Olen 22-vuotias nuori nainen. Aiemmin tänä kesänä menin naimisiin mieheni kanssa, joka on 29-vuotias. Ennen avioliittoa olimme sillä kannalla, ettemme hanki lapsia. Nyt kuitenkin minulle on iskenyt kauhea vauvakuume... Tiedän, että se on epäreilua miestäni kohtaan, koska olimme jo sopineet ettei lapsia tule.
En kuitenkaan voi tälle mitään. Jo jonkin aikaa oman lapsen saaminen on ollut suurinpiirtein ainoa asia mielessäni. Yritin keskustella asiasta mieheni kanssa, mutta hän sanoi ettei halua lasta, eikä myöskään keskustella asiasta... Siitä tuli minulle todella surullinen olo.
Periaatteessa mitään muuta estettä lapsen hankkimiselle ei ole, kuin miehen haluttomuus (mikä ei tietenkään ole mikään pikkuseikka!). Meillä on oma asunto-osake ja miehellä vakituinen työ. Minäkin valmistun pian ammattikorkeakoulusta.
Tiedän, että oli typerää minulta vakuutella näin nuorena etten halua lapsia. Aika harva parikymppinen kuitenkaan voi sanoa varmuudella ettei koskaan tule niitä haluamaan. Tiedän myös, että mieheni tuntee itsensä petetyksi, koska muutin mieleni. En ole kuitenkaan suunnitellut tätä ja kärsin itsekin tilanteesta. On todella vaikeaa, kun itse haluaisi niin kovasti puhua lapsista ja perheen perustamisesta, mutta toinen ei ole valmis edes keskustelemaan asiasta. Olenkin pyrkinyt olemaan puhumatta lasten hankkimisesta, koska en halua painostaa miestäni.
Mitä minä siis teen? Voin kai odotella, että vauvakuume menisi ohi, mutta entä jos se ei menekään? Enkä loppujen lopuksi tiedä olenko valmis elämään elämäni hankkimatta lapsia...
En kuitenkaan voi tälle mitään. Jo jonkin aikaa oman lapsen saaminen on ollut suurinpiirtein ainoa asia mielessäni. Yritin keskustella asiasta mieheni kanssa, mutta hän sanoi ettei halua lasta, eikä myöskään keskustella asiasta... Siitä tuli minulle todella surullinen olo.
Periaatteessa mitään muuta estettä lapsen hankkimiselle ei ole, kuin miehen haluttomuus (mikä ei tietenkään ole mikään pikkuseikka!). Meillä on oma asunto-osake ja miehellä vakituinen työ. Minäkin valmistun pian ammattikorkeakoulusta.
Tiedän, että oli typerää minulta vakuutella näin nuorena etten halua lapsia. Aika harva parikymppinen kuitenkaan voi sanoa varmuudella ettei koskaan tule niitä haluamaan. Tiedän myös, että mieheni tuntee itsensä petetyksi, koska muutin mieleni. En ole kuitenkaan suunnitellut tätä ja kärsin itsekin tilanteesta. On todella vaikeaa, kun itse haluaisi niin kovasti puhua lapsista ja perheen perustamisesta, mutta toinen ei ole valmis edes keskustelemaan asiasta. Olenkin pyrkinyt olemaan puhumatta lasten hankkimisesta, koska en halua painostaa miestäni.
Mitä minä siis teen? Voin kai odotella, että vauvakuume menisi ohi, mutta entä jos se ei menekään? Enkä loppujen lopuksi tiedä olenko valmis elämään elämäni hankkimatta lapsia...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tosi ikävä tilanne!
Miksei miehesi halua lapsia? Oletko kysynyt sitä häneltä? Jos mies ei halua edes keskustella asiasta, voiko taustalla olla jotain traumoja aiheeseen liittyen? Kyllä asioista pitää pystyä keskustelemaan, oli aihe mikä tahansa!
Jos mies ei missään nimessä lapsia halua, ei sinulla ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä tilanne tai erota miehestäsi..valitettavasti!
Mutta keskustelu on kaiken avain, oikeasti!
Kirjoittelehan kuulumisia!
me kun aloimme olla yhdessä neljä vuotta sitten niin mieheni sanoi ettei halua koskaan lapsia tai jos haluaa niin vasta yli 30 vuotiaana. puoli vuotta takaperin hän vaan sitten yhtäkkiä sanoikin, että nyt tuntee olevansa valmis. Olin lentää perseelleni. Juteltiin siinä sitten jonkun aikaa ja nyt jätin sitten toukokuussa pillerit pois. Näinkin voi käydä. Minä en ehtinyt edes aloittaa vielä hirveää kysely rumbaa joko olis lasten aika plaa plaa
Sulla nyt on oikeestaan aika onnellinen tilanne.. sen voi selvittää melko yksinkertasestikki, ihan puhumalla ja ajan kanssa.
Me ollaan avokin kans yritetty vuos, ja vähän aikaa sitten lääkäri alko puhuu lapsettomuushoidoista. Munasolut ei kypsy, ja epäilevät syöpää kohdussa. Lasta ei todennäkösesti saada koskaan ilman "apua", ja hoitojenka kanssa ei oo varmaa. :( Aika kova pala mun ikäselle, oon vasta 20, ja avokki 26.
Amy, olentodella pahoillani tilanteestasi. Uskon, että mahdollinen lapsettomuus olisi minullekkin kova paikka. Toivotaan kuitenkin, että teilläkin tilanne järjestyy ja jossain vaiheessa sen haluamanne taaperon saatte. Voimia ja jaksamista teille :)
Meillä taas tilanne on muuttunut niin, että mieheni ilmoitti, että lapsen hankkimisesta voidaan jutella uudemman kerran vuoden päästä. Nyt minä yritän olla suu supussa noista vauva-asioista, ettei vaan luule että painostan. Jotain edistysä siis on tapahtunut. Ainakaan mieheni ei enää ole niin ehdottomasti ajatusta vastaan...tai sitten hän odottaa, että ajan kanssa unohdan koko jutun...