Masennus lähti, kuolemanajatukset jäi

Aika iso osa ahdistuksesta liittyy isääni ja hänen sairauteensa. Se on etenevä ja kuolemaan johtava sairaus, tosin etenee hitaasti ja edessä on varmasti vielä paljon vuosia. Tuntuu niin pahalta katsoa rakkaan ihmisen hidasta rappeutumista. Sitä itken todella todella usein. Muuten ahdistus on vain yleinen tunnetila, enkä saa kiinni sen aiheuttajasta. Tai on sitten vielä tuo miehen sairaus, hänen pitäisi kyllä toipua ihan työkuntoon, mutta silti tulevaisuus vähän huolettaa. Kai se sitten luo sitä yleistä ahdistuneisuutta. Ja sitten ne kirotut sukulaiset jotka kyselee että miksei ole vielä lapsia ja vielä pelottelevat että aika loppuu kesken. Kyllä minä tiedän ettei sitä aikaa loputtomiin ole, mutta tilanne nyt vain on tämä.

Kyllä minä jaksan käydä töissä ja harrastaa ja vaikka mitä, mutta kun ahdistus iskee, se peittää alleen kaiken. Fyysinen kipu ei ole mitään sen rinnalla ja silloin ei halua muuta kuin lakata olemasta.

Minkä ikäinen olet?

aikansa kutakin kirjoitti:

Aika iso osa ahdistuksesta liittyy isääni ja hänen sairauteensa. Se on etenevä ja kuolemaan johtava sairaus, tosin etenee hitaasti ja edessä on varmasti vielä paljon vuosia. Tuntuu niin pahalta katsoa rakkaan ihmisen hidasta rappeutumista. Sitä itken todella todella usein. Muuten ahdistus on vain yleinen tunnetila, enkä saa kiinni sen aiheuttajasta. Tai on sitten vielä tuo miehen sairaus, hänen pitäisi kyllä toipua ihan työkuntoon, mutta silti tulevaisuus vähän huolettaa. Kai se sitten luo sitä yleistä ahdistuneisuutta. Ja sitten ne kirotut sukulaiset jotka kyselee että miksei ole vielä lapsia ja vielä pelottelevat että aika loppuu kesken. Kyllä minä tiedän ettei sitä aikaa loputtomiin ole, mutta tilanne nyt vain on tämä.

Kyllä minä jaksan käydä töissä ja harrastaa ja vaikka mitä, mutta kun ahdistus iskee, se peittää alleen kaiken. Fyysinen kipu ei ole mitään sen rinnalla ja silloin ei halua muuta kuin lakata olemasta.

Minkä ikäinen olet?

Lue lisää

Heips!

Tuo nyt vaikuttaa tekstin perusteella siltä, että oma kuolemanpelkosi on käsittelemättä. Ja ehkä se masennuskaan ei ole ihan kokonaan "parantunut", tai lähinnä et saanut terapiassa käsiteltyä ihan kaikkea, mikä olisi ollut tarpeen, jotta sinun ei tarvitsisi ahdistua. Ja niinhän se menee, ensin tulee jotain asioita ja hetken on ihan hyvä olla. Sitten nousee jotain muuta, ne käy läpi ja taas on ihan ok. Kunnes taas.... :) Ihminen ei ole kone, jota voisi järjestelmällisesti käydä osa osalta läpi ja pistää kuntoon varaosia vaihtamalla. Tunteet ovat tunteita ja niillä on ihan omat mekanisminsa...

Minä olen saanut apua ajatuksesta, että kuolema ei ole suurin paha, joka ihmiselle voi tapahtua, vaan elämä, joka ei ole elämisen arvoista =helvetti. Toisin sanoen, kannattaa siis keskittyä elämässä niihin hyviin asioihin, eikä jatkuvasti murehtia tulevaa, koska emmehän voi tietää, mitä tulevaisuudella on meille varattuna. (Enkä nyt tarkoita, että ihan vain positiivisesti suhtautumalla kaikki ongelmasi häviävät. Kyllähän se AUTTAA, mutta ensin pitää olla voimavaroja siihen.)
Mutta minulla on iso suku ja ihan lapsesta saakka olen kasvanut ajatukseen, että kuolema on yksi osa elämää, kuten häät ja lasten saamisetkin.... jokaisella meistä on oma aikamme maan päällä, eikä sitä kukaan toinen voi tietää. Itse olen nyt 36-vuotiaana elänyt 5 vuotta vanhemmaksi, kuin oma isäni...

Luulen, että voisit saada apua jonkinlaisesta henkisen kasvun kirjallisuudesta. Minullakin oli jossain kohtaa noita "tahtoisin vain nukahtaa illalla, enkä ikinä enää herätä" -ajatuksia, mutta kun tajusin, että on TODELLAKIN OMA VALINTANI, jäänkö tänne Maan päälle suorittamaan niitä tehtäviä, joita silloin oli käsillä (ja hyvin raskaita osa), vai otanko ja autan sitä lähtöni hetkeä, tajusin, että en kuitenkaan halua kuolla. Ja jos en kerran aikonut kuolla, voisin yhtä hyvin alkaa sitten elää täysillä. Tai ainakin niin täysillä, kuin realiteetit antoivat myöten. Tiukimpina aikoina olin täällä vain lapsiani varten, mutta pikkuhiljaa alkoi elämästä löytyä yhä enemmän hyvää ja kaunista ja positiivista. Olen löytänyt itseni oikeastaan kokonaan uudelleen ja nyt olen opiskelemassa ammattiin, jonka koen todella omakseni.

Mikset voi sanoa sukulaisille, että aika intiimejä kyselette, eikö ole jokaisen oma asia? (Tai sanoa niinkuin oma serkkuni, että "odotamme juuri toista lasta, adoptiota Etelä-Amerikasta. Todennäköisesti otamme vielä vammaisen lapsen, jos vain saamme... En tänä päivänäkään tiedä, oliko juttu totta (10v on aikaa), mutta menivätpä uteliaiden tätien suut tukkoon..... :) Nämä ko. tädit ovat niin vanhakantaisia, että poikkeava ihonväri on "puute" ja vammaisuus...... miksi kukaan vapaaehtoisesti vammaista ottaisi... :) )

Lisää siis henkistä työtä itsesi kanssa. Mutta sitähän voi tehdä itsekseenkin, niin minäkin olen enimmäkseen tehnyt. Koska sinne terapiaan on nin vaikeaa päästä ja koska kyllästyin käymään jatkuvasti läpi menneisyyttäni eri ihmisten kanssa... Ja olen kyllä oppinut tuntemaan itsestäni puolia, joita en olisi yhdenkään psykologin vastaan otolla oppinut.

Kirjoja, joista saattaisit saada uusia ajatuksia:
-Neale Donald Walsch: Keskusteluja Jumalan kanssa 1-3 (ja muutkin Walschin kirjat, mutta nämä kannattaa lukea ensin)
-Wayne Dyer: Pyrkimyksen voima
-Rhonda Byrne: Salaisuus


Lämpimiä ajatuksia toivotan jaksamisen kera sinulle!

-Lumi

Uskonettä masennuksesta pääsee. Se on pelkoa. Pelottaa kuolema. Pelottaa vanhat jutu. Hävettää menneet asiat. Tehdyt jutu ja tapahtuneet tapahtumat. Vaan voiko niille enää mitään näin jälkikäteen?
Ei voi. Tästä mikä on nyt on vaan lähdettävä. Voi nollata pöydän. Uslataa nollata Tähän on tultu ja tässä ollaan. Mihinkäs nyt. On turvallista pyöriä siellä kuolema-ajatuksissa. Helppoa. Sitä voi aina pelätä tai toivoa tai synkistellä. Pistää vastuuta ja uskallusta muualle...kun se kuolema kuitenkin tulee. Entä jos päästää irti. Helpottaa omaa taakkkaansa. Haluaa iitaelleen valoa ja hyvää. Keventää omaa taakkaansa..
Ole itsekin mäyrinyt noissa turvallisissa kuolema-ajatuksissa. Tajunut, että masennusta se on. Pitkään....monta vuotta. Elämässä niin paljon tapahtumia, jotka ovat kuormittaneet payykettä. Niihin sitten reagoinut alkoholill, aeristäytymisellä, huonommuuden tunteella, itsen soimaamisella...se on kyllä muistunut ja ollut helppoa. Sen myöntäminen, että on heikko, ei ole helppoa, mutta se helpottaa. Ja sitä kautta löytynee vahvuus.

Vaan jokin on nyt kääntynyt. Olen monta vuotta lueskellut, yrittänyt tehdä hyviä asioita, terapeutillakin kävin eri paikoissa. Jossain on ollut tajunta, että hyvä tyyppi olen ja hyvää tarkoittava ihminen. Olen vaan yrittänyt mennä eteenpäin. Nyt tullut se vahva, etten ihankaikkea tee. Yritän tehdä sitä, mistä saan voimaa . Alkoholin jätin puolitoista vuotta sitten. Ja nyt kahvin reilu viiikko sitten. Iahn kuin ne vaikuttaisivat myös. Liikuntaa kevyesti, niin että on hyvä ja nukkua yritän.

Kahvi. Ihan havahdutti,kun kirjoitin äskeiseen kappaleeseen. Voisiko kahvillakin olla tekemistä masennuksen kanssa?
Voimia kaikille möyrijöille. Jos voisi hyväksyä, että. Masentaa ja on huonommuuden tunne ja sitä kautta lähteä itsestä välittämään ja suoda itselleen hyvää. Hyvällä omatunnlla. Toivon kaikkea hyvää ja sitä, että se masennus on loppuje. Lopuksi voimaa... Koska siellä ei ole hyvä. Jotai pitäisi elämässän silloin muuttaa. Siitä se kenties kertoo.

Vertaistuki voi olla hvä. Etsi netistä niiden aihealueisen, jotka omassa elämässäsi ovat tuskaa aiheuttaneet...kirjoitteluryhmiä tai mene rohkeasti paikalle. Rohkaise itseäsi. Syytelyn voit jättää. Inhimmistä on ihmisen teot ja ajatukset. Pyri hyvään.
Yritä tehdä hyvältä tuntuvia valintoja. Välillä mnee mettään ja välillä onnistut. Koeta sietää sitä epämukavuusaluetta tai kokeile epämukavuusaluetta ihan tarkoituksella. Itseasiassa sevoi olla ihan antoisaa. Tämä on elämää. Vain elämää, ei sen enempää...laulaa Irwin. Tämä meillä on. Nyt. Onnea jokaiselle siinä omassaan ja tässä yheisessä.
Ei siitä masnnuksesta kannata syyllisyyttä kantaa. Niin moni sen kohtaa. Sen voi kääntää voimaksi.
Kirjoitusvirheitä ropisi, mutta ajatus kasassa. Elämä on lahja.