Moi,
Oon nyt 22v mies. Mua kiusattiin yläasteella. Paras kamu muutti pois ja olin koko yläasteen kirjaimellisesti yksin. Syrjäydyin siis.
Kiusaaminen oli enimmäkseen henkistä. Ei vessan pönttö juttuja, eikä silloin vielä webbailtu materiaalia nettivisioon. Tiedostan, että olisin itsekin kiusannut tällaista puolustunkyvytöntä rasvanaamaa, vaan nähdäkseni reaktion.
Lumipallot, repun heitto, niskalenkki, pienet harmittomat lyönnit ja potkut, töniminen, nimittely.
En tiedä miksi tein valinnan olla yksin, en tuntenut ketään, enkä sitten halunnut kenenkään seuraan ja kaipasin sääliä. Kerran mut kutsuttiin bilettään ja ihmettelin, kun siellä olikin alkoholia ja lähdin pois. Olimme vasta 14. Nykyään juonkin sitten viikoittain, yksin.
Olen aktiivisesti yrittänyt muuttaa tilannettani nyt 6 vuotta. Niistä vuosista hyvää on ollut n. 1v. Käyn psykologilla yhä, nyt hankin lääkityksen kehittyneeseen sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Käyn masennusryhmässä, jossa on ihmisiä, joilla menee joiltakin osin huonommin kuin minulla, esim. Itsensä satuttaminen.
En tiedä, koska tämä muuttuu hyväksi. Tunnen itseni vanhukseksi. 6kk olen ollut kotona. Minulla ei ole ystäviä. Välillä tulee se kokemus, että juuri nyt tuntuu hyvältä ja tulevaisuus on valoisa. Mutta se menee ohi. Toivoni hupenee, mutta vielä siitä on rippuja jäljellä, koska
olen vieläkin tässä.
Oon nyt 22v mies. Mua kiusattiin yläasteella. Paras kamu muutti pois ja olin koko yläasteen kirjaimellisesti yksin. Syrjäydyin siis.
Kiusaaminen oli enimmäkseen henkistä. Ei vessan pönttö juttuja, eikä silloin vielä webbailtu materiaalia nettivisioon. Tiedostan, että olisin itsekin kiusannut tällaista puolustunkyvytöntä rasvanaamaa, vaan nähdäkseni reaktion.
Lumipallot, repun heitto, niskalenkki, pienet harmittomat lyönnit ja potkut, töniminen, nimittely.
En tiedä miksi tein valinnan olla yksin, en tuntenut ketään, enkä sitten halunnut kenenkään seuraan ja kaipasin sääliä. Kerran mut kutsuttiin bilettään ja ihmettelin, kun siellä olikin alkoholia ja lähdin pois. Olimme vasta 14. Nykyään juonkin sitten viikoittain, yksin.
Olen aktiivisesti yrittänyt muuttaa tilannettani nyt 6 vuotta. Niistä vuosista hyvää on ollut n. 1v. Käyn psykologilla yhä, nyt hankin lääkityksen kehittyneeseen sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Käyn masennusryhmässä, jossa on ihmisiä, joilla menee joiltakin osin huonommin kuin minulla, esim. Itsensä satuttaminen.
En tiedä, koska tämä muuttuu hyväksi. Tunnen itseni vanhukseksi. 6kk olen ollut kotona. Minulla ei ole ystäviä. Välillä tulee se kokemus, että juuri nyt tuntuu hyvältä ja tulevaisuus on valoisa. Mutta se menee ohi. Toivoni hupenee, mutta vielä siitä on rippuja jäljellä, koska
olen vieläkin tässä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.