Kuinka te muut bipon kumppanit jaksatte?

Hei!

Ei sinun pidä muuttua muuten kuin siinä että lähde tollaisesta suhteesta joka syö sinua. Minä jäin ja ihme että olen vielä elävien kirjoissa.

Pliis lähde koska bipoilla on taipumus ottaa muusakseen herkkä ja ainutlaatuisen kunnollinen puoliso siis PEILI hänelle itselleen. Sairas saa "ravintonsa" kun kotona on puoliso jota voi syyllistää ja haukkua reissujensa huononomantunnon vuoksi. Tavallaan hän heittää oman syyllisyytensä sinun kannettavaksesi. Ei sitä kukaan jaksa eikä tarvitsekkaan.

Onko kellään kokemusta kumppanin sairauden hallinnasta lääkkeillä? Miten te olette sen kokeneet, helpottiko tilannetta yhtään?

Tai bipot, miten parisuhteen on käynyt lääkityksen kanssa?

Ei kannta aloittaa parisuhdetta bipon kanssa. Tietysti silloin kannattaa jos pidät elämästä kuilun ja hulluuden partaalla , niin siitä vaan mutta heppoa se ei tule olemaan.
Joilakin voi lääkkeetkin tasoittaa jonkin aikaa mutta ajan saatossa ne ei enää auta vaan olet yhdessä ihmisraunion kanssa joka vie sinut mukanaan.
Voi olla tietysti parempiakin tapauksia mutta harvassa ne on.
Pirullinen sairaus niin itselleen mutta varsinkin omaisille joka ei pääse koskaan tasaiseen elämään vaan joutuu toisen tunnetilojen mukaan täysin tahtomattaan vailla suojaa ja turvaa.

Hei

Olemme 4-kymppinen pariskunta, joilla 3 teini-ikäistä lasta.
Meillä eletään lääkkeiden ansiosta lähes normaalia elämää. Vaimolla on ollut 4 maniaa avioliittomme aikana (20 v.). Niiden aikana olen kyllä joutunut koville ja ihmettelen usein, että eroa ei ole tullut, koska manioihin on kuulunut ne tutut alkoholi, biletys ja uskottomuus. Välillä täytyy hakea täältä vertaistukea.

Hei! Täällä vastailee yksi bipo, jolla on aloitettu aivan viime aikoina lääkitys. (Se jopa toimii, mikä loistavinta!) Vaikeaa oli minun kohdallani saada hoitava psykiatri uskomaan, että aidosti tarvitsen mieltä tasaavaa lääkitystä, esim. pelkkään masennukseen tarkoitetut vievät bipon vain enemmän sekavaan tilaan, samoin minulle ainakin kävi bentsojenkin kanssa.

Sairastan kai sekamuotoista ja hyvinkin nopeasyklistä bipoa, joten hankalaa on meillä mieheni kanssa parisuhteessa ollut. Hän on onnekseni jostain syystä halunnut kuitenkin jatkaa kanssani, vaikka monenlaista sekoilua meilläkin on riittänyt. Minulla on nyt tietysti vain hyvin lyhyt kokemus lääkityksestä ja pidemmän ajan sivuvaikutukset toki pelottavat. Tällä hetkellä elämä on kuitenkin hyvinkin helppoa ja parisuhdekin hyvällä tolalla. Miehenikin on sanonut olevansa hyvin tyytyväinen, olemme ehkä jopa keskivertoa rauhaisampi ja harmonisempi pariskunta nyt.

Silloin kun bipo on sekavimmillaan, sanoisin näin kokemuksesta, että tarvisi kaikkein eniten huolenpitoa ja välittämistä, eli kylmäksi ryhtyminen varmaan vain hulluttaa. Hoitoon ohjaaminen ja panostaminen kyllä voi pelastaa teidän elämänne, ihan konkreettisestikin.

vastaukseen lisänä, että oma tilanteeni lienee varmaankin sellainen, jossa bipo on se suurin ongelma. Mikäli lääkityskään ei tuo elämään oikein helpotusta, on mukana sopassa mahdollisesti erilaisia persoonallisuushäiriöitä, jotka kieltämättä tekevät elämästä hankalaa ellei sietämätöntä.

miettiä myös sitä, miten kumppanisi käyttäytyy näiden vaikeiden aikojen välillä. Yrittääkö "korvata" sinulle kärsimyksiä, onko pahoillaan, haluaako ja yrittääkö olla parempi puoliso? Jollei tällaisia kausia ole, niin ikävä kyllä varmaan persoonallisuudessakin on jokin vinksallaan.

Et sinä aloittaja vaikuta yhtään tyhmältä ja yksinkertaiselta, vaan pikemminkin ihanteelliselta kumppanilta, kun olet antanut uusia mahdollisuuksia ja yrität selvittää, mistä ongelmat juontuvat. Älä siis syytä itseäsi.

Heissan,

Koin itsenkin suhteen bipon kanssa. Suhteen alussa en vain tajunnut kuinka toinen ihminen voi olla niin tasapainoton, mutta kun hän kertoi minulle sitten, että hän epäilee, että hän on bipo niin etsin tietoa ja ajattelin "parantavani" hänet.

Alussa, suhteen huumassa uskoi, että rakkaus on voimakkaampi kuin tuo sairaus, varsinkin kun noin puolen vuoden seurustelun jälkeen hän vaipui masennukseen ja tuki kelpasi ja varmaan auttoikin. Mutta kun kevät koitti, mania saapui kuin kevätaurinko, niin olin ihan pihalla, en saanut häneen otetta, huomasin hänen valehtelevan, käyttävän rahaa aivan tolkuttomasti, völillä rakastavan minua sata lasissa ja välillä haluavan lopettaa kaiken, niin yritin lähteä.

Lähdinkin, mutta olin liian kiinni ja palasin parin viikon jälkeen ja tein sen, että sovimme, että jatketaan vain ystävinä, mutta tietäähän sen, ei rakkautta voi lopettaa noin vain ja niin löysin itseni hänen luotaan.. Mutta tiesin, tunsin, että tulevaisuutta ei ole jossa tuntisin levollisuutta hänen kanssa, vaikka rakkaus olisi nyt niin kahden vuoden päästä se vois kadota kuin tuhka tuleen.

Totesin, että tuo sairaus on vain rakkautta vahvempi, sitä ei vain voi voittaa jos toinen ei siinä auta. Se on niin vahva, että ei edes ystävyys kestä sen rinnalla. Kaveruus, se on ja säilyykin. Mutta minä tiesin rakastavani, tiesin, että rakkaus riutuisi vain katkeraan loppuun siinä vierellä, siinä ei voittaisi kukaan, olis vain häviäjiä.

Niin tein ja hävisin hänen elämästään yhtenä päivä, minä vain lähdin, tiesin että se sattuu itseeni, ekat päivät, viikot kuukaudetkin olivat vaikeiata kun rakkaus kalvoi ja ikävä reoisisälläni, mutta oli vain tehtävä niin että säilyisi. Aika tekee sen, että rakkaus muuttuu muistoiksi, kuva toisesta haalistuu, elämään tulee muuta, uusia rakkauksia ja aikanaan elämä kantaa uusin siivin.

Hän jonka luota lähdin, tiedän, että hän muistaa minut lopunikänsä, tiedän itse, että ei hän sitä sairautta ole valinnut, ei se ole hänen syynsä, tiedän, ettei hänelläkään ole helppoa. Toivon, sydämestäni, että hän oivaltaisi, ja saisi avun, että hän ja hänen elämänsä löytäisi paikkansa. Minä ja sinä, ne löydämme kyllä elämän

Eipä tuossa ole pelkästä biposta kysymys vaan jo ihan siitäkin että te ette sovi yhteen!!!
Mä vihaan yleistämistä meidän suhteen. Kun ollaan yksilöitä niinkuin nekin joiden kellot käyvät normaali ajassa ja voin luvata että heidänkään keskeiset parisuhteensa eivät aina toimi :D
Kyllä se lähtee itsestä. Tottakai mäkin koen aikoja jolloin tekis mieli jättää kaikki taakseen ja juosta villinä ja vapaana. vaatekaappi uudistettuna, elämä valmiiks huolettoman huolellisesti suunniteltuna ja rakastaa koko maailmaa mutta aina kannattaa muistaa laittaa hinta omille teoilleen. Vaikka joku toinen olisikin valmiks antamaan minulle anteeksi. Minä en anna. ja muistan aina mitä olen tehnyt.
tekojaan pystyy harkitsemaan silloin kun vielä tiedät kuka olet ja mistä olet tullut.

Sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee, rumemmassakin repussa voi olla hyvät eväät ja vanhaa paskaa on turha lämmitellä, ei se paremmalta maistu. mut soppa taas maistuukin seuraavana päivänä paremmalta.. :)
Jos toinen toistuvasti pahoittaa sun mieltä ei voi vedota vain sairauteen. Osa on jopa hänen persoonaansa. Kun joku tuntee tarvetta syrjäyttää sinut ja ylimalkaisesti laittaa omat tarpeensa kaiken muun edelle (joka normaalissa määrin kuitenkin on suositeltavaa) ja taas juoksee luoksesi pahana hetkenä sympatiaa hakemaan pitää punnita vain ja ainoastaan se että kumpi on sinulle tärkeämpää. Sinun hyvinvointisi vai hänen. Tässä maailmassa on senverran paljon ihmisiä että joskus se onni voi löytyä sellaisen luota joka ehkä arvostaa eri asioita kuin sinä mutta kuitenkin kaikesta huolimatta arvostaa juuri SINUA! Rakkaitaan satuttaa helposti eniten mutta jossakin pitää olla raja.
kenenkään ei kuuluisi elää löysässä hirressä tietämättä kumpi on parempi, kuristua vai päästä silmukasta vapaaksi.

On todella hienoa että arvostat häntä ihmisenä. se on äärimmäisen tärkeää!! suosittelisin kuitenkin että yrittäisit saada romanttiset tunteet katoamaan ja rakastaa häntä ystävänä. Hankkia hänelle apua ja olla tukena. tehdä hänen elämästään parempaa ja arvostaa häntä ilman että hän voi satuttaa sinua. Kenelläkään, ei terveellä eikä sairaalla ole lupaa jojotella toisten tunteiden kustannuksella. Omista teoistaan tulee kantaa vastuunsa ja erottaa se mikä menee sairauden ja mikä puhtaan itsekeskeisyyden nimissä!
Toivottavasti löydät oikeen ratkaisun tilanteeseesi. Kerran se kuitenkin aina vaan kirpasee, muista se! Äläkä ikinä jää kenenkään kynnysmatoksi, oli toinen miten vakuuttava ja säälittävä tahansa.

Meidän parisuhteessa on sovittu, että erotetaan ihminen ja sairaus toisistaan. Ihmistä rakastetaan ja sairautta lääkitään, jotta se ihminen pääsee mahdollisimman paljon esiin. Tietenkään ei olla niin naiveja, ettei sairaus olisi osa ihmistä, mutta vaikeat ajat on helpompi kestää, jos sairaus tekee reiän oveen eikä se ihminen. Sairaus huutaa perään "Aja kolari" kun toinen lähtee kauppaan, ei se ihminen. Ihminen rakastaa, ei se sairaus.

Minulla on lääkitys ja oikeaa hoitovastetta etsitään vielä. Joka päivä on vähän edellistä helpompi ja välillä tulee päiviä, jolloin asunnon liika sotkuisuus saa harkitsemaan muuttamista. Oma vääryyden kokemus siitä, miksi juuri minä ja miksi mä en taaskaan jaksa tehdä mitään, miksi mä sanon sille noin ja huudan sille vaikka mä rakastan sitä, ne on niitä pahimpia. Miten mä selitän sille, että mä oon taas nukkunut rauhottavilla koko päivän ja että taas on niin kamala meteli päässä, etten kestänyt muuten. Että on huono olo joka aamu ja joka ilta kun lääkkeiden annostuksia nostetaan. Ja ei, ei tarvi olla huolissaan.

Mä en koskaan tajunnut olevani sairas, ennen kuin homma sit lopulta kosahti. Nyt lääkärissä kysellään, milloin on ollut maniajaksoja ja milloin masennusjaksoja. Mistä mä tiedän, mä pidin tätä ihan normaalina koska tämmönen mun maailma on aina ollut! Nyt yritetään siis tavoittaa normaalinopeuden maailma lääkkeiden avulla ja pudottaa toisen lääkkeen tuomat kilot ja etsiä uusi työpaikka. Voi mennä tovi, mutta jostain pitää aloittaa.

Minä luovutin lähes 20 vuoden jälkeen. Hän oli ihana isä ja puoliso Jos meneillään ei ollut mania tai depressio ( 3-4 vuodessa rajuja kausia) Vuosien "yrittäminen yhdessä" alituinen on-off oli varsin yksipuolista sillä sain kokea jatkuva vuoristorata lääkkeistä ja diagonosista huolimatta,solvaukset, henkinen pahoinpitely, valheet, varastaminen omalta perheeltä ja läheisiltä, perheen talouden kaaos ja viimeinen pisara henkisesti oireilevat lapset. Ei auttanut mikään perhe- pari tms terapia ei lääkkeiden vaihto, poliisi tai tukevat läheiset. Hän onnistui lahjakkailla ja puheillaan vakuuttamaan minut milloin mistäkin asiasta. Minä olinkin yhtäkkiä kaikkeen syyllinen. Ja kamala ihminen kun " hylkään" sairaan ihmisen. Nyt se vihdoinkin on loppu.. Nyt kaikki lapset ja minä saamme " jälkihoitoa" psykiatrisella puolelta jotta saamme haavat umpeen. Talous on kaaoksessa hänen " bisneslainojensa" kaaduttua minun maksettavakseni. Mutta kuulkaa meillä on nyt rauha:) Sellainen rauha jota emme tienneet olevan olemassa.
Tämä on uskomattoman ihanaa kaikessa surullisuudessaan.

Sen rauhan saavuttaminen merkitsee todella paljon, olkoonkin että on talous retuperällä yms. Vähän kuin saisi jälleen vapaasti hengittää.

surullisia viestejä täällä.mulla tämä sairaus ja sen takia en uskalla parisuhteeseen.sellainen lievä vuorisrata koko elämä vaikka lääkkeet.en halunnut tätä sairautta mutta se hitto valitsi just mut.mä ymmärrän mikä riivattu olen ollut ja vielä vaatinut huomiota sekä ymmärrystä.jossakin vaiheessa loppuu ymmärrys..on pakko tehdä päätös joko jatkaa tai muuttua.mutta mä tein kaksi päätöstä,lopetin suhteen ja aloin hoitamaan itseäni.se oli elämäni raskain ja pelottavin päätös mutta ei ollut muuta enää tarjolla..nyt usean vuoden jälkeen itseäni hoitaneena olen jotakin vihdoinkin oppinut.on vain yksi elämä..
hyvät läheiset.sairaus on luokiteltu vakavaksi mielenterveyshäiriöksi ja se vaatii lähes aina hoitoa.kuitenkaan ketään ei voi pakottaa hoitoa hakemaan..
voimia teille kaikille ja pitäkää itsestänne huolta.

Karuja kertomuksia, mutta tosia. Karuimmat tarinat liittynee lääke- ja hoitovastaisiin bipoihin. Nostan hattua niille, jotka sairaudestaan huolimatta ovat hoitomyönteisiä ja ottavat vastuun tekemisistään niinkuin muutkin. Tsemppiä!

Itselläni on kaksisuuntainen, syön lääkkeeni ja yritän pitää myös huolta kumppanin jaksamisesta. Naimisissa 11v. Molemmilla oma elämä, tunnistan taudinkuvan ja yritän pitää sairauden hallinnassa. Sanon toiselle, et sanoo suoraan, jos menee yli joku juttu tai ärsyttää. Yritän antaa omaa aikaa ihan järjestelmällisesti, touhuta omia juttuja. Ei pidä yleistää.