OLisiko ehkä sittenkin parempi korjata astiat pois ennenkuin patiopöytäni jalka taas vinksahtaa pois sijoiltaan. On se nyt kumma! Puuskahdan nyrkit lanteilla ja tuijotan ongelmaani suoraan silmiin. Se on aivan vinossa jo nyt, entä sitten kun katan ruuan pöydälle, silloinhan se menee pakosti niin vinkkeliin ettei keitto pysy enää lautasellaan. Voi himpura. On tämä nyt.
Ei ollut kovin kirkas ajatus mennä kurkkimaan löysää ruuvia pöydänjalassa. Minä en osaa sitä kiristää koska siihen tarvitaan jokin työkalu, eikä minulla ole minkäänlaista työkalua - saati voimia kiertää kireää mutteria kiinni käsin. Aivan toivotonta. En voi...kynteni on katketa ja minua ahdistaa kaikki tämä pöly jota en ole ehtinyt siivota pois vieraiden tieltä. Herrajumala tuota nurkkaakin. Kurkotan käteni jalkalistan viereen niin pitkälle kuin vain yletän, kohti harmaan inhottavaa ja painotonta villakoiraa. Se liikahtaa minulta karkuun ja minä kurkotan lisää. EI. Se pakenee minua kuin sillä olisi jokin tahto tai eläimellinen pelko joutua siepatuksi kiinni. Sitten hameeni takamus jää kiinni pöydän alle. Pistävä kipu iskeytyy alaselkääni ja minä kiljaisen niin, että pääni kumahtaa pöydän alle niin että astiat hyppäävät ilmaan pöydän päällä. Villakoira pakenee paikalta huoneennurkkaan ja jää katselemaan ahdinkoani pöydän alla välinpitämättömän tarkkaavaisena.
Herranjumala. Olen jäänyt jumiin. Takamukseni ei anna tilaa liikkua mihinkään suuntaan. Yrittäessäni riuhtaista kangasta irti puusta, hame ei edes rutise, vaan kampeaa löysän pöydänjalan aivan kallelleen ja on kaataa koko pöydän. Astiat kilisevät ja kolisevat, ja kuulen miten viinimarjamehua läikähtää aivan puhtaalle pellavaliinalle...herrajumala! minähän lainasin liisalle sen toisen, mitähän äitikin tästä nyt ajattelisi jos eläisi...kai se pesussa lähtee, en tiedä. Ainäkaan liian kuumassa sitä ei parane pestä tai siitä tulee nenäliina.
Purskahdan nauruun niin että pöydän kansi kilisee ja kolisee kuin aplodeeraavat kädet naiselle elämän juhlapöydän alla. En osaa nieleskellä nauruani...siinä ei ole mitään järkeä. Nauraa hekotan itku silmässä nelinkontin - eikä minulla oikeastaan ole mitään hätääkään.
Ei ollut kovin kirkas ajatus mennä kurkkimaan löysää ruuvia pöydänjalassa. Minä en osaa sitä kiristää koska siihen tarvitaan jokin työkalu, eikä minulla ole minkäänlaista työkalua - saati voimia kiertää kireää mutteria kiinni käsin. Aivan toivotonta. En voi...kynteni on katketa ja minua ahdistaa kaikki tämä pöly jota en ole ehtinyt siivota pois vieraiden tieltä. Herrajumala tuota nurkkaakin. Kurkotan käteni jalkalistan viereen niin pitkälle kuin vain yletän, kohti harmaan inhottavaa ja painotonta villakoiraa. Se liikahtaa minulta karkuun ja minä kurkotan lisää. EI. Se pakenee minua kuin sillä olisi jokin tahto tai eläimellinen pelko joutua siepatuksi kiinni. Sitten hameeni takamus jää kiinni pöydän alle. Pistävä kipu iskeytyy alaselkääni ja minä kiljaisen niin, että pääni kumahtaa pöydän alle niin että astiat hyppäävät ilmaan pöydän päällä. Villakoira pakenee paikalta huoneennurkkaan ja jää katselemaan ahdinkoani pöydän alla välinpitämättömän tarkkaavaisena.
Herranjumala. Olen jäänyt jumiin. Takamukseni ei anna tilaa liikkua mihinkään suuntaan. Yrittäessäni riuhtaista kangasta irti puusta, hame ei edes rutise, vaan kampeaa löysän pöydänjalan aivan kallelleen ja on kaataa koko pöydän. Astiat kilisevät ja kolisevat, ja kuulen miten viinimarjamehua läikähtää aivan puhtaalle pellavaliinalle...herrajumala! minähän lainasin liisalle sen toisen, mitähän äitikin tästä nyt ajattelisi jos eläisi...kai se pesussa lähtee, en tiedä. Ainäkaan liian kuumassa sitä ei parane pestä tai siitä tulee nenäliina.
Purskahdan nauruun niin että pöydän kansi kilisee ja kolisee kuin aplodeeraavat kädet naiselle elämän juhlapöydän alla. En osaa nieleskellä nauruani...siinä ei ole mitään järkeä. Nauraa hekotan itku silmässä nelinkontin - eikä minulla oikeastaan ole mitään hätääkään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Perse=hassua. Joopa joo...
Joo. mulla on vaihdevuodet ja yliressi. Sitte mä olen kyllästyny ja ulkona tuulee niin että tukka on kokoajan suussa...ihan p******tä :)
Sitte mua leikittää jatkuvasti...meneeköhän tämä finnreksillä ohitse, vai pitääkö mennä ja turistaa nenä sormiin.
Tulipa hyvä fiilis! Oivallinen tilannekuvaus. Juuri näin minullekin voisi käydä. Paitsi, että käytän aika harvoin hametta.
"Voi himpura. On tämä nyt."
Kun kohtasin tämän lauseparin, mietin, onko se tarkoituksenmukainen vai turhaa täytettä. Toisella lukemalla en edes miettinyt asiaa, se istuu hyvin tekstin rentoon kokonaiskuvaan.
Villakoiran kanssa kamppaileminen on riemastuttavaa. Juuri noin siinä käy.
"-- niin, että pääni kumahtaa pöydän alle niin että astiat hyppäävät ilmaan pöydän päällä --"
Tämä oli liian kankea virke minulle. Häiritsi lukemista.
Ei hitto, tämähän muuttuu joka lukemisella paremmaksi. Hah-haa! Loistavaa.
"Mitähän äitikin tästä ajattelisi" on lause, jonka kuulen liian usein. Mokomat mammat aina takaraivossa naputtamassa. Saakeli, tahroja pitää olla.
"-- pöydän kansi kilisee ja kolisee kuin aplodeeraavat kädet naiselle elämän juhlapöydän alla."
Ehdottomasti novellin kohokohta. Tässä valossa koko tilanne asettuu jonkinlaisen suuren elämänkaareen liittyvän juhlan kontekstiin. Ehkä kyseessä ovat 50-vuotisjuhlat?
Loppu on mahtava. Taas tuli hyvä fiilis tämän lukemisesta. Tässä on jotain vilpitöntä ja virkeää.
Itse asiassa kysymyksessä oli rakas äitini. Hän täytti juuri nuo viisikymmentävuotta elämäänsä - ja kun siinä oli vähän sitä ja tätä järjesteltävää, hän piti parhaimpana ryypiskellä patiolla punaviiniä, ilman että olisi sekaantunut tuleviin kemuihin tikullakaan.
Minua kiehtoi juuri tuo vapauden ja irrallisuuden tunne, kun naureskelimme maailman hössötyksille ja viluisille villakoirille kuolemannurkissa. Hän oli aidosti vapaa kaikesta tästä, eikä juurikaan ollut moksiskaan, että joi viininsä vesilasista.
Kaunista