Olen ehkä säälittävin ihminen maapallolla tällä hetkellä. Olen ollut toista viikkoa pois koulusta henkisen pahan olon ja stressin takia, Nyt sitten alkaa olemaan se hetki kun pitäisi palata kouluun. Hävettää suoraan sanottuna mennä sinne kouluun niin paljon, että jäisin mielluummin kotiin peiton allle häpeämään. En meinaan ole tehnyt minkäänlaista ilmoitusta ryhmänohjaajalleni, että olen pois siitä ja siitä syystä. Olen kuitenkin sen verran vanha jo, että kyllä tälläiset asiat pitäisi pystyä hoitamaan.
Miksikö en sitten ole ryhmänohjaajalleni kertonut, että elämäni menee ihan päin helv*ttiä ja en ole kykenevä lähtemään aamuisin sinne helkutin kouluun?
Niinpä. Olen tosiaan sellainen ihminen joka ei paljon muille ihmisille ruikuta omista asioistaan ja on erittäin kiusallista keskustella mun asioista tuntemattomalle ihmisiselle jolla ei tod. näk. ole minkäänlaista kokemusta/ymmärrystä tästä asiasta mikä mua vaivaa. Joo ja kuraattorillakin kävin kertaalleen juttelemassa, koska ajattelin, että se on varmasti ihminen, joka pystyy keskustelemaan asioista niin, että antaisi oman näkökulmansa ja auttaisi löytämään joitain ratkaisuja tähän ongelmaan, mutta keskustelu päättyi melkein ennenkun kerkesi edes alkaa, kuraattorin todetessa, ettei mikään muu _saa_ olla mielessä nyt kuin opiskelu ja omat fiilikset ja olot pitää vaan nakata nurkkaan ja opiskella. Siihen loppui meidän tapaaminen, sanoin vaan heipat ja kiitokset suuremmoisesta avusta ja lähdin kotiin itkemään. Oon kuitenkin jo "aikuinen" ja oikeestihan pitäisi pystyä sulkemaan asioita pois mielestä ja keskittyä olennaiseen. En vaan enää pysty. Olen harkitsemassa kouluni keskeytystä, mutta en tiedä kehtaanko siitäkään sanoa ryhmänohjaajalleni. Mitä hemmettiä mä teen? :(
ps. piti vielä se sanoa, ettei itse kouluun herääminen ole vaikeaa vaan sinne lähteminen ja siellä pysyminen. On aikä turhauttavaa tulla joka koulupäivän jälkeen kotiin surullisena ja pahalla mielellä. Anteeksi kilometri teksti.
Miksikö en sitten ole ryhmänohjaajalleni kertonut, että elämäni menee ihan päin helv*ttiä ja en ole kykenevä lähtemään aamuisin sinne helkutin kouluun?
Niinpä. Olen tosiaan sellainen ihminen joka ei paljon muille ihmisille ruikuta omista asioistaan ja on erittäin kiusallista keskustella mun asioista tuntemattomalle ihmisiselle jolla ei tod. näk. ole minkäänlaista kokemusta/ymmärrystä tästä asiasta mikä mua vaivaa. Joo ja kuraattorillakin kävin kertaalleen juttelemassa, koska ajattelin, että se on varmasti ihminen, joka pystyy keskustelemaan asioista niin, että antaisi oman näkökulmansa ja auttaisi löytämään joitain ratkaisuja tähän ongelmaan, mutta keskustelu päättyi melkein ennenkun kerkesi edes alkaa, kuraattorin todetessa, ettei mikään muu _saa_ olla mielessä nyt kuin opiskelu ja omat fiilikset ja olot pitää vaan nakata nurkkaan ja opiskella. Siihen loppui meidän tapaaminen, sanoin vaan heipat ja kiitokset suuremmoisesta avusta ja lähdin kotiin itkemään. Oon kuitenkin jo "aikuinen" ja oikeestihan pitäisi pystyä sulkemaan asioita pois mielestä ja keskittyä olennaiseen. En vaan enää pysty. Olen harkitsemassa kouluni keskeytystä, mutta en tiedä kehtaanko siitäkään sanoa ryhmänohjaajalleni. Mitä hemmettiä mä teen? :(
ps. piti vielä se sanoa, ettei itse kouluun herääminen ole vaikeaa vaan sinne lähteminen ja siellä pysyminen. On aikä turhauttavaa tulla joka koulupäivän jälkeen kotiin surullisena ja pahalla mielellä. Anteeksi kilometri teksti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.