Eikä se rakkaus ole mitä tahansa. Kehen tahansa, mutta ei silloin kun tarvitsee, eikä silloin kun pitäisi.
Tärkeintä olisi ollut huomata, että sen tarve kasvaa yksinäisyyden neliöön. Enkä minä sitä huomannut. Kun sinä vetäydyit, minä vetäydyin, emmekä me koskaan uskaltaneet puhua siitä mikä oli vialla.
Aluksi pidin sinua kiehtovana hulluna, enkä unohda koskaan, kun seisoin eteisessäsi ja sanoin, ettei sinun tarvitse lähteä pois. Nukuimme yön yhdessä ja seuraavan vuoden. Teimme kaiken yhdessä, mutta koskaan emme kahdestaan. Luulen, että ajattelimme olevamme samaa. Kun ongelmat kasvoivat, olimme yksin ja toivoimme olevamme sama. Mutta kahdestaan se ei ole mahdollista.
Ja se katosi ja loppui. Ja aikuistumme. Oikeammin maailma ympärillämme aikuistui, meidän piti sopeutua, ja sinä lähdit. Toinen vuosi kului sen kieltämiseen. Tiesimme yhdessä, että se oli ohi, mutta emme me taaskaan puhuneet. Ja kun loppu tuli, sen piti olla ruma. Se odotti koko ajan vain tapahtumistaan, se oli vain minä, jolle se tapahtui ensin. Sitten sinulle.
Emmekä me ole onnellisia, kumpikaan. Sen me tiedämme, yhdessä.
Tärkeintä olisi ollut huomata, että sen tarve kasvaa yksinäisyyden neliöön. Enkä minä sitä huomannut. Kun sinä vetäydyit, minä vetäydyin, emmekä me koskaan uskaltaneet puhua siitä mikä oli vialla.
Aluksi pidin sinua kiehtovana hulluna, enkä unohda koskaan, kun seisoin eteisessäsi ja sanoin, ettei sinun tarvitse lähteä pois. Nukuimme yön yhdessä ja seuraavan vuoden. Teimme kaiken yhdessä, mutta koskaan emme kahdestaan. Luulen, että ajattelimme olevamme samaa. Kun ongelmat kasvoivat, olimme yksin ja toivoimme olevamme sama. Mutta kahdestaan se ei ole mahdollista.
Ja se katosi ja loppui. Ja aikuistumme. Oikeammin maailma ympärillämme aikuistui, meidän piti sopeutua, ja sinä lähdit. Toinen vuosi kului sen kieltämiseen. Tiesimme yhdessä, että se oli ohi, mutta emme me taaskaan puhuneet. Ja kun loppu tuli, sen piti olla ruma. Se odotti koko ajan vain tapahtumistaan, se oli vain minä, jolle se tapahtui ensin. Sitten sinulle.
Emmekä me ole onnellisia, kumpikaan. Sen me tiedämme, yhdessä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kirjoitit:
"Aluksi pidin sinua kiehtovana hulluna, enkä unohda koskaan, kun seisoin eteisessäsi ja sanoin, ettei sinun tarvitse lähteä pois."
Onko tosiaan niin, että seisot jonkun toisen ihmisen eteisessä, ja pyydät häntä joko poistumaan tai jäämään? Mitä sitten tapahtuu, kun se asunnon haltija poistuu, jäätkö itse silloin paikalle?
Vai onko kyseessä ehkä kommuuni, jossa te molemmat asutte? Mutta silloihan se eteinen on myös sinun. Panee miettimään...
Ei, en halua olla ilkeä. Mun tapa on vain puuttua tällaisiin pieniin yksityiskohtiin, ja monasti aivan turhaan ja väärässä paikassa, niin varmaan nytkin.
Olet saanut hienosti kerrottua yhteiselämisen tuskaa. En kirjoittanut "yhteiselämisen tuskan", sillä eihän se yhteiselo ihan aina pelkkää tuskaa ole, mutta harmittavan usein kylläkin. Näin kirjoittaa sinkku jo ties kuinka monennessa polvessa...
Mun kohdalla tämä toimi ihan kohtalaisesti, luulen. Teemasi olit valinnut näiden samojen ikivanhojen joukosta, mutta sait lauseisiisi ujutettua jotain ajateltavaakin. Tällaisena pikkupätkänä ihan piristävä, jos olisi pidempi, kaipaisin äksöniä.
Näyttääpä tulleen typerä moka viestin asettelussa. Sorry.
..se asuntopolitiikka-kohta on tulkittavissa toisinkin. Tosin hieno juttu, että se sai sinut miettimään: harvinaista meikäläisen teksteille.
Kiitos kommenteista molemmille, lämmittää arkoja sormia.