Nuoret yksinodottajat ja yh:t!

Sun tilanne on nyt hyvä. Tiedät jo alkumetreillä olevasi lapsen kanssa yksin etkä siis turhaan luo mitään odotuksia perheidyllistä, vaikka tilanne voi muuttua kohdallanne vielä moneen kertaan.. :)

Silti tuo pieni ihanuus sun sisällä on tarkoitettu sulle eikä toista mahdollisuutta ehkä anneta, ainakaan samanlaista. Milloin aika yleensäkään on sopiva lapselle? Mikä on sopiva ikä, kumppani, ammatti, koulutus, taloustilanne jne..

Olet jo 24 ja olin kanssasi n. saman ikäinen kun sain oman aarteeni. Arki voi olla joskus rankkaa, mutta sitäkin palkitsevampaa. Toivottavasti sulla on hyvät tukiverkostot lähellä, vanhemmat, sisarukset ja ystäviä? Sitten kannattaa aina hakeutua myös paikkoihin jossa tapaa samassa tilanteessa olevia ihmisiä jo alkumetreillä et saa sitä kautta myös vertaistukea.. On tosi tärkeää tavata samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä.. Mut varaudu siihen, et henkisesti voi olla tosi rankkaa aluksi mieltää että olette perhe vain te kaksi, lapsi ja sinä. Voi olla vaikeaa osallistua synnytysvalmennukseen, iloisiin perhejuhliin ym. kun joka paikassa kohtaa vaan iloisia ydinperheitä ja myös synnytyksestä kuukausia vielä voi hormonitaso olla epäbalanssissa ja mieli vaihdella.

Kuitenkin, kun saat pienen nyytin syliisi, tiedät ratkaisun olleen oikea, sen vaan tuntee sydänjuuriaan myöten! Joskus kestää kuukausia tai jopa pari vuotta totutella ja kasvaa äitiyteen täysin, mutta se tulee sieltä kyllä. Ja olen niin onnellinen puolestasi, ettei tarvitse lapsen syntymän jälkeen läpikäydä eroa, joutua odottamatta yh:ksi tai muita kipeitä asioita joihin ei voi itse vaikuttaa. Sulla on nyt yksin kaikki langat käsissäsi jo ennen lapsen syntymää!

Paljon onnea pienelle aarteellesi, selviätte varmasti! Toivottavasti päädyt ratkaisuun joka tuntuu oikealta.

Eihän se ole sen kummempaa kuin koiranpennunkaan kanssa. Itse valitset tiesi, joten kestä se.

Itse olen tulossa yksinhuoltajaksi, lapseni syntyy heinäkuussa.
Isä ehdokkaita on kaksi ja molempien kanssa olen asiasta jutellut ja papereihin tulee lukemaan ISÄ EI TIEDOSSA. Minä en ole huolissani muusta asiasta kun siitä että ihmiset ovat niin pirun uteliaita ja edessä on vuosien vastailut "ISÄ"-kysymykseen. Tähän asti olen vastannut niinkuin asia on Isä on tietoinen mutta emme tule olemaan koskaan perhe ja tämä sopii minulle. Mitä sitten kun lapsi alkaa kyselemään?

Arki on toki varmasti erilaista koska olet yksin lapsen kanssa, vai oletko? onhan sinulla varmasti ystäviä jne. Mielestäni on parempi olla tietoisesti alusta asti yksin kun se että isä osoittautuu huonoksi tai ero tulee lapsen ollessa pieni.

Toisaalta on hyviäkin puolia. Vastaat aivan yksin tämän pienen asioista,ei tarvitse kiistellä lapsen nimestä ja muista valinnoista toisen osapuolen kanssa.

Ei yksinhuoltajuus ole taakka. Se on mahdollisuus meille toisinlaisille äideille, eikä se pois lue sitä etteikö se herra "oikea" osuis kohdalle ja haluaisi ottaa myös lapsen ja sinut pakettina.
Tottakai sitä miettii kaikenlaista kun pelottaa ja hormoonit tuo siihen vielä oman lisänsä mutta usko pois sinä selviät ja tulet pärjäämään!!!!

Itse jäin yksinhuoltajaksi kun lapsi oli kolmen vanha. Tosin jo sitä ennen huolehdin lapsesta pääasiallisesti yksin kun mies meni omia menojaan..
Olin 22 vuotias kun sain lapseni,ammatti oli jo. Ensimmäiset vuodet olivat niitä rankimpia mutta kannattaa hankkia hyvä tukiverkko. Itselläni oli niin hyvä onni että lapsen isovanhemmat auttoivat pahimman yli.
Olin minimi äitiyspäivärahalla mutta kyllä sillä selvisi. Menin töihin kun lapsi oli 2 vuotias ja hankin toisen ammatin kun lapsi meni kouluun.
Jo siinä vaiheessa alkaa helpottaa se arki kun lapsi pääsee pois vaipoista ja syö samaa ruokaa kuin muutkin jne.

Huolehdi omasta terveydestäsi ja jaksamisestasi;nuku silloin kun vauvakin nukkuu. Kotityöt ehtii aina tehdä myöhemminkin. Katkonaiset yöunet väsyttävät alussa. Kun lapsesi hieman kasvaa,mene esim. vauvauintiin ja muskariin tai muuhun toimintaan mukaan jossa on toisia äitejä. Saat juttukavereita ja lapsesi oppii tulemaan toimeen toistenkin lasten kanssa.

Uskon että pystyt huolehtimaan lapsestasi,et ole enää mikään teini ja olet työelämässäkin :)

Koskaan ei tiedä etukäteen kuinka rankaksi lapsen kasvattaminen ja hoito tulee;lapsi voi olla sairas tai muuten sairastella paljon jne. Mutta lapsi voi olla myös "helppo" lapsi joka alkaa nukkumaan pitkiä yöunia jo ihan pienenä eikä sairastele paljon. Tukiverkko on tärkeä juuri silloin kun lapsi,tai sinä itse sairastat.

Aika menee yllättävän äkkiä;oma lapseni menee jo kohta yläasteelle ja mietin että mihin nämä vuodet katosivat. Rankkaa oli välillä mutta jotenkin niistä vain on selvitty ja lapseni on tasapainoinen ja onnellinen.

Olen aloittajaa vanhempi, 27v ja olen 8kk lapsen yksinhuoltaja.
Tulin raskaaksi vahingossa, ehkäisy petti mutta en ollut valmis tekemään aborttia koska olin aina lasta toivonut ja minulla oli ilmennyt toisessa munasarjassa jo rakkuloita jotka aiheuttaa lapsettomuutta. Lapsen "isä" uhkaili väkivallallakin että olisin abortin tehnyt, kieltäydyin ja sanoin miehelle ettei hänen tarvitse olla missään tekemisissä minun eikä lapsen kanssa. Mies uhkasi "pistää mut päiviltä" jos koskaan otan enää hänene yhteyttä..

Tiesin siis alusta asti että tulen lapseni yksin kasvattamaan ja asennoiduin sen mukaisesti. Varauduin jo raskaus aikana ylimääräisiin tuleviin kuluihin, säästin jokaisen liikenevän pennin. Lapsen papereissa lukee ettei isää ole tiedossa. Taloudellisesti lapsen kanssa pärjään hyvin. Henkisestikkään minulla ei ole ollut ongelmia, olihan minulla monta kuukautta aikaa totutella ajatukseen vauva-arjesta yksinhuoltajana. Kävin mielessä kaikki variaatiot helposta lapsesta mahdollisimman vaikeaan koliikki lapseen asti, eli mietin miten toimin ja miten huolehdin omasta jaksamisesta ja kävin asioita läpi myös lapseni isovanhempien kanssa. Meillä siis juteltiin ennalta valmiiksi miten vanhempani ovat halukkaita auttamaan ja minkälaista tukea heiltä saa jos lapsi olisi ollut koliikki tai muuten itkuinen tai ns. vaikea vauva.

Tukiverkosto on hyvä olla!! Itsellä on ystäviä ja nuo lapsen isovanhemmat lähellä. Olen tehnyt päivärytmit lapsen mukaan alusta asti, hänen nukkumisten ja ruokailujen mukaan siis eletään. Olemme lapseni kanssa kulkeneet kaikkialla, matkusteltu sukulaisissa ja tavattu ystäviä. Alkuun minun oli vaikea mieltää vaipanvaihtoja muualla kuin kotona mutta ystäväni aika nopeaa "kiskoivat" minut ulos ajatuksesta että lapsen hoito on kotihommaa :D

Olen ottanut omaa aikaa 1-2kertaa kuussa, lapsi mummolassa silloin (haluaisivat kyllä useamminkin ottaa pienokaista hoitoon kun on heidän ainoa lapsenlapsi). Omalla ajalla olen tehnyt asioita mistä pidän. Käynyt uimassa, kampaajalla, elokuvissa jne. rentoutunut.

Isä kysymys tulee varmana jossainvaiheessa tulevaisuudessa eteen ja siihen olen varautunut. Lapselle aijon kertoa ettei hänen isänsä pysty elämään ja olemaan kanssamme ja näytän kuvan, tietenkin lapsen iän huomoon ottaen ja hänen kehitystasdonsa mukaisesti asiaa kerron sitten kun lapsi asiasta kysyy!

Eli raskausaikanaan kävin kaiken ajatustasolla läpi ja nyt lapse kanssa eletään onnellisena pienperhe elämää :)

Täällä tuleva yh. nuori sellainen (23v).
Juuri tänään neuvolassa käydessä tuli mieleen että pitäisikö tulevalla yh:lla olla vaikea raskausaika ja mieli maassa jatkuvasti? vai tuntuuko se vain siltä kun aina neuvolassa painotetaan masennusta ja kysellään jatkuvaa vointia..
Ihmetellään jos sanoo että kaikki sujunut hyvin ja mielikin on hyvä. Outoa.
Tukiverkosto kyllä auttaa paljon ja se että tietää saavansa tukea omilta vanhemmilta/ystäviltä on iso apu jo odotusaikana.

Itellä on LA heinäkuun puolessavälin ja lapsen isän olen nähnyt viimeksi tammikuussa, alussa oli täysillä mukana, mutta yht´äkkiä ei enää halunnutkaan olla tekemisissä vaan jätti kaiken taaksensa ja alkoi elämään teinielämää uudelleen

Itse olen asian ajatellut niin että parempi tässä vaiheessa kuin se että lapsi ja isä tutustuvat toisiinsa ja sitten isä häipyy, isän lähtö (ollenkaan tutusuminen) tulee tietenkin jossain vaiheessa olemaan lapselle suuri ihme ja kyselee varmasti, mutta sitten pitää vain selittää tilanne lapselle, aika paljon hekin ymmärtävät.

Yksinhuoltajuus tulee varmasti olemaan rankkaa mutta myös antoisaa ja kasvattaa varmasti ihmisenä, monet haukkuu ja arvostelee ja pitää jopa rahanahneina, mutta itse ajattelen asian niin että lapsen kuuluu saada myös isältään tukea (rahallista jos ei muuta) ja sen aion hakea, en missään nimessä kiellä isyyttä, vaan mies joutuu ottamaan vastuun, vaikkapa vaan sitten sen 100e/kk.
Yksin tässä on hommattu vaunut, pinnasänky, vaatteita ja tarvikkeita vauvaa varten ja 100e/kk ei riitä alkuunkaan minkä tahansa ikäisen lapsen kasvatukseen. Se on siis pieni summa mitä isältä vaaditaan elatusmaksuina.

No minä en henk.koht tiedä miksi yksinhuoltajuuden aina sanotaan olevan niin rankkaa..?
Itse olen kohta 11 vuotta yh:na ollut, enkä koe sen olleen milläänlailla rankkaa,
tietysti meitä ihmisiä on erilaisia, toiset todella tarvitsevat kumppanin elämäänsä ja huoltajuuden jakamaan, johtuuko sitten siitä, että se koetaan rankaksi? En tiedä, tämä on mun mielipide ja kokemus..

Olen kolmen lapsen totaali-yh. Olen hankkinut lapset tuttavani kanssa tietosena siitä, ettei hän osallistu hoitoon ja kasvatukseen. Joskus käy lapsia katsomassa ja tuo välillä lahjoja lapsille.

Taloudellisesti on tiukkaa. Mielestäni meillä kuitenkin menee suht hyvin. Rahat riittää ruokiin ja vaatteisiin, eikä velkaa ole. Asumme vuokralla, enkä suunnittele asunnon ostamista. Asunto on kaupungin, joka on kyllä hyvä vuokranantaja. Kunhan vanhin lapsi muuttaa pois, vaihdan todennäköisesti pienempään. Tämä asunto on myös hyvällä paikalla. Ns.vanha lähiö, jossa rauhaa riittää.

Mielestäni olet hyvän ikäinen äidiksi. Itse olin samanikäinen saadessani esikoiseni, joka on nyt jo murrosikäinen.

Joku mainitsi miten neuvolassa luullaan koko ajan, että on väsynyt. Sama kokemus on minullakin. Vaihdoin jopa neuvolan terveydenhoitajaa sen jatkuvan siunailun takia. En ole ollut vauva-ajan jälkeen väsynyt. Enkä silloinkaan ollut masentunut., mutta terveydenhoitajan mielestä minun täytyi olla, koska arki vauvan kanssa parisuhteessa olevallekin on raskasta. Nyt olen käynyt monta vuotta samalla, paljon järkevämmällä th:lla.

Olen töissä hoitoalalla ja palkka on pieni. Viihdyn töissä, niin ei ole tullut opiskeltua lisää. Työkavereista olen saanut myös ystäviä. Ja usein käydään parin kanssa kylässä puolin ja toisin. Joissakin kaupungeissa on yksinhuoltajien järjestöitä. Niistä voi löytää kavereita.

Minä olen myös totaali YH 2 vuotialle pojalleni.
Ja olen samaa mieltä sen kanssa, joka kirjoitti edellä, että elämä on rankkaa ja en suosittele.
Ikina en suositele yksinhuoltajuutta, minä olen kokenut sen tosi rankaksi, olen jopa ollut itsemurhan rajalla...tosi masentunut....vauvaika on kaikesta helpoin, rankaksi menee kun lapsi on noin 1,5-2v.
Yksin kaikkien laskujen maksaminen, kun ei ole ketään joka joskus hoitaa lastani, jotta pääsisin edes kauppaan, kukaan ei mene koskaan lapseni kanssa ulos, jotta saisin rauhassa laittaa vaikka ruokaa...minä haen ja mina vien tarhaan, kaikki minun varassa, sekä arki että talous. En jaksaa ododttaa päivä, kun se kaikki loppu ja voin olla taas onnelllinen, jotta elämässäni olisi taas rakkaus, tuki, apu - sekä henkinen että fyysinen jne.