Puuhu voi ol henkilökohtane suhre;
minul o ollu usseempii lapsen.
Ja ny tää pitempiaikane yhtee.
Se kasvo möki pihas ja oli hirmune,
melkee metri paksune tyvest.
Ensti mu suhteeni siihe oli viilee,
paremmi kummiski myänteine.
Mut vuasie mittaa siihe tuli tunteit,
jokka liitty se antamaa varjoo helteel,
lintuije lauluu se oksie kätköis.
Siin puus oli nii valtava oksisto,
et siäl pesi yhtaikaa usseempii:
räkättirastaal oli oksahankas
ja peippose pesä toises.
Kirjosappo asu viäl pöntös.
Tiaiset löysi ruakas se oksilt
kirvoist ja muist otuksist.
Mutt kummallist oli et tilhekki.
Ko ne oli palluumatkal pohjosee,
ne pysähty syämää se kukkii.
Niet arvaa sitä sit mu tunteeni,
kui ne kehitty se poppeli suhtee,
oikee lämpimiksi, ettei helliks.
- Mut tässäki rakkaures oli säröi.
Estiks se kauhee lehtimäärä.
Sit tuntu, et se tekkee vessaa
enemmä ko tarvittas, joka paikkaa.
Ja ne juuret, ei uskos niitte voimaa,
ne väänsi polu laatat paikoiltas
ja ulottu kymmenie metrie päähä.
Sit syysmyrskys kaatu toine puu,
paljo piänemipi möki katol.
Seki jo riitti ruttaamaa kattoo.
Sillo mää ajatteli,mitä tää tekis
ja rakkausuhteesee tuli pelkoo.
Pelko o huano kumppani suhtees
ja mää rupesi miättii ratkasuu
eikä niit montaa löytyny.
Nuri vaa koko kommee puu,
lintuje pesäpuu ja laulupuu.
Tilasi sit onkemapuukaataja,
ko se oli minul liia suuri.
Oli siin hänellekki onkemaa.
Puu kaatu pitki pittuuttas ojjaa
ja maakka siäl ko vainaa.
Ny se sit o nuri, tapettu melkei
ja mää kärsi, ko sitä kattele.
minul o ollu usseempii lapsen.
Ja ny tää pitempiaikane yhtee.
Se kasvo möki pihas ja oli hirmune,
melkee metri paksune tyvest.
Ensti mu suhteeni siihe oli viilee,
paremmi kummiski myänteine.
Mut vuasie mittaa siihe tuli tunteit,
jokka liitty se antamaa varjoo helteel,
lintuije lauluu se oksie kätköis.
Siin puus oli nii valtava oksisto,
et siäl pesi yhtaikaa usseempii:
räkättirastaal oli oksahankas
ja peippose pesä toises.
Kirjosappo asu viäl pöntös.
Tiaiset löysi ruakas se oksilt
kirvoist ja muist otuksist.
Mutt kummallist oli et tilhekki.
Ko ne oli palluumatkal pohjosee,
ne pysähty syämää se kukkii.
Niet arvaa sitä sit mu tunteeni,
kui ne kehitty se poppeli suhtee,
oikee lämpimiksi, ettei helliks.
- Mut tässäki rakkaures oli säröi.
Estiks se kauhee lehtimäärä.
Sit tuntu, et se tekkee vessaa
enemmä ko tarvittas, joka paikkaa.
Ja ne juuret, ei uskos niitte voimaa,
ne väänsi polu laatat paikoiltas
ja ulottu kymmenie metrie päähä.
Sit syysmyrskys kaatu toine puu,
paljo piänemipi möki katol.
Seki jo riitti ruttaamaa kattoo.
Sillo mää ajatteli,mitä tää tekis
ja rakkausuhteesee tuli pelkoo.
Pelko o huano kumppani suhtees
ja mää rupesi miättii ratkasuu
eikä niit montaa löytyny.
Nuri vaa koko kommee puu,
lintuje pesäpuu ja laulupuu.
Tilasi sit onkemapuukaataja,
ko se oli minul liia suuri.
Oli siin hänellekki onkemaa.
Puu kaatu pitki pittuuttas ojjaa
ja maakka siäl ko vainaa.
Ny se sit o nuri, tapettu melkei
ja mää kärsi, ko sitä kattele.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voi ressu sinua Tee. Lohduksi sinulle: kanto ja juuristo kasvattavat uusia vesoja entistä enemmän ensikesän aikana.
Hei, ystäväni, lohdutus sekin, vaikka ristiriitainen on lohtu kuten koko tämän suuren poppelin olemassaolo ja vaikutus. Mukava kun luit ja vastasit.
Samalla pahoitteluni muutamista kiireessä tehdyistä lyöntivirheistä. Mutta toivottavasti menevät murteen laskuun
Olet suuri luonnonystävä, se on selvääkin selvämpi juttu.
Ajattelet niin monelta kantilta asioita että, se on samalla vahvasti dramaattinen, myös hieman huvittava
#Sillo mää ajatteli,mitä tää tekis
ja rakkausuhteesee tuli pelkoo.#
ihana lause tämä, koko runon kruununjalokivi.
Vaan eivät pienemmätkään timantit ruonossasi ole himmeitä, vaan kirkkaita:)
Kiitos piristyksestä, jonka runostasi sain!
Darklady, osuit varmaan ihan oikeaan kohtaan, kun toteat, minun luontorunojeni huvittavan puolen. Osittain se on tarkoitettuakin mutta, mutta osittain myös tahatonta, kuten kaikkien jostakin asiasta kohtuuttomasti kiinnostuneitten huvittavuus ei-harrastuneitten mielestä.
Joitain luontoasioita tai kokemuksiakaan ei pysty ottamaan vastaan muuten kuin vakavasti. Luulen luonnosta koettu ilo on samalla vakavaa.
Kiitos mukavasta vastauksestasi!
Niin, kyllä puuhunkin voi syntyä henkilökohtainen suhde .
Hieno runo poppelista, hieno lukuelämys !
Nämä luontorunosi ovat ihania, voin melkein kuulla ja nähdä
linnut oksilla, tuo viimeinen säkeistö kertoo suuresta kaipauksesta
ja surusta rakkaan puun maatessa vainaana.
Kuule K-M, kaunis oli vastauksesi, ehkä liiankin, mutta kestän kehut miehenä.
Mutta niistä puista vielä; minä vahvasti uskon, että muillakin on ollut julkisia tai salaisia kiintymyssuhteita puihin.
Kun puut ovat niin pitkäikäisiä, että ovat usein mukana jo lapsuudessa, sen tapahtumissa ja toimissa, nuoruuden muistoissa ja elävät vielä ihmisen ollessa vanha. Nehän ovat kuin perheenjäseniä ja samalla kiinteä osa koko maisemaa. Sellaisen kaataminen tai kaatuminen on välttämättä surullinen ja muistettava asia.
Lapsena kotini lähellä oli valtava kuusi, joka meidän lasten suureksi suruksi kaadettiin siinä kun muitakin puita. Ainoa lohdutus asiassa oli se, että kaatajilta särkyi saha sitä kaadettaessa.
Upea runo rakkaudestasi luontoon,
nyt kun ´ymmärrän´tuota sun murremongerrustasi..
niin kyllä minullekkin tuli hyvä mieli tuossa yhdessä vastauksessasi kun
sanot että puunkaatajalta sentäs särkyi saha..elikkä viimesillään
anto takasi..laiha lohtu tietysti että uusia kasvattaa..vaan elämä on
valintoja täynnä..eikä siinä auta muu kuin koittaa tehdä parhaansa.
Kiitos vielä tee..
Onija, kuulostaa kyllä tylyltä, kun tuntee tyydytystä toisen sahan hajoamisesta, mutta toisaalta, pieni lapsi on aika voimaton aikuisten päätösten ja tekojen suhteen, vaikka ne kuinka järkyttäisivät hänen ympäristöään. Lohtukin on otettava sitten edes tällaisista asioista. - Kiitos sinulle vastauksestasi!