Heinälatoromantiikkaa

Oli syyskuun pimeä yö. Julle oli ollut tansseissa ja matkalla kotiin. Tällä kertaa ei kukaan kylän tytöistä ollut päästänyt Jullea saatille, joten poikaparka oli yksin liikkeellä ja panetus oli tietysti kova. Kesken kotimatkan iski voimakas ukkoskuuro, ja koska juuri samalla hetkellä tien vieressä oli lato, Julle ryntäsi puoliavoimesta ovesta sisään sadetta pitämään.

Julle oikaisi ruotonsa heinäkasaan ja siinä sateen ja ukkosen ääniä kuunnellessään kaivoi mulkun housustaan ja alkoi runkata paineita pois. Yhtäkkiä kesken vatkaamisen Julle havaitsi jonkun liikahtavan vieressään, ja ensi säikähdyksestä toivuttuaan Julle rupesi pimeässä käsillään tunnustelemaan viereistä hahmoa.

Ihminenhän se oli. Julle jatkoi käsikopelolla, kunnes törmäsi johonkin karvaiseen paikkaan ja karvojen keskellä Julle tunsi sormiinsa kohtalaisen lämpöisen kolon.

"Nainen!", välähti Jullen aivoissa ja koska tanssilattialta ei partneria löytynyt, Julle kävi heti tuumasta toimeen ja sanaakaan sanomatta työnsi jormansa karvojen keskelle. Aikansa hierrettyään Julle laski spermansa karvalaukkuun ja käännähti voipuneena selälleen. Ja koska ukkoskuurokin oli jo hellittänyt ja sade lannut, Julle nousi, nosti housunsa ja lähti jatkamaan matkaa edelleenkään sanaakaan sanomatta.

Ladon ulkopuolella Jullelle tuli huono omatunto naisen hyväksikäyttämisestä ja hän kompuroi takaisin latoon, kaivoi taskustaan viidenkympin setelin ja tunki sen edelleen liikkumattomana makaavan naisen käteen. Huojentunein mielin ja kevein pussein Julle jatkoi matkaansa kotia kohti.

Ladossa nukkunut ihminen ei suinkaan ollut nainen, vaan hampaaton ja partainen kulkuri. Ja kylläpä oli kulkuri aamulla herätessään iloinen ja hämmästynyt, niin hämmästynyt että hän rupesi heinissä istuessaan ja päätään raapiessaan yksinään puhumaan:

- Jumalauta että onkin hyvä alku päivälle. Viiskymppiä kourassa ja suu täynnä velliä!