Kouluun lähteminen ei ole kivaa. Ihme etten inhoa välitunteja (ainakaan vielä).
Mä voin sanoo, ettei meitä minunlaisia ole kovin montaa, mutta aina jokunen per koulu. Yksinäisiä sieluja. (Sivusta katsojana oon huomannut kyllä kenellä seuraa riittää ja kenellä ei.) En varsinaisesti ole yksinäinen, mutta koulussa minulla ei ole ketään. Paitsi yksi tylsä hiiri jonka seuraa en edes tahdo koska en jaksa sitä koko tyyppiä. Kaverit (ja poikaystävä) vain asuvat toisissa kaupungeissa, vain yksi täällä ja sekin käy eri koulua suurimmaksi osaksi (tekee kaksoistutkintoa).
En ole hirveän seurallinen tyyppi. Juttu luistaa kunnolla vain jos luotan ja pidän ihmisestä. Jonkin verran ujoutta löytyy, en helposti mene juttelemaan tuntemattomien kanssa. Vielä vähemmän sellaisten, jotka olen tietänyt vuosia nimeltä ja kuitenkin pari sanaa vaihtanut. Porukkaan on vaikein mennä.
En tiedä missä on vika, minussa vai siinä, että kaikki muut ovat vain niin täysin erilaisia kuin minä. Mulla on erilainen tausta (muut perheestä on vanh.lestadiolaisia), mikä vaikuttaa hyvin paljo mun käyttäytymiseen ja elämäntapoihin, sekä luonteeseenkin. Mua ei kiinnosta tupakka, eikä juuri viina, shoppailu, meikkailu, hienostelu yms. Myöskään en ole mikään säännöllinen urheilija (en kuulu seuroihin). Koulussa opettajan perseennuolijakaan en ole, en nipota vaikka numerot ovatkin suhteellisen hyviä.
Kaikesta on tullut oravanpyörä. Kun lukion ensimmäinen vuosi alkoi (käyn nyt toista), tutustuin paljonkin toisilta paikkakunnilta tulleisiin tyyppeihin rohkeasti, mutta he ovat nyttemmin löytäneet omat kaverinsa. Minut on jätetty pihalle.
En ole kiusattu enkä varsinaisesti syrjitty. Kukaan ei karta minua (tietääkseni) mutta ei kukaan kaipaakaan.
Ulospääsy oravanpyörästä? Vaihtaa koulua? Mitä?
Mä voin sanoo, ettei meitä minunlaisia ole kovin montaa, mutta aina jokunen per koulu. Yksinäisiä sieluja. (Sivusta katsojana oon huomannut kyllä kenellä seuraa riittää ja kenellä ei.) En varsinaisesti ole yksinäinen, mutta koulussa minulla ei ole ketään. Paitsi yksi tylsä hiiri jonka seuraa en edes tahdo koska en jaksa sitä koko tyyppiä. Kaverit (ja poikaystävä) vain asuvat toisissa kaupungeissa, vain yksi täällä ja sekin käy eri koulua suurimmaksi osaksi (tekee kaksoistutkintoa).
En ole hirveän seurallinen tyyppi. Juttu luistaa kunnolla vain jos luotan ja pidän ihmisestä. Jonkin verran ujoutta löytyy, en helposti mene juttelemaan tuntemattomien kanssa. Vielä vähemmän sellaisten, jotka olen tietänyt vuosia nimeltä ja kuitenkin pari sanaa vaihtanut. Porukkaan on vaikein mennä.
En tiedä missä on vika, minussa vai siinä, että kaikki muut ovat vain niin täysin erilaisia kuin minä. Mulla on erilainen tausta (muut perheestä on vanh.lestadiolaisia), mikä vaikuttaa hyvin paljo mun käyttäytymiseen ja elämäntapoihin, sekä luonteeseenkin. Mua ei kiinnosta tupakka, eikä juuri viina, shoppailu, meikkailu, hienostelu yms. Myöskään en ole mikään säännöllinen urheilija (en kuulu seuroihin). Koulussa opettajan perseennuolijakaan en ole, en nipota vaikka numerot ovatkin suhteellisen hyviä.
Kaikesta on tullut oravanpyörä. Kun lukion ensimmäinen vuosi alkoi (käyn nyt toista), tutustuin paljonkin toisilta paikkakunnilta tulleisiin tyyppeihin rohkeasti, mutta he ovat nyttemmin löytäneet omat kaverinsa. Minut on jätetty pihalle.
En ole kiusattu enkä varsinaisesti syrjitty. Kukaan ei karta minua (tietääkseni) mutta ei kukaan kaipaakaan.
Ulospääsy oravanpyörästä? Vaihtaa koulua? Mitä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
On vain tasan tarkalleen yksi vaihtoehto: Mene rohkeasti juttelemaan. Kyllä ne saattaa haluta sun seuraa, keksi vain jotakin ja mene juttelemaan. Sillä selvä. Kova itsensä ylityshän siinä, mutta niin se on tehtävä.
No, on kyllä toinenkin vaihtoehto: Keksi jotakin harrastustoimintaa, johon menisit. Siellä tapaat muita, joilla on samat intressit ja ystävyys syntyy kuin itsestään!
Muistahan myös pitää yhteyttä niin paljon kuin mahdollista niihinkin jotka asuvat eri paikkakunnilla (käy heidän luonaan, soittele, meilaile jne.)
Kyllä mä juttelenki, sen minkä keksin puhumista. Mutta usein tulee se, ettei ole mitään sanottavaa. Jutut on niin erilaisia, ja minä en ole sellanen joka saa sanansa sanottua vaikka toisella olisi juttu kesken (paitsi sitte ku luotan).
Niillä , joiden kanssa oon jonku verran tekemisissä, on kuitenki omat piirinsä. Ei minua muisteta.
Ei se ole pelkästään minusta kiinni. En voi yksinäni luoda minkäänlaista ystävyyssuhdetta.
Kierteeseen tulee vielä yksi solmu. Kun jään yksin, katkeroidun ja melkein ivaan mielessäni joitakin ihmisiä (joskus kyllä ihan syystäkin...).
Sekin, kun en HALUA tutustua joka ikiseen. No, eipä sitä tarvitsekaan, mutta solmu sekin, kun ei juuri ole niitä, joihin haluaisin edes tutustua.
Tuo harrastusjuttu on kyllä hyvä. Mä tiedän ja tiedän että mun pitäisi tehdä niin. Sekään ei vain ole yksinkertaista. Se, mikä mua kiinnostais niin, että vois ottaa kunnolla harrastukseksi, maksais niin paljon, että ei tule kauppoja. Kun kerran ilmanki pärjään. Täälä vielä sekin, kun ei täällä paljon ole mahdollisuuksia (suhteellisen pieni kaupunki).
Kannattaa vastata puhuteltaessa, ja antaa keskustelulle vähän lisä ponttakin. Ei kukaan jaksa pitää keskustelua yllä, saati uutta aloittaa, jos ihminen vastailee lyhyesti, kuin pakon omaisesti. ;)
Itsekkin olen huomannut meidänkoulussa erään uuden oppilaan, joka vaikuttaa vähän yksinäiseltä, valituntisin näpyttelee vain kännykällä. Ehkä pitäisi hieman jututtaa häntä, kun ei sormilla ole kiire tekniikan ihmeiden kanssa:)