Olen 22 -vuotias osa-aikaista työtä tekevä nuori nainen ja vietän viimeistä välivuotta ennen mahdollisten opiskeluiden aloittamista syksyllä. Aion muuttaa kuluvan kevään aikana pois kotoa yhdessä poikaystäväni kanssa.
Tilanteeni on se, että ensin meidän piti ottaa yhteinen vuokra-asunto. Olimme jo käyneet katsomassa sopivaa, mutta äidin kanssa riitelyn takia mietimme edullisempia vaihtoehtoja . Ensin hän ehdotti meille kotona asumista ja yhteiselon harjoittelemista. Sopivasti minulle tarjottiinkin asumisoikeusasuntoa samalta paikkakunnalta ja olen ottamassa sen vastaan.
Äitini on kuitenkin aina toivonut minun muuttavan vasta saadessani opiskelupaikan ja nyt muutankin aiemmin, sillä syksystä ei ole vielä varmuutta. Olen myös haaveillut poismuutosta todella kauan ja olin aluksi hyvinkin innoissani muuttamisesta, mutta nyt minua on alkanut ahdistaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö kotitöistä tai muista selviäisi, sillä hoidan niitä nytkin säännöllisesti eli hoidan muunmuassa pyykit, astiat ja lähes kokonaan ruuanlaiton. Minusta tuntuu kuitenkin, että olisin pettänyt äitini ja osoittanut hänelle, ettei hän olisi ollut tarpeeksi hyvä äitinä.
Lisäksi olen alkanut epäillä, että olisiko minulla sittenkään ollut niin kiire pois. Tosin tässä nyt puhutaan luultavasti vain muutamien kuukausien erosta eikä niinkään vuosista. Luulin, ettei poikaystäväni oikein arvosta tätä nykyistä asumisjärjestelyä, mutta hän ei kuulemma ole pistänyt pahakseen laisinkaan. Tosin kotona pidempään asustelu olisi vaatinut isomman sängyn yms ostoa ja myös ehkä vielä vähemmän äidin oleskelua kotona, vaikka lapsuudenkotini onkin kaksikerroksinen paritalo. Minusta tuntuu pahalta jättää äitini yksin yli 100 neliöiseen taloon koiramme kanssa, vaikka tietenkin äidin työ vaatii sen että käyn vielä säännöllisesti koiraa hoitamassa ja otan sen tulevaankin kämppään viettämään aikaa. Lisäksi tuntuu hirveältä hylätä ns. vanha elämä ja aloittaa täysin uusi mieheni kanssa. Ihan kuin oma perheeni ei enää olisi riittänyt.. Olen myös miettinyt olisinko tässä tilanteessa, jos en seurustelisi? Olenko sittenkin ollut niin tyhmä ja joutunut poikaystäväni painostuksen alaiseksi?
Vai onkohan tämänkaltainen ahdistus ja pelko luonnollinen osa itsenäistymistä ja vanhemmasta irrottautumista?
Tilanteeni on se, että ensin meidän piti ottaa yhteinen vuokra-asunto. Olimme jo käyneet katsomassa sopivaa, mutta äidin kanssa riitelyn takia mietimme edullisempia vaihtoehtoja . Ensin hän ehdotti meille kotona asumista ja yhteiselon harjoittelemista. Sopivasti minulle tarjottiinkin asumisoikeusasuntoa samalta paikkakunnalta ja olen ottamassa sen vastaan.
Äitini on kuitenkin aina toivonut minun muuttavan vasta saadessani opiskelupaikan ja nyt muutankin aiemmin, sillä syksystä ei ole vielä varmuutta. Olen myös haaveillut poismuutosta todella kauan ja olin aluksi hyvinkin innoissani muuttamisesta, mutta nyt minua on alkanut ahdistaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö kotitöistä tai muista selviäisi, sillä hoidan niitä nytkin säännöllisesti eli hoidan muunmuassa pyykit, astiat ja lähes kokonaan ruuanlaiton. Minusta tuntuu kuitenkin, että olisin pettänyt äitini ja osoittanut hänelle, ettei hän olisi ollut tarpeeksi hyvä äitinä.
Lisäksi olen alkanut epäillä, että olisiko minulla sittenkään ollut niin kiire pois. Tosin tässä nyt puhutaan luultavasti vain muutamien kuukausien erosta eikä niinkään vuosista. Luulin, ettei poikaystäväni oikein arvosta tätä nykyistä asumisjärjestelyä, mutta hän ei kuulemma ole pistänyt pahakseen laisinkaan. Tosin kotona pidempään asustelu olisi vaatinut isomman sängyn yms ostoa ja myös ehkä vielä vähemmän äidin oleskelua kotona, vaikka lapsuudenkotini onkin kaksikerroksinen paritalo. Minusta tuntuu pahalta jättää äitini yksin yli 100 neliöiseen taloon koiramme kanssa, vaikka tietenkin äidin työ vaatii sen että käyn vielä säännöllisesti koiraa hoitamassa ja otan sen tulevaankin kämppään viettämään aikaa. Lisäksi tuntuu hirveältä hylätä ns. vanha elämä ja aloittaa täysin uusi mieheni kanssa. Ihan kuin oma perheeni ei enää olisi riittänyt.. Olen myös miettinyt olisinko tässä tilanteessa, jos en seurustelisi? Olenko sittenkin ollut niin tyhmä ja joutunut poikaystäväni painostuksen alaiseksi?
Vai onkohan tämänkaltainen ahdistus ja pelko luonnollinen osa itsenäistymistä ja vanhemmasta irrottautumista?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.