihä useimmat kuitenkaan yksipuoleisia ole.
Niinpä, juuri inhimillisetkin vajavaisuudet, huumorintaju ja sen niinsanotun kemianhan aistii melko pian.
Ja koettavanhan on, jotta tietäisi. Oli minullakin miesystävä, jonka kanssa nauroin lähes neljä kuukautta. No se teki todella hyvää, keksittiin kaikenlaista "jäynää" kuin lapset. Pirkkalassa oli järjestetty Vähäjärven ympärille abstrakti-teos-taidenäyttely, joka oli vähäjärkisyydessään niin naurettava, että teimme sinne väliin omankin taideteoksemme. Paikallislehdessä oli sitten maininta siitäkin, että tuntemattomien taiteilijoitten teoskin oli aika vakuuttava !!!
Silloin oli myös se juttu, kun sain Hornetin lentämään ´kunniakierrokselle´järven yli, Satakunnan lennostoon kun soittin, oon senkin varmaan joskus kertonut.
Lambi Wc paperissa on hauskoja aforismeja, tässä yksi monista:
Minä vanha huuhkaaja,
sinä vanha varis.
Yhdessä istumme samalla oksalla ja
lämmitämme toisiamme.
Tässä sitä istumme koneella .......
Kauneus on katsojan silmässä. Laitoin vanhan valokuvan seinälle.
Valkoinen pyöreälamppuinen perusmallin Lada, teippaukset kyljissä, aluvanteet, Jämsän Shellillä. Kuvattuna peräkäryineen ja apukuski vierellään. Mahoton miten kaunis kokonaisuus.
Joku sanoisi ei tuollaiset koristeet Ladaan sovi. Ja sanoikin, mutta ei piitata näistä sanojista.
Kiintymys onkin rakkauden tärkeimpiä tuntomerkkejä. Kiintymyksen kohteelle haluaa vain hyvää, hänen lähellään viihtyy, häntä poissaollessa ikävöi, menetystä syvästi suree kun lopullinen ero koittaa. Kiintymys merkitsee ennenkaikkea turvallisuutta, hyväksymistä omana itsenään. Vauva menehtyy tällaisen kiintymyksen puuttuessa, eikä aikuinenkaan voi hyvin , jos ei uskalla kiintyä ja sitoutua. Menettämisen pelko voi olla kuitenkin esteenä sitoutumiselle, jota kiintymys edellyttää. Ei ole siitä kyse, että sitoudutaan tarrautuvasti yhteen ihmiseen, vaan sitoudutaan rakkauteen, antamaan itsestään ja vastaanottamaan. Siinä joutuu paljastamaan heikkouksiaankin, olemaan toistenkin varassa. Meillä on Suomessa turhankin paljon ylpeilty pärjäämisen kulttuurilla, jo pienet koululaiset joutuvat olemaan yksin tuntikaudet vanhempien tehdessä pitkää työpäivää. En erityisesti pitänyt eilisestä Arvi Lindin suomalaisen naisen vertaamisesta suomenhevoseen, selviytyjään, puurtajaan ja tehopakkaukseen.
Alkuvaiheen rakastumisen huuma ja voimakas fyysinen veto ovat hyvä kiintymyksen alkusysäys, toisen näkee virheettömänä ja palvomisen arvoisena, ei halua mitään muuta maailmassa niin paljon kuin saada tuo ihanuus itselleen, olla hänen omansa elämän loppuun asti. Siinä antautuu haavoittumiselle ja hylkäämiselle, viimeistään kuolema erottaa. Mutta rakkauden tarve on inhimillinen perustarve, ei se vanhetessa mihinkään katoa, päinvastoin.
Olen useinkin mieheni kanssa jutellut, mitä sitten kun toinen kuolee. Olen selvästi ilmaissut, että toivon puolisolleni uutta kumppania, jos ennen häntä lähden. Eihän minua kukaan korvaa, hänen vuosikymmenten elämäntoveriaan ja rakastettuaan , lastensa äitiä ja lastenlastensa mummia, mutta onpahan ainakin hyvää harjoitusta saanut rakastamiseen minun kanssani, eiköhän siitä riittäisi vielä uudellekin.
Tuntuu yllättävän tasaiselta meidän ketjumme,onhan ihanaa joku päivä viettää hyvillä mukavilla jutilla.
miulla on sellainen vihko ,kun joskus kirjoitellut ollessani aikaa tappamassa vuosia sitten-en tanssinut ruusuilla silloin, //.Kahtahalle kulkee joka tie,
Jostai pois ja jotain liki vie// // Se joka elää toivossa tanssii ilman musiikkia.//.
Se joka paisuu myötä tuulessa, // Kutistuu vastatuuless//
On suuremoista olla suuri,mutta vielä suurempaa on olla inhimillinen//
Tuo rakkauden ajatus tuli mieleeni nyt illalla uudelleen, kun ilahduin niin puhelinsoitosta. Kerroinkin varmaan kun pieni koululainen Juri Enzo viimeksi vanhempiensa kanssa oli kylässä täällä, niin viivytteli kovin eikä olisi lähtenyt kotiin millään. No olihan se lähdettävä kun kauppaan vielä piti mennä, niin suukkoja sateli koko kasvojeni täydeltä hellyttävästi.
No nyt haluaa tulla kylään ja äiti ja iskä saa mennä omille asioilleen, ja saadaan olla kahdestaan ja piirtää ja jutella kaikkea mitä pojalla on mielessä,...ja sitähän riittää:D
Tarvitseehan lapsi aikaa ja huomiota, kun olen ymmärtänyt vanhempien tekevän iltatyötäkin,..kaiken muun kodinaskareiden lisäksi.
Olen intoa täynnä minäkin, onhan lapselle tärkeää kontaktit isovanhempien kanssa, kun nuo Italian isovanhemmat on harvoin tavattavissa, muuta kuin videopuhelimella.
Jo joulun alla oli poika sanonut kotona haluavansa nähdä taulujani,
enkä minä edes muistanut näyttää silloin, kun vanhempien kanssa seurusteltiin. Huomenna saa katsella ja kysellä mikä niissä kiinnostaa, ja saadaan viettää yhteistä aikaa:)
Mikä täällä nyt niin ahdistavaa ja sairasta muka olisi, eiköhän se ole itsestä kiinni.
Sinustahan se sairaus ja ahdistavuus juuri on kiinni:
Rakkaudesta on raamatussa kauniit sanat, ehkä joku tietää.
Kaunis loru, jolla ei ole mitään tekemistä oikean, realistisen ja raadollisen elämän kanssa. Siis jos vihkikaavaa tarkoitat.
"kaunis kysymys" "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi"
Kumpa tämän muistaisimme maailma olisi parempi paikka elää.
Apina martat---suomi siinä mielessä olitte sotien aikana vain tappajia.
Tappaja leirit esille nyt alkaa olla aika.
Ja tappajat!
Ei ole vielä apinoille aika esillä mikä on ihminen.
Huomaan ketjun luettua miten tunteetonta ja vihamielistä tässäkin ketjussakirjoittaa.
Katkeruus ja tunteiden mitätöinti halpamaisella tavalla ja erittäin tökerösti tuodaan esille.
Tietysti lie vaikeaa mutta enemmän vaikeutuu kun tuota lajia viljelee.
"suomi on nolla", sinulle pienenä vinkkinä ettei Suomi ole nollavaan tuon nimimerkin takana on tosi nolla.
Niin, juuri sinusta se on kiinni.
"ihminen on ihmiselle susi!"-tyyppeihin, joita jokunen täälläkin on.
Minusta se siis ei ole kiinni.
Jokainen voi muuttaa vain itsensä.
Turha aina purra muita.
Kun tuossa edellä joka viestissä on eri nimimerkki,ei saa selvää kuka kellekin vastaa,mutta kai he itse tietävät.
"Elämä on tragedia niille, jotka tuntevat ja komedia niille, jotka ajattelevat."
Rohkeutta rakastaa ja tulla rakastetuksi, antautua ehdoitta tunteille, vai käyttääkö järkeä ja miettiä mitä siitä seuraa?
Tunteidensa vanki ei ole järkensä orja, mutta molempien huomioiminen omissa päätöksissään antaa usein ajattelemisen tuloksena sen järkevimmän päätöksen.
Vanhemmalla iällä alkavat muistot vallata ajatuksia, mutta jos elämässä kaiken aikaa on tapahtumarikkaita päiviä ja hetkiä, unikin tulee helpommin.
Ystävyys auttaa unetonta, tai on ainakin kaveri valvomassa, sanoi eräs henkilö, kun pyysi minua seurakseen, kokiessaan jääneensä liikaa miettimään menneitä.
Eihän ole kiellettyä ystävyyttä, eikä rakastumistakaan voi estää jos kemiat niin sanovat.
Pitkän suhteen päättyminen tekee kipeää. Se tekee kipeää jo kun miettii ettei se enää anna mitään, että siitä on tullut tapa joka vain kahlitsee. Ei ole rohkeutta sanoa toiselle, että kiinnostus on loppunut, yhteiset tekemiset ja menemiset eivät enää kiinnosta, eikä toisessa enää ole mitään sellaista jota suhteen alussa oli näkevinään ja luuli kaiken olevan pysyvää ja totta.
Kuinka paljon toinen ihminen voikin ns. näytellä suhteen alussa.
Kun aikaa kuluu, arki tulee eteen ja suuttumuksen, kiukun ja puhumattomuuden hetkiä kertyy yhä enemmän.
Tekee kipeää, mutta kun tietää kuinka se toinen kuitenkin haluaisi kaiken jatkuvan ennallaan, ei vain ole rohkeutta >> ottaa saksia ja leikkoa siteitä>> joista on muodostunut myllynkivi joka piinaa.
Olen seurannut ja kokenut siinä kuuntelijan osassa kuinka vaikea tuollainen tilanne henkisesti on. Se on ja oli varmasti sille jätetyllekin maailman loppu.
Riskeistä huolimatta, aion itse elää niin, että kaikelle uudellekin on elämässäni tilaa. Tunteitani en tapa, enkä kiellä, jos vaikka kaikki onkin vain hetken huumaa, olenhan elänyt täysillä nekin hetket.
" Antoi lapsilleen täydellistä vapautta ja samalla oli aina siellä, jos tarvittiin apua... Eikä antanut koskaan Pahaa Omatuntoa.
Pahan omantunnon antaminenhan on rakkauden pääasiallisin uhka".
Tove Jansson äidistään.
Minäkin haluaisin antaa rakkalleni aikaa ja vapautta, koska molemminpuolinen luottamus on yksi rakkauden peruspilareista.
Tunteet on elämän suola, tunteet kuljettaa, antaa voimaa hyvässä ja pahassa, kyllä ketjun otsikko on täyttä asiaa.
Kun rakastuu ja rakastaa kaikilla soluillaan sen tuntee ja sen näyttää kanssaihmisilleen jotka monesti sanovatkin näkevänsä jo silmistä että olet onnellinen.
Silmät on sielun ja mielen peili niistä voi nähdä surun ja ahdistuksenkin yhtälauilla kuin ilon ja onnen.
Tunteettomuus on pahasta ja myrkyttää herkästi jopa ympäristönsä, ovat kateellisia, näkevät kaiken ´'mustana' ja masentuvat yleensä kaikesta mitä näkevät ja kokevat,koko maailma on heita vastaan.
"Terveen" ihmisen tunteet voivat laukata ylhäältä alas ja taas takaisin, mielialat ovat käyttöä varten kuten ilot surut rakastumisetkin.
Minä rakastun usein milloin mihinkin, joskus jopa tunteeseen ne vain ovat niitä jotka eivät kauan kestä,mutta antavat voimia ja säilyvät mielessä, usein nautin tällaisista tunteista nukkumaan mennessä iltaisin.
Onhan toki ikäviä asioita ja paljon onkin, mutta nekin ajallaan ja yhtä voimakkaina kuin hyvätkin.
Taisi mennä onnit ja annit hiukan punoksiin!
Iloa päiväänne!
Vielä tämän viimeisimmän, ´ ehdoitta´ - jälkeen tuli vielä jokunen ajatus....sitten vaan rakastetaan kukin tavallamme...
Tuli kaiketi aloituksessani, ainakin rivien välistä, ilmi, etten vain tarkoita aikuisten kahdenkeskistä rakkautta, seurustelusuhdetta, vaan kaikenlaista "rakkautta", kiintymystä, välittämistä, se myötäeläminen ehkä suurinta, sillä siinä ei ole itsekästä rakkautta. "Rakkaus" sinänsä on monesti itsekäs, halutaan itsellekin hyvää oloa eri tavoilla. Osaammeko myös antaa.
Rakkaus - sanan sisään kätkeytyykin ´miljoona´ eri asiaa, emmekä voikaan tyrmätä kenenkään toisen käsityksiä rakkaudesta. kun se onkin niin suuri käsite.
Yhtä aikaa kirjoitimmekin.´kukkahame´....hyvää päivää myös sinulle!
Niin kauan kuin rakastamme, me palvelemme.
Niin kauan kuin meitä rakastetaan, sanoisin melkein että olemme korvaamattomia: eikä kukaan ole tarpeeton niin kauan kuin hänellä on ystävä.
Robert Louis Stevenson