Merkki

Olin 16-vuotias. Koulu meni päin persettä ja tulevaisuus oli pelkkää kysymysmerkkiä. Elin päiväunelmissani ja haaveilin kaikenlaisista täysin epärealistisista jutuista (jotka kuitenkin kaikki toteutuivat vuosien myötä).

Oli huhtikuu, sunnuntai-iltapäivä, ja olin juuri todennut etten tulisi läpäisemään millään keinoin lukion ensimmäistä. Olisin tuomittu jäämään suoraan luokalle. Nukahdin.

Heräsin outoon jännitteeseen. Tuntui kuin pääni olisi pumpattu täyteen tulikuumaa ilmaa. Kello oli noin kome iltapäivällä. Aurinko paistoi. Nousin istumaan sängyssäni ja silloin alkoi tapahtua: seinilläni olleet julisteet kiertyivät yksitellen siistille rullalle ja putosivat lattialle. Pienen radionauhurini kasettipesä avautui, sen kansi irtosi saranoiltaan ja kasetti lensi kuin sylkäistynä toiselle puolelle huonetta. Sitten kaikki rauhoittui. Tajusin samalla että ahdistava tunne päänupissani oli kadonnut.

Suhtauduin kaikkeen tähän kuin se olisi ollut maailman tavallisin asia. Ihmettelin itsekin reaktiotani. Muistan tuon kummallisen iltapäivän lopun elämääni. Tuntui kuin mikään ei olisi voinut tuon jälkeen enää järkyttää tunteitani suuntaan taikka toiseen. Oli kuin olisin räjähtänyt sisäisesti, ja vasta kun latinki oli pamautettu kykenin suhtautumaan elämääni puhtaalla uteliaisuudella vailla... ööh ... himoja.