Millä hävitätte kumppanin puutteen elämästänne ?

No itse hävitän kumppanin puutteen ajattelemalla, että kyllä sellaisen vielä löydän joku päivä. Tällä hetkellä kun en edes niin vakavissani etsi vielä seuraa, tosin jos "se oikea" sattuisi kohdalle, en vastaankaan laittaisi. Täytyy saada tämä oma elämä ensin sille mallille, että siihen voisi varmasti hyvillä mielin ottaa sen toisen osapuolen mukaan. Voisi siis sanoa, että rakentamalla elämääni siihen suuntaan, että voisin ottaa siihen kumppanin mukaan, on mun tapani hävittää tuo kumppanin kaipuu.

Hyvä kumppani parantaisi varmasti elämänlaatua. Kun en kuitenkaan näytä saavan kumppania itselleni niin täytyy sitten yrittää nauttia elämästä yksin niin paljon kuin mahdollista.

Ei sitä puutetta voi hävittää. En valehtele asiasta itselleni taikka muille.

Yksinäisyys on paska juttu, se satuttaa ja sille on vaikea tehdä mitään, jos ei sopivaa kumppania ole näköpiirissä.

Olen sinua neljä vuotta vanhempi mies.

Oma yritys, eli olen "aina" töissä.. Matkustelu, harrastukset, mutta eniten juuri tuo työ, vähintään 6 päivänä viikossa, sunnuntaisin vielä joskus koneiden huoltoa ym. Ja ikää oli 35, mies, seurustelukokemusta tasan 0 päivää.

Viettämällä paljo aikaa kavereiden kanssa.
Kyllä se kaipuu ja ikävä on kuitenkin melkein koko ajan läsnä.

Noh.... Itse en ole koskaan seurustellut koska olen yksinkertaisesti niin hemmetin epäsosiaalinen mutta sen olen huomannut että kaikki tutut jotka seurustelee tai on naimisissa niin ei kyllä kateeksi käy. Ei tarvi kuin kahvilla käydä ja kun palaan takaisin kotiin niin kyllä on vapaa ja hyvä fiilis. Ei ole ketään koko aika nalkuttamassa että mitä pitää tehdä ja mihin kellon aikaan jne. Toki se yksinäisyys tuntuu pahalta mutta on tässä hyvätkin puolensa.

En yritä hävittää sitä mitenkään. Elämä on. Sen sijaan että keskittyy miettimään mitä kaikkea itsellä ei ole, kannattaa miettiä mitä kaikkea on ja nauttia siitä. Viikonloppuiltaisin hiipii mieleen, että olisi kiva viettää koti-iltaa jonkun kanssa, mutta arki-iltaisin harvoin edes ehtii kaivata seuraa.

sexwork.net

Käteenveto on halpa ja hyvä harrastus. Aina orgasmin jälkeen unohtuu naisen kaipuu.

Elämä hyvän kumppanin kanssa olisi varmasti kaikin tavoin antoisampaa kuin yksinelo. Parisuhdeonnea ei kuitenkaan ole kohdalleni kuulunut, joten teen elämästäni mahdollisimman kivaa yksin. Olen hyväksynyt tilanteeni aina. Ehkä en oikein koskaan ajatellutkaan, että voisin saada elämänkumppanin. Parisuhteellisille en valehtele tai selittele mitään. He voivat vapaasti tehdä omat johtopäätöksensä. Itse ajattelen, että ihmisen onnellisuus ja tyytyväisyys vaihtelevat niin yksineläjillä kuin parisuhteessa olevilla. Pariutuminen ei automaattisesti takaa onnea.

Tuollainen määrä tekemistä vaikuttaa jo suorastaan asioiden tai tunteiden pakenemiselta. Enkä sano tätä pahalla. Ei tietenkään tunneläheisyys täyty tekemisillä ja menemisillä. Vain toinen ihminen voi auttaa siinä.

En ole koskaan edes yrittänyt valehdella, ettenkö olisi yksin. Tavoitteet siitä mitä haluaa ja voi saada pitää olla suht realistiset ja sitten vain etsimään kumppania.
Mitä enemmän olen lukenut ja kuunnellut miesten mielipiteitä ihannekumppanista, niin juuri missään ei haeta ns. tavallista naista vaan esim. ulkonäkökriteerit tuntuu olevan ne tärkeimmät. Vaikkeivat ne todellakaan ole. Eivät kaikki naisetkaan katso miehen ulkonäköä ensimmäisenä.

Valitettava tosiasia myös on, että itselle tärkeiden asioiden arvojärjestystä ei osata tai haluta muuttaa vaan ajatellaan että kumppani tulee siihen automaattisesti mukaan. Eihän se niin mene vaan toisen on mentävä myös toisen menojen mukaisesti. Että näin..

Minä hävitän kyseisen puutteen netin syövereihin, mielikuvituksen maailmoihin ja uniini.
Olen nainen, alle 20. Olen lopettanut itselleni valehtelemisen jo aikaa sitten siitä, että elämä olisi yksin kivaa.

Minä kans keskityn muihin asioihin. Työ vie suurimman osan ajasta, sitten on ystävät, perhe (lähinnä äitiin ja veljeen todella läheiset välit, ollaan kaikki sinkkuja, niin tehdään yleensä yhdessä ne asiat, mitä muut tekee puolisoidensa kanssa) ja tietenkin harrastukset ihan eskapismi kirjojen, elokuvien ja muutamien hyvien tv-sarjojen pariin.

Jos joskus mietityttää, että lopettaisko yksinolonsa (kun se jopa mun tilanteessa tuntuu olevan mun omasta valinnasta kiinni, vientiä kun olisi), niin päädyn kuitenkin pysymään yksin, kun muistelen parisuhteen mukanaan tuomia ongelmia (miehen mahdollinen mustasukkaisuus, eriävät käsitykset kodin sisustuksesta ja siisteydestä, eriävät halutasot vällyjen välissä jne.).

Itselläni lista parisuhteen miinuksista on niin pitkä ja sinkkuuden plussat myös niin pitkä lista, etten pidä järkevänä tilanteen muuttamista. Parisuhdetta oon testannut 5 vuoden ja 2 avoliittovuoden verran. Perheelliset yleensä hiljenee, kun aloitan monologini joka sisältää mainitut listat :D

Ei kaikki pidä lapsistakaan ja osa sen ihan hyväksyy, niin tähän sama juttu. Jos oot sellainen, joka esim. haluaa päättää ihan kaiken itse, niin parisuhde ei välttis ole sun juttus.

Sukupuoli on nainen ja täytän tänä vuonna 27.

Mä olen ollut jotain 3 vuotta sinkkuna. Eikä muutosta näy. En tiedä miten jaksan, jotenkin sitä aina kuitenkin jatkaa eteenpäin...

Mutta mitä kaipaan eniten, on se rakastumisen tunne! Tiedän sen fiiliksen, olen niin onnekas että olen saanut sen pari kertaa tuntea. Se on jotenkin järjetön ja epärealistinen ihana tunne jotain toista ihmistä kohtaan. En kaipaa sitä että eläisin jonkun kanssa yhdessä tai että olisi perhe, vaan sitä että olisin RAKASTUNUT! Se olisi se mikä saisi mut energiseksi.

Itse hävitin sen pelaamalla netissä, eikä naisen puute oikeasti edes haitannut, koska se ei ollut silloin puutetta.

Puutteeksi se muuttui siinä vaiheessa kun operaattorilla sählättiin muutama vuosi sitten ja jotain sitten pingit meni niin paskaksi, ettei sen pelityylin nettipelejä pysty vaan enää kovin hyvin pelaamaan.

Puute on iskenyt vasta sen jälkeen kun nettipelaaminen loppui ja olen varma, että puute loppuisi siihen paikkaan jos pääsisin jälleen täysipainoisesti pelaamaan netissä. Nyt kun nettipelaaminen on loppunut, alkoholin käyttö on lisääntynyt reilusti ja on huomattavasti tylsempää.

Olen siis 27v., töissä en käy ja kavereita ei ole kuin muutamia.

Samat kun nuo, ja nyt oon alkanut jopa nauttia vapaudesta. Oon 45v leskinainen, pari lasta jotka sain kun sainkin kasvatettua ammatteihin. Paljon piti tehä töitä et sai semmosen mukavan ystäväpiirin kertättyä, mutta nyt kun katsoo heidän arkea niin on helpottunut siitä että se rumba on jo ohi. Millon on kiistaa ukon kanssa, millon lasten. Jos iskee hillitön kainalon tarve niin vakkari ystävä-mies (ilman sitoumuksia) voi tulla käymään. Koitin kerran leskeydyttyäni jopa seurustella erään yh:n kanssa mutta siitähän ei tullut yhtään mitään, ei kiitos enää ala-aste ikäisen kätinöitä kun on omista selvinnyt. Väliin tietty on jopa hieman kateellinen noille perheellisille, mutta se tunne menee nopeasti ohitse. Katsoo vaikka leffan, vie koiran lenkille. Siinä muuten on hyvä yksinäisyyden poistaja. Aina tulee vastaan joku toinen koira ihminen, voi vaihdella juttuja. Mutta se oma aika/tila on myös tärkeää, voipi vaikka olla viikon tiskaamatta eikä kukaan napise siitä...

Kumppanin puute? Ei se nainen vain ilmesty jostain siihen onnettomaan elämääsi, kyllä itse joutuu tekemään työtä asian eteen.
Opetelkaa naisten iskemistä, joudut muuttamaan ajatusmaailmaasi mutta se kannattaa, materiaalia löytyy netistä. Real Social Dynamics, David De Angelo, Neil Strauss. Näillä hakusanoilla pääsee liikkeelle.

Minä keskityn harratuksiin, työhön, mielikuvitusmaailmaan ja ystäviin. Eniten kaipaan sitä, että saisi yksinkertaisesti vaikka pelata lautapeliä illalla joskus ja samalla käydä läpi päivän tapahtumia, nauraa yhdessä jollekin ja aamulla sitä, että voisi ihan hetken loikoilla toisen kainalossa.

Minun on ainakin helppoa pysyä naimattomana, vaikka parin viikon välein onkin käytännössä näimmä pakko kiskaista vanttuuseen. Alkaa siis vaan nukkumaan käyessä hiipiä toinen toistaan härskimpiä munannostatusfantasioita mieleen kiihtyvällä tahilla ja lopulta on pakko purkautua jotta sais unen eikä tarttis nousta yöllä ettiin uusia poksereita. Sitten kuitenkin taas ollaan seukki päivät morkkiksessa ja ootellaan vittuuntuneena, mitä rankaistuksia Jumala lähettää langettuani taas onanoimaan ja Pyhän Hengen temppeliä saastuttamaan.

No niin,oon joko synnynnäisesti tai pitkään jatkuneen huonon isäsuhteeni tuloksena ihan halvatun sönkkö, saamaton, tunnevammanen ja muutakin henkisesti sairasta. Sitä paitsi vihaan itteeni yleensä sen verran ettei musta kukaan nainen kiinnostua kuitenkaan voisi.
Eli se vaan on parseestä kun muna ei tiiä ettei suu välttämättä toimi. Miksi niilläkin jokka on henkisesti naimisoitumiskyvyttömiä, pitää säilyä se panohimo. Mitä he sillä tekee?

Naimisoitumisvietin vois nähä myös orjuuttavana himona, joka on lasetettu useimpien ihmisten niskaan. Toiset on sitten ihan kohtusta asti kykeneviä elämään paritta ihan tuskattomasti, pystyen olemaan erossa myös huorista ja seksileluista. Jokku taas ottaa Jumalan valtakunnan tähen osakseen naimattomuuen, eli aattelevat että empä ota vaimoa ja lapsia tähän huolehdittavakseni jotta voisin ihan tykisti murjoa evakeeliumia etenpäin.

Jokainen on yksin, aina.

Tarpeeksi kauan kun olet ollut yksin, niin ei tarvitse enää valehdella mitään.
Ihminen tottuu kaikkeen. Sinunkin on jo vaikea sopeutua elämään tiiviisti jonkun kanssa, jos olet ollut tähän saakka yksin.

44 vuotta yksin, nainen, elän koiran kanssa. Koskaan en ole parisuhteessa ollut tai elänyt. Joskus tuska on kovakin jatkuvasta yksinolosta aina ja joka päivä. Kaikki juhlapyhät yksin, matkustan yksin, käyn leffassa, syömässä ja kaupassa yksin, kukaan ei auta kotitöissä tai kysele kuulumisia, kieltämättä huonoina aikoina taloudellisestikin rankkaa asua yksin. EI voi edes tv-ohjelmia kommentoida toiselle ihmiselle. Tyhjää ja merkityksetöntä elämää josta on hauskuus sinkkuudesta hävinnyt jo vuosia sitten.

Musta on tosi outoa kaikki sinkkuuden hehkuttaminen, mitä media on täynnä. Koska lähes kaikki tuntemani sinkut (itseni mukaanlukien) eivät juuri nauti sinkkuna olemisesta. Eikä se ole mitään ainaista biletystä tai yhden illan juttuja, vaan useimmilla tylsää kituuttamista. Useimmat pohtivat jatkuvasti että mistä saisi seuraa ja kiroavat juuri yksinäisiä viikonloppuja ja iltoja. Kyllä se vaan niin on ettei ihmistä ole tehty elämään yksin. Jokaisen sisällä on taipumus haluta seuraa jossain vaiheessa.

what the fuck

työ, harrastukset ja kaverit. Jos nyt sitte hellyyden kaipuu (panetus) iskee päälle niin maksullinen seura tai baarista käydä iskemässä sopiva "hoito".


Siis c'moon??? Auttaako muka jos surkuttelee että voi voi kun ei oo ketään

tämä on sitä realismia

Erostani on jo 22 vuotta ja siitä viimeiset 10 vuotta olen ollut yksin lapseni lähdettyä omilleen. Muutama suhteen alku on eron jälkeen ollut, mutta niistä ei ole sen vakavampaa kehkeytynyt, kun en ole jaksanut aikuista ihmistä perässäni vetää, jostain syystä miehet on olleet aika sohvaperunoita ja minulle liikkuvaisena ihmisenä sellainen ei vaan sovi.
Oma valintani on että olen edelleen yksin, viimeisestä suhteestakin on jo 5 vuotta, enkä uutta ole enää etsinyt. On ollut ihanaa tulla ja mennä miten haluaa ja tehdä mitä haluaa, enkä todellakaan kaipaa ketään kattoni alle. Harrastukset vie sopivasti aikaani ja pitkiä ja ikäviä eivät ole viikonloputkaan, kun lähden tansseihin jos siltä tuntuu että pitää lähteä ihmisten ilmoille. Voisin sanoa jopa että elän elämäni parasta aikaa, varsinkin kun työhuoletkin jäävät kohta taakse :)

Ihminen syntyy ja kuolee yksin. Sosiaaliset tarpeet on jokaiselle yhteiskunta opettanut, opin voi purkaa. Kun tajuaa ettei voi enää piiloutua "jos mulla olisi vain tää asia X niin, niin.. sitten olisin onnellinen" ajatusmaailmaan, niin huomaa miten ihanaa elämä voi olla, oli elämäntilanne sitten juuri mikä tahansa!

itse olen ollut parisuhteissa viimeiset 15 vuotta eri naisten kanssa. Nyt on hyvä pitää pari vuotta parisuhdelomaa ja nauttia elämästä "yksin". En tarvitse toista ollakseni onnellinen, kunhan löydän onnen sisältäni ja otan vastaan sen mikä tulee (olen läsnä).

En hävitä sitä oikein mitenkään. Olen vain tottunut jo siihen ajatukseen että en tule saamaa nais kumppania ikinä.

AP:lle. Olen huomannut, että työpaikkani 30-40v sinkkumiehet yrittävät peitellä yksinäisyyttään "viikonloppuhoidoilla", mutta paistaahan se yksinäisyys sieltä läpi.
Juttelemme joskus kahvihuoneessa ja näistä kavereista saakin hyvät juttukumppanit.
Olen toista kertaa naimisissa. Ekasta lapsi. Toinen salamarakastuminen, ei lapsia.
Pari vuotta rakastumisvaihetta ja suhde muuttui kumppanuudeksi.
20 vuotta sitä vaihetta menossa ja uskon, ettemme koskaan hae eroa, ellei ole jotain todella painavaa syytä. Uskottomuus ei ole se, vaan joku todellinen "petos".
Vietin jokusen ajan yksin ja selvittelin tuntojani.
Se mitä kaipasin, oli joku, joka on kotona ja jonka kanssa keskustella päivän tapahtumista.
Tehdä yhdessä ruokaa (toinen kuorii porkkanat) ja hassutella. Ei aina niin hauskaa, mutta antoisaa.
En kaipaa seksiä tai intohimoisia aamuhalauksia. Riittää, että kumppani on suunnilleen samalla ajatustasolla.
Uskon, että jokaiselle on tarkoitettu "vastakappale", mutta sen löytämiseen voi mennä aikaa.
Jos menettäisin kumppanini, niin maailmani tod.näk. romahtaisi.
Tsemppiä! Kyllä se siitä.

raivokas työskentely (urakkapalkka)
kohtuuton alkoholinkäyttö
masennuslääkkeet
itsekseen puhuminen
nettifoorumien loputon selailu aiheen piirissä

noilla on menty 2 vuotta. tervehenkiset harrastukset yms. elämä on jo loppunut ...
joskus saatan jalkautua yö-elämään ollen kuin kuka tahansa meistä, ja laihoin tuloksin takas himaan.

elämä on tyhjää.

m28v

Eihän se elämä ilman kumppania ole kovin hääviä, olemmehan rakentuneet sosiaalisiksi eläimiksi, ja yksinäisyys on psyykkeellemme kovin raskasti. Mutta minkäs teet, kun ei kelpaa niin ei kelpaa. Olenkin tehnyt välttämättömyydestä hyveen, ja keskityn työntekoon ja fyysisestä kunnostani huolehtimiseen. Piristän elämääni pienellä flirtillä esim kuntosalilla, ja kun kelit tästä lämpiämät, ryhdyn lenkkeilemään ilman paitaa ihan vain naisten kiusaksi. Siis, kunhan eivät katso leuasta ylöspäin :P

Työtä, kuntosalia ja hyvää lukemista, niistä on a18plus6:n elämä tehty.

Musiikki, kotihommat, kirjallisuus, ulkoilu, elokuvat . Siinähän noita. 46-v. mies Helsingistä jäänee yksin, kun en ole riittävän alkoholisoitunut ym. herättääkseni kenenkään kiinnostuksen.

Ystäviä kyllä riittää vähän liikaakin.
Onhan se kivaa kun kehutaan että "sinulle voi puhua ihan mistä tahansa".
Olen mies 35v ja jopa komeaksikin väitetty.
Seurustelukumppaneita on ollut mutta ihmettelen että miksi niin moni haluaa vain pysyä ystävätasolla. Sanotaan nyt vielä että olen hetero ja minulla on naisytstäviä enemmän kuin miesystäviä.

Ehkä minun pitäisi toimia tosi nopeasti kun kohtaan uuden tutavuuden ettei ystävyys pilaa koko juttua.
Erään kerran kun kokeiltiin pitkäaikaisen ystävän kanssa seksiä niin eihän siitä mitään tullut molemmat aletttiin nauramaan.

En tietääkseni hävitä kumppanin puutetta mitenkään menen vaan eteenpäin eiköhän kumppani joskus löydy kun jatkaa etsimistä.

En yritä hävittää kumppanin puutetta koska en usko sen olevan mahdollista. Ihminen on "laumaeläin" joka tarvitsee toisten ihmisten seuraa. Yksin olo on krooninen kipu jonka kanssa on vain elettävä. En myöskään selittele ihmisille että viihdyn yksin. En oikeastaan kommentoi asiaa laisinkaan. Minulle eräs ihminen tuli kerran sanomaan että ei kukaan OIKEASTI halua olla yksin. En vastannut hänelle mitään, ei siihen oikein voinut vastata kohteliaasti. Olen nainen 37.

Minä en ole yrittänytkään hävittää sitä. Samalla se kalvava yksinäisyyden tunnekin katosi kun en enää yrittänyt mukamas "nauttia sinkkudesta" vaan hyväksyin sen tosiasian että haluan seurustella. Itselleen valehtelu on mielestäni psyykkeelle paljon vakavampi ongelma kuin itse se yksinäisyys.
Yksinäisyyden kanssa pärjää, mutta ei sisäisen ristiriidan, sen että yrittää esittää jotain mitä ei ole.

Itse en ole matkustellut, koska tosiaan yksin pitäisi lähteä, ja ajatus tuntuu vähän ankealta. Mielelläni lähden jos ja kun joku mieluinen seuralainen löytyy.
Käyn vakkariduunissa ja joitain harrastuksiakin on.

Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta mitä perheelliset minusta ajattelevat, itseasiassa suosittelisin kaikille ihmisille tasapuolisesti parin vuoden sinkkuilua mieluiten mahdollisimman nuorena. Kun tuntuu että monilla on niin kiire muuttaa kimppaan ja perustaa perhe. Itsekin muutin exäni kanssa yhteen kun olin vasta 17 vuotias.
Se yksin oleminen opettaa kummasti asioita, ja ne nuoresta asti jonkun kanssa olleet jäävät täysin ilman sitä oppituntia mitä ei voi mistään muualta saada.

Mies 27v

Kesäaikaan ajelen moposkootterillani riippumatto, laavukangas ja evästä matkassani.
Näin matkustelu onnistuu yksinkin ja on vielä kivaakin.

World of warcraft :DD:D::D:D:D:ddd

Työnteko, uusien taitojen opiskelu ja alkoholi. Ja lääkäri kielsi jälkimmäisen.

Ei se katoa millään. Päivisin on aina ok fiilis, mutta iltaisin tulee todella yksinäinen olo. Varsinkin jos käy vähän kaupungilla ja palaa tyhjään kämppään. Olisi ihan mielettömän hienoa jakaa koti, keskustelu, ulkoilut ja uinuminen oman rakkaan kanssa.

Yksinäisyys vaikuttaa aika vahvasti energiatasoihin. Tuntuu, ettei mikään huvita, kun ei ole yhtäkään tärkeää ihmistä elämässä. Kaikki tekemiset pitää jotenkin tehdä sille ominaisessa ympäristössä. Jos esim. haluan lukea kirjaa, niin en vain saa sitä aikaiseksi kämpässäni, vaan on pakko lähteä kirjastoon. Tuo on oikeastaan hyväkin, niin tulee käytyä ihmisten ilmoilla aika useinkin.

Täältä löytyi ne asiat jotka oletinkin löytäväni paitsi kahta asiaa puuttui,ja ne olivat lohtusyöminen ja shoppaaminen (etenkin naiset tätä harrastaa),ostetaan jatkuvasti tarpeetonta tavaraa ja sillä lohdutetaan vajavaista elämää.
Eikö kukaan tätä tunnusta vai eikö lukijoissa muka ole yhtään lohtusyöjää tai turhan ostajaa.?

Musiikinteko, monipuolinen liikunta ovat pääasialliallisia harrastuksia. Kumppanin kaipuu on suuri, olen ainut sinkku saman ikäluokan kaveripiiristä ja on vaikea välillä katsella muitten kuhertelua. Hienoahan se on, mutta myönnän olevani kateellinen. Olisi niin hienoa tavata kumppani, jonka arvomaailma vastaa omiani. Ärsyttää sekin kun sellaiseen törmää, niin varattuhan kyseinen ihminen on. Ja sinkkunaisia en saa lämpeämään, täytyisi havaintojen perusteella vain olla epäkohteliaampi ja omata pinnalliseen elämään liittyviä tavoitteita joista sitten voisi kertoa tytsyille kovaan ääneen. - Mies, 29v

Koirat ja tavoitteellinen harrastus, johon panostan tosissani.