Me yritämme nyky-yhteiskunnassa kasvattaa lapsia pumpulissa, siinä harvoin onnistumatta. Loppupeleissä aiheutamme vain lisää traumoja lapsille. Luin täältä palstalta jutun jossa ilmeisesti kyseessä oli pariskunta jolla molemmilla oli lapsia. Ongelma olikin että tämän miehen vähän vanhemmat lapset eivät totelleet naisen omassa kodissa voimassa olevia perussääntöjä. Muutama absurdi kommentti ettei niitä ko lapsille naisella olisi ollut oikeutta niitä laatiakkaan. Itse kommentoin tähän väliin että todellakin naisella on oikeun laatia omaan kotiinsa säännöt, varsinkin kun se tekstin perusteella oli kasvun ja kehityksen tukemistakin.
Jos tilanne menee niin huonoksi parisuhteessa että on erottava, miksi lapset pilataan samalla? Tarkoitan tällä sitä että, lapselle ei tarvitse asettaa rajoja koska nyt hänellä on niin traumaattista aikaa- metodi. Sureminen ja asian läpikäyminen asianmukaisesti on toki tehtävä mutta että perus tavat on unohdettava? Tottakai on tapauksia että lapset oireilee toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän, monesti riippuvainen myös vanhempien tavasta erota. Eikä se poista vanhempien vastuuta että ero on käytävä tietyiltä kohdin läpi lasten kanssa. Tai että joskus on tarpeen jopa ulkopuolinen apu. Ei aina, joskus.
Tällätavoin kasvatetaan huonovointisia lapsia: Vastoinkäymisten kokeminen opettaa että elämän voi heittää mäkeen käyttäytymällä miten vain. Nimenomaa siksi että on vaikeaa. Sen minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa. Raaka tosi asia on se että kun lapset ovat aikuisia, emme tiedä sataprosenttisesti heidän elämänsä kaikkia käännekohtia, toivokaamme että olemme kaikki kasvattaneet lapsistamme siihen mennessä vahvoja aikuisia, jotka jokseenkin kestävät vastoinkäymisiä.
Elämme vain kerran, onko se käytettävä pelkkään suremiseen?
Jos tilanne menee niin huonoksi parisuhteessa että on erottava, miksi lapset pilataan samalla? Tarkoitan tällä sitä että, lapselle ei tarvitse asettaa rajoja koska nyt hänellä on niin traumaattista aikaa- metodi. Sureminen ja asian läpikäyminen asianmukaisesti on toki tehtävä mutta että perus tavat on unohdettava? Tottakai on tapauksia että lapset oireilee toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän, monesti riippuvainen myös vanhempien tavasta erota. Eikä se poista vanhempien vastuuta että ero on käytävä tietyiltä kohdin läpi lasten kanssa. Tai että joskus on tarpeen jopa ulkopuolinen apu. Ei aina, joskus.
Tällätavoin kasvatetaan huonovointisia lapsia: Vastoinkäymisten kokeminen opettaa että elämän voi heittää mäkeen käyttäytymällä miten vain. Nimenomaa siksi että on vaikeaa. Sen minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa. Raaka tosi asia on se että kun lapset ovat aikuisia, emme tiedä sataprosenttisesti heidän elämänsä kaikkia käännekohtia, toivokaamme että olemme kaikki kasvattaneet lapsistamme siihen mennessä vahvoja aikuisia, jotka jokseenkin kestävät vastoinkäymisiä.
Elämme vain kerran, onko se käytettävä pelkkään suremiseen?
Vastaukset 22
Vanhimmat
En ole eronnut enkä karannut, mutta kommentoin silti, teesisihän ovat koko lailla yleispäteviä. Meidän lapset on kasvatettu niin, että elämän vaikeuksista selvitään ja niin he ovat selvinneetkin.
Häntä pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä ja epäonnistumisia! :-) Trying is the first step towards failing!
Samaa olen ihmetellyt itsekin. Ja vastahan tästä jossain lehdessäkin oli juttua, että vanhemmilla ei ole uskallusta asettaa rajoja lapsille.
Itsestäni on tehty lastensuojeluilmoitus, kun sanoin lapsille (omani kaksi hoitolasta) että huoneesta täytyy leikit siivota pois ennen kuin syömään tullaan. Ilmoituksessa oli kerrottu, että meillä kiristetään lapsia ruoalla?! Eikö tämä nyt ole jo aivan älytöntä? Eikö lapsille saa enää asettaa nykyään mitään rajoja? Sos. toimessa tosin suhtautuivat tähän ilmoitukseen lähinnä huvittuneesti, mutta mikä on ihmisen päässä vialla, jos ei itsekin äitinä tällaisten sääntöjen asettamista ymmärrä?
Itse en ole myöskään katsonut hyvällä sitä, kun lapset joskus aiemmin isällään viettivät aikaa (tästä tosin jo parikin vuotta) että isä ei osannut lapsille mitään rajoja laittaa. Todellakin siis myös erolapsilla täytyy olla rajat, koska rajat ja säännöt tuovat lapselle turvallisuuden tunnetta. Kun lapsi saa tehdä mitä haluaa, hänelle voi tulla olo ettei hänen tekemisistään välitetä.
Olen huomannut usein etävanhemman antavan vapauksia ja vain suurinpiurtein sääntöjä koska ei halua käyttää vähäistä aikaansa lapsen kanssa siihen että lapsi/lapset kiukuttelevat kun eivät saa tahtoasn läpi. Lapset myös osaavat käyttää tätä hyväkseen. Etävanhempi haluaa hemmotella ajatellen näin tekevänsä lasten elämästä luonaan mukavampaa ja houkuttelevampaa. Pelkää kenties rajojen johtavan siihen ettei lapsi halua enää tulla luokseen.
Kaikki etävanhemmat eivät näin toimi mutta useamman tiedän toimivan. Ja kun elämään tulee uusi kumppani, on vaikea saada näitä lasten jo totuttuja oloja muuttumaan ja ihan perussääntöjä käyttöön. Eikä se uusi kumppani aina ole edes sääntöjen takana vaan kun on rinnalla joku arkea jakamassa on helpompi ottaa vastaan lasten kiukuttelut ja kapinointi.
Jokainen jolla on lapsia, tietää että pääsee helpomalla kun ostaa lapselle sen lelun, tikkarin, jätskin tms sen sijaan että kantaa kaupasta ulos täyttä huutoa parkuvan lapsen ja saa samalla osakseen kaikkien muiden kaupassa olijoiden katseet.
Helppo syyllistää taas lapsia kun aikuisilla menee huonosti. On se kumma että kaikki on aina lasten vika, vaikka aikuiset töpeksii.
Miksä siinä on ettei aikuinen pysty ottamaan vastuusta omistea teoistaan vaan lapsi on se joka maksaa ja kräsii? Huonovointiset lapset ei tule itsestään, siihen tarvii semmoisia asioita, joita lapsi ei pysty käsitelemään, ja kun ei pysty vika on lapsen.
Olet sinä sitten harvinaisen tyhmä. Näissähän juuri kirjoitetaan siitä kuinka aikuiset eivät hoida hommaansa, pidä "rajoja ja rakkautta" lasten kanssa. Kukaan ei ole syyllistänyt lapsia, vaan niitä aikuisia juuri.
Nyt kun lapsia kohdellaan huonosti, he saavat sellaisen mallin ja kohtelevat omia lapsia smoin kuin on heitä itseään kohdletu. Ja se periytyy aina vaan, kun eivät tiedä eikä osaa muuta. Hyvyys ei enää kuulu lasten ja lastenlastemme elämään, vain huono kohtelu.
On onni että itse ole sen ajan lapsi kun normaali perhe oli olemassa, jonka saatoin siirtää omille lapsille ja he taas omilleen...! Ihan pelottaa ajatus näistä lapsista, jotka kokevat kovan kohtalon, että millaiseksi heidän elämä muodostuu ja heiänlasten ja lasten elämä... ei hyvältä näytä.
Aikuisia vaivaa vapauden kaiho, toisten perheen rikkominen ja siitä saatu hyvä tunne, rahan ahneus, holtittomuus ja ilkeys.
Se että lapselle asetetaan rajat, ei ole huonoa kohtelua. Se on, että lapsi opetetaan saamaan mitä hän tahtoo.
Ihan pelottaa ajatus, mitä näistä lapsista tulee, jotka saavat syödä päivittäin mitä itse haluavat (ettei vahingossakaan lapselle tule paha mieli), menevät nukkumaan kun itse haluavat, eivät joudu huolehtimaan omista tavaroistaan, saavat haukkua ja löydä muita ihmisiä, saavat rikkoa tavaroita yms yms. Se pelottaa.
Lapsi ei vielä osaa ottaa vastuuta omasta elämästään, joten vanhemman vastuulla on huolehtia lapsen päivärytmistä ja terveellisistä elämäntavoista. Jos meillä lapset saisivat päättää, niin he luultavasti vaan pelaisivat kaikki päivät tietokoneella/pleikkarilla ja söisivät vain karkkia ja muita herkkuja.
On siis aikuisilta TODELLA vastuutonta olla asettamatta niitä rajoja lapselle. Siinä ei ole kyse huonosta kohtelusta. Vastapainona rajoille pitää tietenkin olla myös rakkautta. Ja ei rajojen asettaminen tarkoita risusta persuuksille ja huutoa naama punaisena, myös lapselle pystyy asiat perustellen selittämään ja ohjaamaan toimimaan oikein.
Ei olekkaan, mutta se ei kuulu näille holtittomille isän uusille suhteille, ei missään nimessä.
Vanhemmat märääja vastaa lapsistaan, en voisi kuvitellakkaan että joku katkera naikkonen tulisi meille ja alkasi meitä määräileen ja haukkumaan. Meille ei nirppanokat tule huutamaan. Onneksi meis on ollut sen verran fiksu, ettei ole laskenut naikkosia meille koskaan, johan sitä olisi elämä mullinmallin, jos olisivat meille tulleet säätelemään ja haukkumaan. Olemme onnekkaita, että ovat pysyneet poissa, hävettäähän heitä, kun rikkoivat perheen ja saivat manipuloitua isän lapsiaan vastaan.
Taas tämä sama huutelemassa täälläkin.. Kuinka moni ex-miehen nykyinen menee sinne ex-vaimon kotiin mitään tekemään? Kyllä meillä saa ex-vaimo olla ihan rauhassa siellä kotonaan lastensa kanssa, en tasan sinne mene.
Mutta, kun lapset ovat meillä, niin kuuluisiko sinun mielestäsi minun antaa täällä lapsille kaikki periksi? Olla puuttumatta mihinkään lasten tekemisiin? Katsoa sormien välistä jos lapset ovat pihalla ilman hattua, tönivät toisiaan, jättävät ruoat syömättä ja ovat vain herkkuja vailla yms? Tietenkin on myös minun asiani täällä meillä huolehtia siitä, että lapset ovat turvassa ja hyvässä huollossa. Enkä ymmärrä tätä "säätelyä ja haukkumista"? Ei kai kukaan järkevä ihminen lapsia hauku? Sehän on taas jo ihan eri asia kuin rajojen asettaminen.
Jos miehen lapset ovat meillä, olen yhtälailla huolehtimassa heistä kuin miehenikin. Eikä siinä ole kyse millään tasoa katkeruudesta. Ehkä meillä on vaan käynyt tuuri, mieheni lapsilla on käytössään samankaltaiset rajat kuin omillani. Joten eipä ole kenenkään tarvinnut tästä nalkuttaa, ei edes lasten äidin :)
Ei Lissu ymmärrä normaslista elämisestä mitään. Kunhan ajankulukseen huitelee. Ei se edes tarkoita mitä sanoo, oikeasti se ihailee uusia kumppaneita ja samaa mieltä, mutta ei uskalla sitä myöntää. Lissu häpeää epäonnistumistaan omassa perheessä ja oikeasti haluaa olla uusien puolisoiden kaltainen. Ei vain myönnä sitä, mutta kyllä se tiedetään täällä.
Sinä et ole miehen lapsille mikäänmuu kuin isän nainen, et yhtään mikään etikä sulla ole mitään lupaa puuttua toisten lasten asioihin. Vai onko lasten äiti antunut luvan että saat heitä haukkua mielin määrin?
Meillä asiat on todella oleet hyvin ja olemme etuoikeutetussa asemassa, kun meille ei ole mies naikkosiaan tuonut eikäme olla koskaan heitä menty katsomaan. Mies sanoikin että hänen naiset ovat erittäin huonoa seuraa meille, eikä ole väkisin tuonut niitä meidän eteen tarkistettavaksi.
Olisi kauheeta jos joku täysin umpikiero perheenrikkoja tulisi meille häiriköimään ja pilaamaan lisäämeidän elämää. Siihen emme lähteneet mukaaan vaikka naikkoset itkisivät kuinka halusta nähdä meidät ja sotkea elämäämme.
En voi edes kuvitella miten lapsemme olisi menneet pilalle, jos olisvat näkisin joutuneet naikkoseten kynsiin. En varmaan äitinä tuntisi ehnää lapsiani kun vastaan tulisivat ja hävettäisi katsoa silmiin, jos en olisi suojellut omia lapsia. Onneksi meillä on kaikki hyvin, ja miehen naikkoset on meille tyäysin tuntemattomia vieraita epätoivoisia olioita, joita emme elämämme ole koskaan tarvinneet. Miksi perheenrikkoja pitäisi olla sydänystävä tai tulla syömään ja kahvittelemaan siihen ydinperheeseen jonka onprikkonut???
Lapdt ovat moneen otteeseen kiittäneet että olen maailman paras äiti. Mutta isä voi voi... hänet ovat hylänneet... en voi muuta kuin nauraa, että sitä saa mitä tilaa.
Sä voit väittää ihan mitä vaan, mutta silti olet kateellinen uudeelle puolisolle ja ihailet häntä. Häpeäsi ei vain anna periksi myöntää sitä. Valehtelet itsellesikin, mutta me tiedetään mitä oikeasti olet mieltä. Uusi on sinustakin parempi.
Juu ja naikkosarmeja murtautui teille ja kidnappasi hyvä isän ja miehen, mutta sinä seisoit tumput suorina, kun tää tapahtui ja miehesi lähti mielellään naikkosien matkaan, sitte sinusta tuli maailman parhain ja mahtavin äiti nostit ittes jalustalle ja lapsesi ovat alamaisiasi, mutta mitallilla on kaksi puolta, sinusta tuli myös erittäin katkera ja alkoholisti elämäsi on kaikkea muuta, kun hyvää, on krapula aamut ja vitu-tus valtava, mutta onneksi on suomi24 sun ainoo ystävä ja sinne on kiva purkautua ja vit-tuilla uusperheellisille.
Ilmeisesti sinulla on vaikeuksia lukemisen ymmärtämisessä. EN hauku mieheni lapsia. Minulla on hyvä suhde näihin lapsiin, haluavat syliin ja yhdessäoloa sekä tekemistä.
Mielestäni ette ole etuoikeutetussa asemassa, suorastaan säälin teitä. On valitettavaa että ex-miehesi suhteet ovat olleet hataria uuden onnen epätoivoisia etsintäyrityksiä (joita teksteistä päätellen sinä olet parhaasi mukaan sabotoinut), jolloin tietenkään ei olekaan järkeä lapsille jokaista naista esitellä.
Ja eipä sitä sydänystäviä tarvitse ollakaan. Lue tästä tämäkin uudestaan : EN mene todellakaan mieheni ex-vaimon kotiin. Tai no, tytön syntymäpäiville meidät kyllä sinne kutsuttiin kaikki, mutta ei muuten. Tosin, minä en perheenrikkoja olekaan, niin ehkä se ero onkin siinä.
Teksteistäsi saa kyllä valitettavasti myös sellaisen kuvan, että ex-miehesi se on mahtanut olla hän, joka onnen ydinperheenne on rikkonut. Ei nämä satunnaiset naiset joita matkaan joskus tarttunut.
Me olemme siitä etuoikeutetussa asemassa, että olemme vakaassa avoliitossa mieheni kanssa ja pystymme nyt tarjoamaan lapsille turvaa ilman jatkuvaa kumppaneiden vaihtuvuutta. Sekä ilman älytöntä ex-puolison morkkaamista.
Minä olen mieheni lapsille puoliäiti, rakas ja turvallinen aikuinen. Minä kasvatan heitä täysin tasavertaisena isän ja äidin kanssa ja puutun kaikkeen, mihin puuttua tarvitsee. Lasten äidiltä en tarvitse lupaa yhtään mihinkään, meillä määräämme mieheni ja minä - määrätköön hän kotonaan ihan niin paljon kuin viitsii ja juopottelultaan ehtii. En ole koskaan haukkunut enkä hauku mielin määrin sen enempää mieheni lapsia kuin ketään muutakaan, ei kuulu tapoihini. Meillä sen homman hoitaa tarvittaessa karkeakarvainen mäyräkoira.
Ei sinun iänikuisia juttujasi kukaan jaksa lukea. Ne osataan jo ulkoa.
No just! Et usko itekkään tuohon puppuun. Jos sinä ylimielisesti puutut mihhen lasten ja exän elämään niin muista että heillä on tasavertaiset oikeudet puuttua sinun ja sun tenavien elämään ja kasvatukseen. Ei voi olla toispuolista oikeutta. Uusikot ottaa itsekkäästi sen vallan ja sitten ihmettelee jos miehen exä puuttuu hänen elämään!! Itsekästä ja sairasta.
En minä puutu ylimielisesti, minä puutun, kun on tarvetta. Exän elämään en puutu, ei kiinnosta - paitsi silloin, kun on kyse mieheni lasten hyvinvoinnista. Exä voi ihan rauhassa kotonaan puuttua mun ja mun tyttären elämään ihan niin paljon kuin hyväksi näkee. Ei sillä ole mitään vaikutusta mihinkään. Kunhan tuuleen louskuttaa - tyhmä rassukka. Mieheni lapsia kasvatan edelleenkin täysvaltaisena vanhempana - allekirjoitanpa koulupapereitakin mieheni valtuutuksella. Lapset ovat toisinaan meillä, kun mieheni on työmatkalla ja silloin minä olen tasan äidin asemassa niin oikeuksien kuin velvollisuuksienkin suhteen.
Kyseiset lapset ovat yläasteella ja ymmärtävät nykyisin jo näitä juttuja. Viimeksi vanhempainvartista puhuttaessa nuorempi ilahtui, kun kuuli minun tulevan mukaan: "No nythän äidin ei sitten tarvitsekaan, kun ei se kuitenkaan jaksa." Tällaiset kuviot meillä. Mitenkähän teillä "onnen ydin perheessä"?
Ja sinä manipuloit lapsesi isää vastaan.Ja muutenkin,miten puhut muista ihmisistä, naikkoset,nirppanokat jne,jne.Tutkaile ensin omat tapasi ja ala sitten vasta puhua ihmisistä,joita et edes tunne etkä ole edes koskaan tavannut.
Ilmeisesti muutamalta tosissaan jäi lukematta tekstini pointti. Puhun nimenomaan rajojen tärkeydestä ja siitä miten lapsille opetetaan vastoinkäymisiin suhtautumista ja käsittelyä. Meillä suomessa on paljon nuoria jotka ovat näitä drop outteja, joilla on myöhemmin hankaluuksia palata takaisin opintojen tai töiden pariin. Meillä on nuoria jotka eivät kestä armeijaa käskytyksen takia, elämää opiskelupubjetilla, töitä mukavuuden halujensa takia tai vastuuta muutenkaan. Armeija kysymykseen en pahemmin puutu, mutta olen tavannut hyvin monta nuorta jotka hakevat b-lausunnon siksi että ei jaksa herätä aamulla kuudelta tai että ihmiset vain käskyttää siellä. Totaalikieltäytyjät ymmärrän paljon paremmin ja oikeasti kykenemättömät. Mutta sitten nämä jotka Asuvat kotonaan tekemättä mitään. Ja mikä pahinta: mikään ei ole oma vika (koska vastuu on tuntematon sana).Vanhempi kokkaa, siivoo ja käytännössä kaiken siis valmiiksi. Ja pahinta näkemässäni oli kiittämättömyys.
En sano että olisin kasvattanut omia lapsiani täydellisesti tai lupaa että he pärjäisivät elämässä. Tiedän että elämä on toisinaan hyvin haastavaa, enkä valehtele siitä lapsilleni. Vastoinkäymiset ovat tarkoitettu ylitettäviksi, ei kuolemaksi. Saa surra ja pitääkin. Yritän sanoa että suruja ei pidä väheksyä, mutta se ei tee ihmisestä vapaata toimia ihan miten vain toisia kohtaan. Ei ole lasten vika, mutta aikuisina lapsista tulee vastuunkantajia (halusivat tai eivät) ja siihen valmistautumisessa me aikuiset olemme vastuussa.
Kertokaapa nämä (tai se yksi henkilö) mitä monille lapsille käy jos ei rajoja pidetä? Annetaan kiroilla paikassa kuin paikassa, ei koulutehtävien pakkoa, ei "rangaistusta" väkivaltaisesta/hyvin huonosta käytöksestä, ei (isommalla lapsella) pientä vastuuta omasta huoneestaan, ei kotiintuloaikoja, ei osata käyttäytyä vierailla ja jne..
Otan vielä kantaa siihen kasvatukselliseen mielipiteeseen että jos vanhempi lapsi on oppinut ja tietää rajansa, ei niitä niin paljon tarvitse olla. Mutta jos niitä rikotaan niin luonnollisesti tiukentuu. Tämä edellyttää että lapsella toki on tieto rajoista ja niiden tärkeydestä.
Joskus jollakin meistä on niin kieroutunut käsitys siitä mikä on kohtuullista.Olimme laivareissulla tuttaviemme kanssa.Tuttavien poika kilahti ravintolassa illalla jostain (kun joku toinen oli istunut hänen paikalleen,kun ei tiennyt että paikka oli ollut varattu).
Tuttavan poika tempaisi kaverin kanveesiin sen kummemmin kyselemättä.Järkkärit ottivat tuttavan pojan ja veivät putkaan.Sitten tämän putkaan viedyn kaveri kauhisteli,että kyllä on törkeää käytöstä järkkäreiltä.Olisi pitänyt yrittää keskustelemalla rauhoittaa tappelupukari,järkkäreiltä ihan ammattitaidon puutetta.Haloo,yrittikö tuttavan poika keskustelemalla ratkaista tilannetta,ei,turpiin vaan ja heti.Jos olisi ollut oma lapseni,niin en kyllä olisi kauhistellut järkkärien toimintaa,vaan sanonut lapselleni,että ihan oikein tekivät.
Olen täysin samaa mieltä.