- "Haetaanko me jo sultakin apua?"
Ramona jäi orvoksi hyvin nuorena, hän syntyi erityisen syrjittyyn ja tärkeään ihmisryhmään tai omaan ihmisten joukkoonsa. Onneksi muut hänen kansaansa kuuluvat auttoivat häntä laajamittaisesti ja hän sopeutui kaiken, kuten äitinsä menetettyään, ihan kehen tahansa.
He olivat kuin rokokoon aikaisissa vaatteissa suojaamassa ollut ruokalappu kätkeytyneinä, kuin sisustukseen käytävillä vaatteissa ja luoden näin turvallista tunnetta jostakin kiintopisteestä. Oman elämän ollessa vieraassa paikassa, vain jossakin ulkoisessa kodikkuudessa ja sisimmän saman aikaisesti kaivatessa psyykkisestä kivusta ja pelosta ympäröivänä maailmana. Ne olivat päivän ja arjen hetkien luomaa todellisuutta. He olivat muita ihmisiä, jotka auttoivat omaan laajamittaiseen organisaatioonsa kuuluvia, omana lahkonaan.
Ihastuminen omaan sisimpään muiden samaan joukkoon kuuluvien samankaltaisuudesta sai suurta huomiota ja sen oli pakko antaa vain näkyä ja sitä saattoi esitellä. Heikotti.... Insuliinishokki ja matalat sokeri-arvot alkoivat tehdä tehtävänsä, vaikka ne olivatkin hyvin opetettuja. Olin puskuroitu ylihapekkaasti, vain ylihapekkaasti ja osasinpa jo jäykästi, korrektisti ja florismitta, jo jäykän ja kuin "kaatuvan puun" leikin. Se pelotti, inhotti ja oli jatkuvasti läsnä, pakottaminen ja yksinoleminen, fantasian ulkopuolinen vain sai olla läsnä pakottamassa, koskettelemassa ja osoittelemassa sormillaan tökkien. Tämä ei ollut ystävällistä!
Se kirjoitti ilmaa piirtäen, vain joitakin kirjaimia ja piirsi korkealle pääni yläpuolelle vääristyneet psyykkisen kivun piirteet, jättäen tilaa vain itselleni ja ilmalle.
- Voi kuinka halusinkaan olla kaunis....
En osannut sitä, en osaisi sitä koskaan. Onnen tunne vapaudesta pakottamisen jälkeen yksinjättämisen avulla. Laihat kasvot yläpuolellani, seisoen vastapäätä, kääntyivät kärjistyen fyysisyyteen, ja aivan kehon kosketukseen ja kipuun. Fyysinen kipu oli multi-voimakas ja ajoi hetkessä tajunnan alamaille. Se oli jo hämärtynt todellisuutena ja hyökkäsin jo omien kenkieni kimppuun. Ne olivat painavat ja raskaat, ainoa seurani. Kömpelönä kanssani. "Todellinen seura johon saatoin luottaa." Kosketteleva läsnäolemisen mukanaan tuoma seura helpotti, lämmöllä ja tasapainoisen kiintymyksen avulla. Ja ahdistus katosi yhtänopeasti ja äkillisesti, kuin magiikan silmäkääntö-tempussa. Aivan näkymättömiin... Jättäen jälkeensä, vain kumman tilan, jossa päässäni olivat, kuin pedon silmät, pienellä ja väsyneellä nuorella naisella. Tyttölapsella.....
Ramona jäi orvoksi hyvin nuorena, hän syntyi erityisen syrjittyyn ja tärkeään ihmisryhmään tai omaan ihmisten joukkoonsa. Onneksi muut hänen kansaansa kuuluvat auttoivat häntä laajamittaisesti ja hän sopeutui kaiken, kuten äitinsä menetettyään, ihan kehen tahansa.
He olivat kuin rokokoon aikaisissa vaatteissa suojaamassa ollut ruokalappu kätkeytyneinä, kuin sisustukseen käytävillä vaatteissa ja luoden näin turvallista tunnetta jostakin kiintopisteestä. Oman elämän ollessa vieraassa paikassa, vain jossakin ulkoisessa kodikkuudessa ja sisimmän saman aikaisesti kaivatessa psyykkisestä kivusta ja pelosta ympäröivänä maailmana. Ne olivat päivän ja arjen hetkien luomaa todellisuutta. He olivat muita ihmisiä, jotka auttoivat omaan laajamittaiseen organisaatioonsa kuuluvia, omana lahkonaan.
Ihastuminen omaan sisimpään muiden samaan joukkoon kuuluvien samankaltaisuudesta sai suurta huomiota ja sen oli pakko antaa vain näkyä ja sitä saattoi esitellä. Heikotti.... Insuliinishokki ja matalat sokeri-arvot alkoivat tehdä tehtävänsä, vaikka ne olivatkin hyvin opetettuja. Olin puskuroitu ylihapekkaasti, vain ylihapekkaasti ja osasinpa jo jäykästi, korrektisti ja florismitta, jo jäykän ja kuin "kaatuvan puun" leikin. Se pelotti, inhotti ja oli jatkuvasti läsnä, pakottaminen ja yksinoleminen, fantasian ulkopuolinen vain sai olla läsnä pakottamassa, koskettelemassa ja osoittelemassa sormillaan tökkien. Tämä ei ollut ystävällistä!
Se kirjoitti ilmaa piirtäen, vain joitakin kirjaimia ja piirsi korkealle pääni yläpuolelle vääristyneet psyykkisen kivun piirteet, jättäen tilaa vain itselleni ja ilmalle.
- Voi kuinka halusinkaan olla kaunis....
En osannut sitä, en osaisi sitä koskaan. Onnen tunne vapaudesta pakottamisen jälkeen yksinjättämisen avulla. Laihat kasvot yläpuolellani, seisoen vastapäätä, kääntyivät kärjistyen fyysisyyteen, ja aivan kehon kosketukseen ja kipuun. Fyysinen kipu oli multi-voimakas ja ajoi hetkessä tajunnan alamaille. Se oli jo hämärtynt todellisuutena ja hyökkäsin jo omien kenkieni kimppuun. Ne olivat painavat ja raskaat, ainoa seurani. Kömpelönä kanssani. "Todellinen seura johon saatoin luottaa." Kosketteleva läsnäolemisen mukanaan tuoma seura helpotti, lämmöllä ja tasapainoisen kiintymyksen avulla. Ja ahdistus katosi yhtänopeasti ja äkillisesti, kuin magiikan silmäkääntö-tempussa. Aivan näkymättömiin... Jättäen jälkeensä, vain kumman tilan, jossa päässäni olivat, kuin pedon silmät, pienellä ja väsyneellä nuorella naisella. Tyttölapsella.....
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.