Kysymys parantuneille anorektikoille

siis omg 60 kiloa!?!?!?!?Laihduta!!!!!!!

Onnea, olet tosi pitkällä paranemisessa ja kaikin puolin vahvoilla sairauden kanssa! Anoreksia on luultavasti pysyvä osa aivojen toimintaa ja terveenä pysyminen vaatii jatkuvaa asioiden tärkeysjärjestyksen ja arvojen punnitsemista.

Hollannissa on internetpalvelu syömishäiriöisille. He eivät anoreksiaa hoida, mutta muille. Osa terapiaa on itsensä katsominen peilistä ja hyvien asioiden hakeminen. Yksi kerrallaan. Oma peilikuva on harvalle terveellekään elämän suurin onni, kyllä siihen omaan kuvaansa ehtii kyllästyä aika pian. Ja aina voisi olla parempi jossain. Ehkä pysyvämpi keino estää sairastuminen uudelleen on se että asettaa tavotteita mitkä eivät liity ulkonäköön. Esim. sä kirjoitat tosi hyvin. Ja olet käynyt läpi valtavasti asioita mistä monilla muilla ei ole aavistustakaan. Anoreksiasta paraneminen on saavutus sinänsä eikä siihen kaikki pysty, sulla on valtavasti potentiaalia auttaa muita. Silloin kun mun tytär oli sairaalassa, ainoa ketä hän kuunteli oli entiset potilaat. Me vanhemmat ja sairaalan henkilökunta oltiin salaliitossa häntä vastaan, entiset potilaat eivät. Mä en asu Suomessa joten en tiedä Suomen systeemeistä. Mulle iselle perhepäivät ja sieltä saatuvertaistuki oli pelastusrengas ja auttoi pysymään jotakuinkin terveenä itse.

Ja mä itse uskone että mikä tahansa oman itseluottamuksen ja itsetunnon vahvistava tekeminen tai lukeminen on tie pysyvään terveyteen. Ja se että vaikka kuinka se syöminen olisi hankalaa, silti jatka sitä 2000 kcal ruokavaliota. Älä anna periksi! Kaikki anoreksiaan käytetty aika on kuitenkin täysin hukkaan heitettyä aikaa eikä täällä eletä kuin kerran. Paljon kauniita ja ihania asioita jää kokematta jos vain tuijottaa puntarilukemaa.

Miten hienoa tekstiä tuo yllä oleva! Kiitos!
Sain siitä itsekin taas voimaa tähän iankaikkiseen sotaani anoreksian kanssa.
Olen sairastanut saa sanoa pienen ikäni. Jo lapsena minulla oli epäterve suhtautuminen ruokaan muita ongelmia mm. masennus. Silloin niitä ei hoidettu eikä huomioitu, siksi pääsin tosi-tosi huonoksi ennenkuin ulkomaille muutettuani (yksin) sain avun täältä!
Tuo ambivalenssi painon/ulkonäön kanssa on niin tuttua! Sitä voi "lihoa" jo peiliin katsoessa; yhtäkkiä ihan silmissä näkee, miten kroppa alkaa levitä ja pullistua!
Joka päivä saan taistella. Takaisin siihen helvettiin en enää halua enkä voi pudota.
Voin kertoa, että olen "lihonut" 17 kg siitä mitä olin huonoimmillani, nyt painan 50, ja olen 168cm. Tavoitteeksi on asetettu 56 kg. Ei sen alle.
Tuntuu toivottomalle, A sanoo EI EIEI järki sanoo KYLLÄ! Haluan ELÄMÄN takaisin!
Siis en osaa sinua neuvoa. Itse en usko koskaan tulevani täysin terveeksi, mutta toipua voin. Siis alttius sairauteen jää, ja sen kanssa joudun aina olemaan varuillani. Olen kuitenkin sairastanut niin pitkään, että tästä on ikäänkuin muodostunut osa identiteettiäni.
Mutta, ei anneta periksi!! Tiedetään mitä se toinen vaihtoehto on, siis otetaan siitä motivaatio ja kannustus terveempään elämään! Meille kaikille kun on annettu vain tämä yksi!
Voimia sinulle!

Kiitos näistä vastauksista, ne antavat jotain toivoa tulevan suhteen. Olen nyt alkanut tekemään eräänlaista psyykkausta tämän asian suhteen, sillä tiedän kuinka helppoa on luisua siihen syömättömyyteen. Välillä vaan tuntuu vaikealta juurikin se, että mietin voiko suhteeni ruokaan ja omaan vartalooni ikinä olla edes lähellä normaalia.

Olisi mukava välillä syödä ilman, että joutuu laskemaan kaloreita, ennen laskin niitä sen takia etten syö liikaa nykyisin taas siksi, etten söisi liian vähän. Onneksi ruoka nykyisin mahtuu, muistan varsin hyvin kuinka jo pelkästään 1000 kcal päivässä sai minut tuntemaan itseni täyteenahdeltulta. Nykyisin jos eksyn vahingossa peilin eteen olen alkanut etsimään väkisin itsestäni niitä hyviä puolia, vaikeata se tosin on, mutta paljon apua saan siitä, että tiedän sairastaneeni anoreksiaa ja tiedän sen, ettei se peilikuva aina kerro kaikkea.

Kirjoittaessani tuota alkuperäistä tekstiä olin todella lähellä jo päätöstä olla syömättä yhtään mitään ja aloittaa kaiken alusta. Ehkä osa tästä parantumisesta johtuu myös siitä, että osaan yleensä pukea tunteeni sanoiksi kirjoittamalla. Nuorempana sairastaessani kirjoitin ns. ajatusvihkoa. Nykyisin pahimmilla hetkillä luen nämä tuona aikana kirjoittamani tekstit jonka jälkeen alan ajattelemaan taas kuinka kamalaa tuo elämä minulle oli ja etten missään nimessä halua enää luisua siihen.

Olen miettinyt myös sitä, että haluaisin jollain tavalla osallistua sairastuneiden paranemisprosessiin ja saada vertaistuen avulla puhuttua näistä asioista muille ja kerrottua, että vaikka vaikeita hetkiä tuleekin niistäkin pystyy selviämään vaikka vaikealta se välillä tuntuu. Kuitenkin omasta mielestäni Suomessa anoreksian hoito on todellakin aika lastenkengissä ja tuki parantumisen ylläpitoon on olematon. Anoreksiaan sairastuvat kun monesti vain pakotetaan hoitoon jotta paino nousisi, jonka jälkeen tuki loppuu siihen, kunnes paino on tippunut uudestaan. Tosin en tiedä mikä on tämän hetkinen käytäntö uusien sairastuneiden kohdalla.

Kiitos vielä kerran vastanneille, pyritään pitämään itsemme kunnossa ja uskomaan siihen, että tämä sairaus ei pääse niskan päälle.
-ap

Hei! Itse olen huomannut, että kaloreiden laskemattomuus auttaa :) Usein alan ajattelemaan painoa ja syömättömyyttä nimenomaan jos tuijotan kaloritaulukkoja ruokapakkauksista tai kirjata ylös syömiäni ruokia. Mielestäni tärkeämpää on pyrkiä syömään ne perusateriat joka päivä, raaka-aineita vaihdellen :) Joku päivä saatan tehdä ruuaksi tonnikalasalaattia ja seuraavana päivänä kanapastaa kunnon kermakastikkeella höystettynä. On ihanaa kun syömistä ei tarvitse ajatella. Oi sitä vapauden tunnetta, kun voi ottaa kaapista pastaa tai pekonia miettimättä niitä kaloritaulukoita.

En myöskään seuraa syömishäiriöihin liittyviä asioita mediasta. Tähänkin ketjuun eksyin toisen aiheen keskustelusta. Ennen luin pro-anojen sivuja ja tuijotin julkkisten kuvia, nykyään luen blogeja joita pitävät kauniit normaalikokoiset naiset, esimerkiksi Indiedaysin Starry Eyes, Colour me ja No fashion victims -blogit ovat hyvää luettavaa, ja bloggaajista näkee kuinka voi näyttää kauniilta, muodikkaalta ja persoonalliselta ilman nollakokoakin :)

Olen aina omannut huonon itsetunnon. Syömishäiriön jälkeen olen oppinut rakastamaan vartaloani uudella tavalla - siitä suurin kiitos kuuluu aviomiehelleni, joka on saanut minut tajuamaan, että olen kaunis näin. Ennen INHOSIN takapuoltani, näin siinä vain sen yhden selluliittimuhkuran enkä mitään muuta. Nyt pystyn katsomaan itseäni objektiivisemmin ja näen peilissä sen lisäksi paljon muutakin. Muutakin kuin pelkät virheet. Tottakai vieläkin saan joskus niitä "kriisejä" kun mikään ei näytä hyvältä. Silloin yritän siirtää ajatukset muualle: harrastaa koiran kanssa, lukea sisustuslehtiä ja keskittyä sisustamiseen, hoitaa kasvimaata tai istuttaa uusia kukkia ruukkuihin, lähteä ulos kuvaamaan luontoa tai keksiä miehen kanssa jotain yhteistä. Kun ei keskity jatkuvasti omaan ulkonäköönsä, huomaa kuinka se on loppujen lopuksi melko pieni asia elämässä, painaako 10 kiloa enemmän tai vähemmän :) Tsemppiä!