Setä Lenin asuu Moskovassa

Nähtyämme Pietaria jo ihan riittämiin, päätimme Igorin kanssa talsia juna-asemalle ostamaan junaliput Punaiselle torille. Tovin pyörittyämme asemalla löydämme joukon luukkuja, joissa istuu hymynsä persuuksiin nielleitä työnsankarittaria. Kas, kuten muihinkin valtion virkoihin, myös valtionrautateille valikoidaan vain ne yksilöt, joilta puuttuu kyky taivuttaa suupieliä myös ylöspäin. No, sitä mukaan kun alamme selostamaan tarpeitamme pieneen mikrofoniin, niin rouvat häipyvät mitään sanomatta takavasempaan puistelemaan päitään. Menemme ostamaan kaljat.

Maukkaan Ohotan jälkeen hiippailemme selät kyyryssä gasellien tavoin veikeille neuvosto luukuille ja yllätämme varomattoman kassatädin suorasukaisilla vaatimuksillamme. Maatuskalta valahtaa pelmenit tukisukkahousuihin ja hän ryhdistäytyy korjaten virka-asuaan. Suu alkaa vaahtoamaan kuten laamaeläimellä ikään, mutta kuulemme vain vaimeata muminaa, koska hän ei vaivaudu painamaan kaiutinta päälle. Toverini Igor koputtaa pleksilasia ja ääntään korottamalla saa kassatädin tukkimaan turpansa. Vaahdon laskettua suupielistä, täti hivuttaa vaivalloisesti tutisevan kätensä kaiutin naviskalle ja punainen ledi syttyy. Nyt jo rauhoittuneena hän ilmoittaa, ettei VIITSI tutkia paikkatietoja tieteiskoneeltaan, koska on varma, että jokainen paikka vessanpönttöä myöten on täynnä. Tässä vaiheessa Minä ja toverini Igor asennamme viimeiset varapäreemme pääkoppiimme. Olimme meinaan juuri katsoneet itsepalvelupäätteeltä, että junassa on satoja vapaita paikkoja tarjolla. Tämän kuultuaan kassatäti tarttuu neuvosto aikaiseen näppikseen ja vaatii passimme. Printteri alkaa laulamaan iloista säveltä.

Kun viimeinenkin lippulappu on valmis, palvelualtis täti antaa passimme takaisin. Tässä vaiheessa hänen suupieliinsä alkaa muodostua jo tutuksi tullutta valkoista vaahtoa yhtä paljon kuin taaksemme jonoa. Yksiselitteisesti hän vain toteaa, että on lyönyt kaikkiin neljään lippuumme väärät päivämäärät. Samalta istumalta hän sulkee kaiuttimen ja poistuu takavasempaan lippujemme kanssa, emmekä sen koomin häntä nähneet.

Lähdimme Igorin kanssa ostamaan toiset ja kolmannetkin kaljat. Olimme päättäneet mennä moikkaamaan toveriamme Leniniä, joten suksimme itseluottamusta puhkuen jälleen samoille lippuluukuille. Mystisen katoamistempun tehneen kassatädin tilalle oli löydetty yhtä virkaintoinen asiakaspalvelija. Paksusankaisia lukulasejaan korjaillen hän sai kun saikin tuskailtua meille meno-paluu lippulaput välille Pietari-Moskova. Päätimme juhlia saavutustamme ja onnesta sekoavina kohottelimme neljännet ja viidennet Ohotat.

Seuraavana päivänä päätimme juoda kaikki viisi pakollista Ohotaa jo ennen matkaa, säästääksemme viimeisiä päreitämme. Junalaiturilla meinasimme pökertyä, kun tapasimme vainumme "esimiehen". Hän oli lupsakka , vodkalta tuoksuva äijänpuolikas. On sanomattakin selvää, ettei valtionvirkamiehen sovi esiintyä humalassa työtehtävissään, vaan vodkaa käytetään ainoastaan partavetenä.

Junan lipuessa liikkeelle äijänpuolikas tokaisi rennosti, ettei meidän tarvitse istua kuin sillit purkissa, vaan voimme mennä makoilemaan vapaille paikoille. Tartuimme ehdotukseen mukisematta, koska vieressämme istuva venäläismies oli voidellut kainaloidensa sijaan kurkkuaan vodkalla ja haisi täten saarioisen jauhelihapitsalta. Käveltyämme pari vaunua Moskovaan päin, löysimme itsemme vaunusta, jossa kökötti kaksi kanssa toveria. Vaunun "esimies" oli varmaankin voitelemassa kainaloitaan vodkalla omassa pienessä kopissaan, koska emme löytäneet häntä. Levitimme tavarat kolmenistuttavalle penkille ja aloimme hörppiä kaljaa eväiden kera, kuten paikallinen etiketti vaatii. Juuri kun päätimme ruveta nukkumaan, vyöryi vaunuumme pietarin puoleisesta päädystä valtavan kokoinen vaunun "esimies", joka lähemmällä tarkastuksella osoittautuikin naiseksi. Tässä vaiheessa heittäydyimme hankaliksi ja aloimme puhua suomenenglantia sikinsokin. Ymmärsimme täysin "Esinaisen" paikallista murretta, eli olimme väärässä vaunussa ja meidän tulisi poistua välittömästi. Tässä vaiheessa olimme ainoat vaunussa, koska kaksi muuta matkustajaa oli ottanut jalat alleen. Pitkien keskustelujen ja passien tutkimisten jälkeen täti kävi noutamassa ristikkolehden ja kynän. Aloimme harrastamaan korruptiota.

Kynä vaihtoi omistajaa ja lopputulos oli se, että katsoimme parhaaksi maksaa 50 ruplaa per nokka. Ajatus haisevasta ja kuorsaavasta venäläismiehestä ei pahemmin houkuttanut tässä vaiheessa yötä. Parin tunnin päästä saavuimme Moskovaan ja oli aika korkata aamu kaljat.

Itse Moskovasta en uskalla jorista paljoa, koska bittivirta saattaisi tukkia suomi24:n palvelimen. Tyydyn täten vain kuvailemaan tapaamistamme Setä-Leninin kanssa.

Kuten kaikki hyvä venäjällä, myös pääsy Leninin puheille vaatii vähintään tunnin jonotuksen eikä sekään vielä takaa mitään. Tämän ilmiön saattoivat huomata ne onnettomat, jotka olivat saapuneet paikanpäälle reppu selässä. Leninin puheille sai mennä kyllä vyölaukun, ison käsilaukun tai minkä tahansa muun A3:sta pienemmän laukkua muistuttavan kanssa, mutta selässä kannettava esine eväsi pääsyn Leninin tykö...Loogista.

TV-SHOPISSA on lentävä lause "Eikä tässä vielä kaikki". Sama pätee myös tähän tarinaan. Kun laukut oli mitattu ja tutkittu silmämääräisesti, siirryttiin metallin paljastimeen. Tämä neuvostoajan vekotin ei olekaan tarkoitettu heikkohermoisille. Jos kehoosi on asennettu vaikkapa pääkopan kasassa pitävä pultti, niin voit olla varma ,että vehje alkaa kirkumaan ja pääsysi Leninin tykö evätään jälleen.

No, me Igorin kanssa olimme varautuneet kaikkiin tämän maan kotkotuksiin ja lähestyimme jo kohti mausoleumia.

Astuimme ovesta pimeään ja kuoleman hiljaiseen esihuoneeseen. Vasemmalla kädellä laskeutuivat piirun tarkat portaan alas yhä lähemmäs määränpäätämme. Mustat marmoriseinät kiiltelivät heikossa hämyssä. Ja silloin se tapahtui...Lenin seisoi edessämme! Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin kalkkilaivan kapteenilla...Mykistyin. Hetken tutkailtuani hänen kasvonsa piirteitä kuiskasin toveri Igorille jotain asiaan kuulumatonta. Samassa Lenin raotti vihaisesti suupieltään ja murahti jotain. Ymmärsimme yskän ja kävelimme ripein askelin vartijan ohi nolostellen.

Näitä Kalpeita vartioita seisoskeli jokaisessa käytävän päädyssä ja nurkassa.Matka itse pyhimpään tuntui ikuisuudelta. Aika oli kypsä, oli aika tavata Lenin.

Vladimir Iljitsh Uljanov lepäsi hiljaa silmät suljettuina, kädet sivuille asetettuina, kuolleena. Aika pysähtyi, niin myös jalkojeni kulku. Igor jatkoi etenemistään virran mukana, mutta minä jähmetyin. Vartijat rykivät tarkoituksellisesti ja yrittivät siirtää jalkojani, tuloksetta. Vasta Tovin päästä vaihdoin viimeiset sanat Leninin kanssa ja olin valmis hyvästelemään hänet. Jalat saivat ylimääräisen annoksen verta ja liikahtivat virran mukana kohti ulos johtavia portaita. Ulkona paistoi aurinko.