Kun hukun itkuuni... ((Angstia))

Noh, antakaas sitten sitä palautetta, jos millään viitsitte :DD

-----

Ne sanat vain yksinkertaisesti soljuivat mieleeni. Kauniita, kärsiviä sanoja kauniista, kärsivistä tunteista.
Rakastin musiikkia. Saatoin kuunnella sitä tuntikausia, aina tultuani koulusta. Maltoin tuskin odottaa, milloin sain painaa play- nappia stereoistani.
Musiikilla oli tapana puhdistaa mieleni pahoista, ilkeistä sanoista, jotka halusin huutaa heille. Kun kuulin musiikkia, mieleni lakkasi toimimasta normaaliin tapaansa, ja minun oli hyvä olla.
Mutta kun tapasin heidät, en voinut enää pidätellä itseäni. Mieleni täyttyivät vihaisista lauseista, raaoista ajatuksista.
He olivat aina olleet ilkeitä minulle. Ja vain, koska olin erilainen, sain joka päivä kuulla pilkkahuutoja. Minut arvioitiin aina ulkonäköni ansiosta. Kaikki muodostivat tietyn mielikuvan minusta, eivätkä sn jälkeen halunneet olla lähelläni. Tosin mielikuvien tekeminen muista vieraista ihmisistä oli normaalia. Tottakai. Kun näit uuden ihmisen kadulla, ajattelit väistämättä jotain tiettyä asiaa hänestä.
Mutta muiden ennakkoajatukset minusta olivat aina ilkeitä. Olin muille kummajainen, pilkankohde, narri. Minut huomattiin erilaisena aina. Aivan kuin minut olisi kasteltu kirkkaanpunaisessa maalissa.
Eivätkä he tunteneet minua silloinkaan, kun aloittivat ilkeät huutelunsa. Ja vaikka olin saanut jo vuosia kuulla ilkeitä sanoja päivästä toiseen, ja vaikka olin kovettanut mieleni niiltä, ne sattuivat joka kerta yhtä paljon.
Tässä maailmassa, ei tuntunut olevan ketään, joka välittäisi minusta. Ei ketään. Ei kukaan välittänyt, vaikka joka päivä, tultuani kotiin, istuin keittiönpöydän ääreen ja nostin keittiöveitsen ranteelleni, kaulalleni, otsalleni, nilkoilleni. Ei, he eivät välittäneet minusta.
Mutta mitä väliä? Olin oppinut pitämään puoleni heitä vastaan. Aivan, minulla oli muurini. Niin, niin, älä jauha páskaa, et sinä mistään mitään tiedä. Aivan, minulla oli muurini.
Muiden ihmisten ilmoilla olin musta kuori. Musta kuori, joka kaikui pilkallisia huutoja. Aivan, minulla oli muurini.
Mutta kotona… siellä minä olin niin täynnä niitä ajatuksia, että osa niistä vuoti pois verenä, osa kyynelinä. Aivan, kotona muurini murtui.
Mutta minulla oli musiikkini.
Minulla oli unelmia, paljon. Mutta yksi niistä oli se, että halusin kasvaa aikuiseksi, jättää kaikki nuo pilkat taakseni. Aivan, minulla oli unelmani.
Halusin ilmaista itseäni musiikin kautta. Halusin tehdä musiikkia kivusta, jolla ei ole rajoja. Aivan, minulla oli unelmani.
Toivoin löytäväni lämpimän kainalon, toisen ihmisen. Halusin onnea – ja rakkautta. Aivan, minulla oli unelmani.
Luulen, että mikään unelmani ei tule koskaan toteutumaan. Mitä onnellista tälle ihmiselle tapahtuisi, mitä? Ei, minulle ei annettaisi mitään hyvää. Minulle ei annettaisi lämpöä, aurinkoa. Minulle ei annettaisi voimaa, tahtoa. Minulle ei annettaisi kotia, pesää. Minulle ei annettaisi tulevaisuutta, huomista. Aivan, unelmani olivat turhia.
Miksi minä apua huutaisin, vaikka hukkumassa olen? Ei kukaan tule, ja ojenna kättään. Ei, he ovat rannalla ja nauravat. [i]Sinne se nyt hukkuu, onneton![/i]
Heistä oli hauska katsella, kun minä hukuin ongelmiini. Heistä oli hauska katsella, kun kompastelin portaat alas, kun sotkeuduin verkkooni. Aivan, heillä oli hauskaa.
Vähitellen vereni ja kyyneleeni muuttuvat uupuneeksi tuuleksi. Minua väsyttää. Jos jaksaisin vuoteeseeni… Minua väsyttää.
Ja kun nukahdan, tiedän myös, että herään kipuun ja tuskaan. Ja märkään, kyyneleiseen tyynyyn.
Herään yksinäisyyteeni, johon saan taas hukkua. Uudelleen ja uudelleen.
Aivan, minulla on kylmä vuode.
Aivan, musiikkini soi.
Aivan, minulla on kylmä.
Aivan, muurini sortui.