Pakko kirjoittaa jonnekin näistä tuntemuksista: suututtaa, turhauttaa, itkettää, masentaa, tuntuu ettei mies ymmärrä ja olo on kuin mut olisi tuomittu elämään koko elämä ilman mulle suurinta asiaa, eli omaa vauvaa.
Mulla todettiin PCO-tyyppiset munasarjat loppuvuodesta. Selkeää diagnoosia lääkäri ei tehnyt kun ei muita siihen liittyviä oireita ole kuin kuukautiskierto, joka välillä vähän heittelee. Menkat kuitenkin aina sieltä tulevat.
Mulla on ollut vauvakuume viime kesästä asti. Miehen ajatus on kuitenkin ollut, että ei lapsia ennen avioliittoa ja olen siihen tyytynytkin kun naimisiin mennään nyt tulevana kesänä. Silloin kun sain tuon kuulla PCO:sta keskusteltiin miehen kanssa ja sovittiin että syön pillereita jonkin aikaa, koska se lieventää PCO:ta ja näin ollen sitten raskaaksi tuleminen olisi mahdollisesti helpompaa. Aiemmin suunniteltiin, että syön yhden paketin pillereitä ja sitten saa vauva tulla kun on tullakseen. Se aika olisi viikon päästä, mutta jonkin aika sitten mies alkoi empimään ja päätettiin sitten, että no syön sen paketin päälle vielä liuskan tai kaksi. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että vauva "saa tulla jos on tullakseen" kesällä. Miehen mukaan hänellä ei ole minkäänlaista vauvakuumetta eikä tiedä tuleeko sellaista koskaan. Vauvan yrittäminen on alkanut kuulostaa pakkopullalta, joka on pakko tehdä minua miellyttääkseni. Asiasta ei voi puhua kun miehen heitot "kyllä sulla rakas viimeistään 10 vuoden päästä on vauva" saa mut raivon partaalle ja menee tappeluksi. Ikää on siis 26 vuotta meillä molemmilla.
Olen yrittänyt kysyä, että mitä väliä tuolla muutamalla kuukaudella on, mutta ei osaa sanoa. Minun mielipiteeni on se, että kun mulla todennäköisesti jonkinasteisia ongelmia raskautumisessa on, niin miksi asiaa pitää venyttää? Minusta tuo on kohtuutonta. Mies kuitenkin kertoo haluavansa lapsia "joskus".
Joku voi nyt aatella varmasti, että kyse on parista kuukaudesta, mutta siltikin. Mulle tuo aika on niin pitkä ja epävarmuus siitä, että mies sanookin että no ei vielä. Tai sitten jos suostuukin, niin osaako hän iloita ollenkaan mahdollisesta raskaudesta kun ei alunperinkään ole vielä lasta halunnut?
Kasvaako mies isyyteen vasta naisen tultua raskaaksi vai täytyykö tässä tyynenä odotella mitä mies tuumii? Melkein vuosi on ollut aikaa miettiä ja ajatus ei ole kovin paljon läheisemmäksi muuttunut, niin tuskimpa se tässä ennen kesää muuttuukaan. Mitä olette mieltä siitä, että mulla on se PCO ja mies sivuuttaa koko asian eikä ymmärrä että se voi vaikeuttaa jopa niin pahasti raskaaksi tulemista, ettei muut kuin hedelmöityshoidot auta? Tai jos nekään..
Tänään oli niin hirveät itkupotkuraivarit melkein asiasta, että päätin etten puhu koko vauvasta mitään, ollenkaan. Sanokoot sitten kun haluaa sen vauvan. Tiedän, että mun elämä muuttuu entistä hirveämmäksi kun en saa edes puhua tulevan aviomieheni kanssa tuollaisesta asiasta, vaan täytyy yksinään murehtia asiaa. Olosta entistä vaikeamman tekee sen, että lähes jatkuvasti kuulee kuinka joku on raskaana tai se ja tuo sai vauvan. Tuntuu, että kaikki muut sen saavat paitsi minä.
Mulla todettiin PCO-tyyppiset munasarjat loppuvuodesta. Selkeää diagnoosia lääkäri ei tehnyt kun ei muita siihen liittyviä oireita ole kuin kuukautiskierto, joka välillä vähän heittelee. Menkat kuitenkin aina sieltä tulevat.
Mulla on ollut vauvakuume viime kesästä asti. Miehen ajatus on kuitenkin ollut, että ei lapsia ennen avioliittoa ja olen siihen tyytynytkin kun naimisiin mennään nyt tulevana kesänä. Silloin kun sain tuon kuulla PCO:sta keskusteltiin miehen kanssa ja sovittiin että syön pillereita jonkin aikaa, koska se lieventää PCO:ta ja näin ollen sitten raskaaksi tuleminen olisi mahdollisesti helpompaa. Aiemmin suunniteltiin, että syön yhden paketin pillereitä ja sitten saa vauva tulla kun on tullakseen. Se aika olisi viikon päästä, mutta jonkin aika sitten mies alkoi empimään ja päätettiin sitten, että no syön sen paketin päälle vielä liuskan tai kaksi. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että vauva "saa tulla jos on tullakseen" kesällä. Miehen mukaan hänellä ei ole minkäänlaista vauvakuumetta eikä tiedä tuleeko sellaista koskaan. Vauvan yrittäminen on alkanut kuulostaa pakkopullalta, joka on pakko tehdä minua miellyttääkseni. Asiasta ei voi puhua kun miehen heitot "kyllä sulla rakas viimeistään 10 vuoden päästä on vauva" saa mut raivon partaalle ja menee tappeluksi. Ikää on siis 26 vuotta meillä molemmilla.
Olen yrittänyt kysyä, että mitä väliä tuolla muutamalla kuukaudella on, mutta ei osaa sanoa. Minun mielipiteeni on se, että kun mulla todennäköisesti jonkinasteisia ongelmia raskautumisessa on, niin miksi asiaa pitää venyttää? Minusta tuo on kohtuutonta. Mies kuitenkin kertoo haluavansa lapsia "joskus".
Joku voi nyt aatella varmasti, että kyse on parista kuukaudesta, mutta siltikin. Mulle tuo aika on niin pitkä ja epävarmuus siitä, että mies sanookin että no ei vielä. Tai sitten jos suostuukin, niin osaako hän iloita ollenkaan mahdollisesta raskaudesta kun ei alunperinkään ole vielä lasta halunnut?
Kasvaako mies isyyteen vasta naisen tultua raskaaksi vai täytyykö tässä tyynenä odotella mitä mies tuumii? Melkein vuosi on ollut aikaa miettiä ja ajatus ei ole kovin paljon läheisemmäksi muuttunut, niin tuskimpa se tässä ennen kesää muuttuukaan. Mitä olette mieltä siitä, että mulla on se PCO ja mies sivuuttaa koko asian eikä ymmärrä että se voi vaikeuttaa jopa niin pahasti raskaaksi tulemista, ettei muut kuin hedelmöityshoidot auta? Tai jos nekään..
Tänään oli niin hirveät itkupotkuraivarit melkein asiasta, että päätin etten puhu koko vauvasta mitään, ollenkaan. Sanokoot sitten kun haluaa sen vauvan. Tiedän, että mun elämä muuttuu entistä hirveämmäksi kun en saa edes puhua tulevan aviomieheni kanssa tuollaisesta asiasta, vaan täytyy yksinään murehtia asiaa. Olosta entistä vaikeamman tekee sen, että lähes jatkuvasti kuulee kuinka joku on raskaana tai se ja tuo sai vauvan. Tuntuu, että kaikki muut sen saavat paitsi minä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Heippa,
älä heitä vielä kirvestä kaivoon! Et voi vielä tietää, miten nopeasti vauva tulee, kun ette vielä ole koittaneetkaan. Toisaalta mietin, että kuinka mahdat jaksaa tulevaisuudessa, jos miehesi asenne vauvaan on tuollainen. Entä, jos ette saakaan vauvaa, onko hän valmis käymään tutkimuksissa ja kenties hedelmöityshoidoissa, ehkä adoptoimaankin, jos ei ollenkaan kiinnosta? Varmasti kannattaisi asiallisesti pyrkiä keskustelemaan tästä aiheesta, että millaisia haaveita on tulevaisuuden suhteen, että kohtaavatko ne haaveet.
Tsemppiä sinulle ja miehellesi.
Olen samaa mieltä, että ei kannata kirvestä vielä kaivoon heittää! Itselläni todettiin kanssa PCO ja ehdin jo murehtia asiaa. Minulla kuitenkin kävi niin, että raskauduin heti ensi yrittämällä.
Ymmarran hyvin, etta ahdistaa. Mulla on kutakuinkin samanlainen tilanne miehen kanssa,t osin meilla on jo yksi lapsi. Kakkosta olen toivonut jo pari vuotta, mutta koska mies on halunnut parannella omaa tyoelamaansa jne, olen itku kurkussa niellyt vauvatoiveet kauan (salaa haaveillut ja kuumeillut kuitenkin). Nyt alkuvuodesta han suostui yrittamaan toista, raskaiden keskustelujen paatteeksi, mutta nyt sitten havaitsin, etta en enaa ovuloi joka kuukausi. Tikuttaminen ei loyda ovulaatiota joka kuukausi, eika ovisoireita tule joka kuukausi. Olen miettinyt, etta syyna siihen saattaa mullakin olla PCO, ja olen suunnitellut lekurireissua toukokuulle. Olen jo 38v.
Olen koettanut tehda ovulaatioasian selvaksi miehelle, ja han myontelee tuskastuneena, sanoo ymmartavansa, mutta puheet ovat kuitenkin ristiriidassa tekojen kanssa. Tuskastuu AINA, kun puhun asiasta, ja haluaisi, etten puhuisi siita mitaan. Sitten kun kysyn, etta haluaako han oikeasti sen toisen lapsen, niin sanoo, etta haluaa, mutta ei halua ottaa stressia aiheesta. Mutta kuitenkin, koska olen jo taman ikainen, ja minulla on ovulaatio-ongelma, minun mielestani asiassa pitaa olla aika tarkka, ajoituksessa erityisesti, eika tata voi ottaa "tulee sitten, kun tulee"- meiningilla.
Tassa kuussa YLLATTAEN bongasin oviksen ovistestilla. Tai eihan se ovulaatiota viela tarkoita, mutta hormonihuippu kuitenkin loytyi, ja toivon, etta se on potkaissut munasoluakin irtoamaan. Olen sitten koettanut tormuuttaa miesta toimintaan bongauksen mukaisesti, mutta voi herrajumala se on vaikeeta!! Ei minkaan valltakunnan kiiretta miehella, istuu ja ihmettelee, ja haluaa tehda homman omassa aikataulussaan ja tahdissaan. Mulla on nyt kolmas paiva ovislimat, bongasin huipun eilen testilla, eli ovulaatio on todennakoisesti tanaan. Lukemani perusteella kun se tapahtuu kolmantena limapaivana. Mutta jumankauta aijaa ei saanut toimintaan tanaan ollenkaan!! Olin selvittanyt asian hanelle juurta jaksain noin sata kertaa edeltavina paivina, ja tanaan en sitten jaksanut puhua aiheesta enaa. Odotin, etta han itse ottaisi aloitteen. Mutta EI. Lopulta han lahti illaksi toihin, mika takaa sen, etta petipuuhia ei harrasteta enaa tanaan. Eilenkin sain anella hanet toimintaan. Hanella ei kiiretta tuntunut olevan.
Ymmarran siis oikein hyvin, etta miehesi asenne ahdistaa sinua. Minua suorastaan loukkaa, ettei oma mieheni voi ottaa asiaa vakavasti, vaan luulee, etta homma hoituu hanen tahdissaan. Samanlaiset itkupotkuraivarit tuli meillekin tanaan, ennen kuin ukko lahti toihin. Olin niin pettynyt. Nyt sitten kadun, kun en pyytanyt ja anellut jo aiemmin paivalla, vaan odotin, etta han itse ottais aloitteen.
Ennen lapsenyritysta mies oli kylla aloitteellinen jatkuvasti, mutta nayttaa tama vauvakuumeilu olevan niin myrkkya miehille, ainakin joillekin, etta seksista tulee seksihullullekin miehelle pakkopullaa, ja kartettavaa touhua. Tavallaan ymmarran! Mutta toisaalta ottaa NIIIN suuresti paahan, ettei han voi ottaa faktoja huomioon, ja elaa sen mukaisesti. Erityisesti kun meilla on molemmilla jo ikaa,mies on 40v, ja minulla on lievat rajoitteet jo kehissa (epasaannollinen ovis). Kauheen tunteetonta mielestani hanelta, etta haluaa mieluummin roikottaa tilannetta kuukausikaupalla, tehda siloin kun huvittaa, valittamatta siita, etta se ei valttamatta riita meidan tilanteessa. Olen jo raivopaissani sanonut, etta jos sen toisen haluat omassa aikataulussasi, niin mene etsimaan itsellesi 25vuotias, jolla on toimivat munatorvet.
Komppaan kuitenkin noita edellisia kommentteja sinun tapauksessasi. Varmaan onnaa nopsaan kesalla, kun saat esim. Clomifenit kayttoon. En usko, etta sinulla on asiassa hataa! Mutta tajuan, etta miehen asenne raivostuttaa! Ukot ei kertakaikkiaan ole naissa asioissa yhtaan samalla aallolla. Eihan sita lasta stressaamalla saa, mutta joskus olen aatellut, etta tekis hyvaa vaihtaa rooleja ukon kanssa valilla, niin etta han sais testailla ovista testeilla ja elaa tuntemusten kanssa = onko ovis, tulossako, menossako, odottaa seuraavia menkkoja, pettya, kun ne tulee, ja aloittaa sama paska taas alusta. EHKA pari kuukautta tata koettuaan ukkokin tajuais, etta ei tama niin helppoa naiselle olekaan, ja alkais pistaa sita siementaan liikkeelle AJOISSA. :)
Tsemppia sulle ap-kirjoittaja.
Meillä nyt venytettiin taasen sitä vauva-asiaa, kesän lopulla kuulemma oli hyvä aika. Sitten sain kuulla tulleeni valituksi vaihtoon ulkomaille reiluksi kuukaudeksi. Kuulemma se vauva-asia täytyy lykätä kunnes olen vaihdossa ollut (kyse on kehitysmaasta). Puolen vuoden päähän venyy yrittämisen aloitus :( Mihinhän se sen jälkeen venyy taas, varmaan vähintään vuodenvaihteeseen.
Tosi surullinen mieli, olin jo alkanut iloitsemaan, että eipä ole enää (taaskaan) kauaa. Ja kun sitä vauvaa on haavellut pian vuoden ja kuukaudet on madellut tosi hitaasti. Ei varmasti kovin nopeasti mene seuraavatkaan puoli vuotta. :/ Toisaalta ymmärrän, että miehellä on pelko jos jotain sattuukin ja olen ulkomailla, onko siellä terveydenhuolto kovin hyvää. Mutta toisaalta, varmastihan sielläkin hyviä sairaaloita on ja kyllähän meistä se järjestö pitää huolta, tarvittaessa lennätetään vaikka takaisin Suomeen. Kyse on kuitenkin noin lyhyestä ajasta, jos olisi puoli vuotta, ymmärtäisin paremmin. Ja kuitenkin jo ihan ammattihenkilöltäkin kysyin, että voisinko lähteä raskaana sinne, niin hänen mielestään se olisi ok enkä sillä aiheuttaisi vaaraa mahdolliselle vauvalle eikä hänen mukaansa kannata aloitusta lykätä tuon vaihdon takia.
Voivoi, taitaa tässä mennä kovastikin toista vuotta ennen kuin sen oman käärön saa :/