heippa uudet äidit!
Haluaisin jakaa hieman kokemuksia uuden perheen jäsenen tulon jälkeen ilmaantuneista tunteista ja ilmiöistä.
Lapsi on kovin toivottu ja hyvin rakas, mutta silti kaikki tuntemukset ovat yllättäneet minut ja varmasti myös mieheni. En suinkaan ole ensimmäine ystäväporukassa jolla on lapsi ja olenkin hyvin ihmeissäni siitä, että hyvin moni ystävä on kaikonnut tielle tietämättömille. Mieheni tekee paljon töitä ja olen siis hyvin paljon tytön kanssa kahdestaan kotona. Välillä tuntuu että olen jätetty täysin yksin sen jälkeen kun lapsi on syntynyt, tukiverkostokin asuu toisella paikkakunnalla, ja me olemme vastikään muuttanut myös uuteen kaupunkiin, josta en itse tunne ketään.Ymmärrän toki että muiden elämä jatkuu , vaikka itsellä se tällä hetkellä on olla kotona lapsen kanssa. Tuntuu että tuttujen ystävä porukat tekevät yhdessä vaikka mitä yhdessä lasten kanssa, mutta en millään haluaisi tuputtaa meitä mukaan väkisin. yritetään käydä perhekerhossa , mutta en oikeen ole löytänyt oman henkistä ihmistä sieltäkään. Tämä yksinäisyys on todella yllättänyt minut.
Huomaan myös että en enää kuuntele musiikkia kotona, joka ennen oli osa jokapäiväistä elämää ja hyvin tärkeä itselleni.
Kun käyn itsekseni jumpassa tai kaupassa mieheni ollessa lapsen kanssa , kiiruhdan äkkiä kotiin vaikka tiedän että heillä on kaikki hyvin ja mieheni osaa kyllä hyvin hoitaa lapsensa.. Tämäkin hieman ahdistaa minua koska haluaisin osata "irtautua" hetkeksi siitä meidän hyvin vaativasta pallerosta ja keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini, jotta jaksan taas viihdyttää pientä ihmettä.
suoraan sanottuna tuntuu että "minä" olen hieman kadoksissa, joka ymmärtääkseni voi olla hyvin normaalia tällaisen elämän mullistuksen myötä, mutta olisi kiva kuulla onko muilla samanlaisia kokemuksia ja tunteita ensimmäisen lapsen kanssa,
En koe että olen mitenkään masentunut, vaan ehkä enemmänkin surullinen ystävien kaikkoamisesta, ja herkkänä ihmisenä mietin usein että olenko itse tehnyt jotain väärää.
Haluaisin jakaa hieman kokemuksia uuden perheen jäsenen tulon jälkeen ilmaantuneista tunteista ja ilmiöistä.
Lapsi on kovin toivottu ja hyvin rakas, mutta silti kaikki tuntemukset ovat yllättäneet minut ja varmasti myös mieheni. En suinkaan ole ensimmäine ystäväporukassa jolla on lapsi ja olenkin hyvin ihmeissäni siitä, että hyvin moni ystävä on kaikonnut tielle tietämättömille. Mieheni tekee paljon töitä ja olen siis hyvin paljon tytön kanssa kahdestaan kotona. Välillä tuntuu että olen jätetty täysin yksin sen jälkeen kun lapsi on syntynyt, tukiverkostokin asuu toisella paikkakunnalla, ja me olemme vastikään muuttanut myös uuteen kaupunkiin, josta en itse tunne ketään.Ymmärrän toki että muiden elämä jatkuu , vaikka itsellä se tällä hetkellä on olla kotona lapsen kanssa. Tuntuu että tuttujen ystävä porukat tekevät yhdessä vaikka mitä yhdessä lasten kanssa, mutta en millään haluaisi tuputtaa meitä mukaan väkisin. yritetään käydä perhekerhossa , mutta en oikeen ole löytänyt oman henkistä ihmistä sieltäkään. Tämä yksinäisyys on todella yllättänyt minut.
Huomaan myös että en enää kuuntele musiikkia kotona, joka ennen oli osa jokapäiväistä elämää ja hyvin tärkeä itselleni.
Kun käyn itsekseni jumpassa tai kaupassa mieheni ollessa lapsen kanssa , kiiruhdan äkkiä kotiin vaikka tiedän että heillä on kaikki hyvin ja mieheni osaa kyllä hyvin hoitaa lapsensa.. Tämäkin hieman ahdistaa minua koska haluaisin osata "irtautua" hetkeksi siitä meidän hyvin vaativasta pallerosta ja keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini, jotta jaksan taas viihdyttää pientä ihmettä.
suoraan sanottuna tuntuu että "minä" olen hieman kadoksissa, joka ymmärtääkseni voi olla hyvin normaalia tällaisen elämän mullistuksen myötä, mutta olisi kiva kuulla onko muilla samanlaisia kokemuksia ja tunteita ensimmäisen lapsen kanssa,
En koe että olen mitenkään masentunut, vaan ehkä enemmänkin surullinen ystävien kaikkoamisesta, ja herkkänä ihmisenä mietin usein että olenko itse tehnyt jotain väärää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Monet olettavat/kuvittelevat/luulevat että tuore äiti haluaa olla vain lapsen kanssa eikä kaipaa muuta seuraa. Osa ei ymmärrä kuinka tärkeää tuereelle äidille (ja ei niin tuoreelle myös) on saada jutella aikuisten asioita ystävien kesken.
Suosittelisin että lähdet lapsen kanssa ulos, kaupungille, kirjastoihin, puistoihin jne. Vaikka sieltä ei aina juttukaveria löydy niin tulee vaihtelua päiviin :)
Ja kun liikut lapsesi kanssa niin ehkäpä ne ystäväsi huomaavat että olet halukas liikkumaan ja kutsuvat sitten sinua mukaan kun lähtevät muksujensa kanssa jonnekkin käymään. Ja voithan itse kutsua ystäviä keillä lapsia ja ehdottaa vaikka puistoilua tai jotain kivaa puuhailua lapsien kanssa!
Tuo "minän" katoaminen on aika normaalia, muuttuuhan lapsen myötä kaikki normaalit asiat, tulee lisää vastuuta ja lapsettoman vapaus katoaa! Elä haikaile menneen "minäsi" perään vaan rakenna uusi minäkuva johon sopii lapsi.
Kehitä asioita mitä teette lapsen kanssa säännöllisesti ja rakenna itselle omaa aikaa jolloin rentoudut ilman.. Muista että se mies pystyy lastanne hoitamaan ja sinulla ei ole kiirettä omana aikanasi!
Meillä lapsi on jo 7kk.. Käymme 2-3kertaa viikossa puistossa keinumassa ja "laskemassa" liukumäkeä, kerranviikossa maalaamme (sosemaalausta niin ei haittaa vaikka "maalia" menisi suuhun, käymme kaupungilla kerran viikossa ja 2kertaa viikossa käymme kävellen ruokakaupassa jolloin lapsi on yleensä hereillä ja ihmettelee kaikkea näkemäänsä :)
Omaa aikaa minulla on vähemmän, olen yksinhuoltaja joten rentoudun kun lapsi menee nukkumaan.. Luen kirjoja, katselen elokuvan, selaan koneella jne tunnin ajan. Noin 2kuukauden välein lapseni on käynyt yhden yön kylässä mummolassa tai mummo on illaksi tullut meille, jolloin minä olen päässyt teatteriin, elokuviin, syömään, keikoille jne.
Tutun kuuloista kyllä.
Meillä on kohta 4 kk ikäinen tyttö. Päivät kun on tätä kotona kökkimistä, vaunulenkkejä ja kaupassa käymistä, niin kyllä ne kontaktit muihin aikuisiin on tärkeitä. Toisaalta oma elämä pyörii kuitenkin aika pitkälti kakkavaippojen, imettämisen yms. ympärillä eikä haluaisi omille lapsettomille kavereille näistä asioista avautua kun eivät ne heitä niin kiinnosta. Jotenkin yhteydenpito näihin lapsettomiin kavereihin on sitten jäänyt vähemmälle puolin jos toisinkin.
Olen käynyt kerran viikossa äitikerhossa ja sieltä on löytynyt onneksi mukavia ihmisiä. Osan kanssa on tavattu sitten ihan muutenkin, käyty esim. yhdessä vaunulenkillä. Kummasti ne samanikäiset lapset vaan yhdistää etenkin jos on jokin muukin yhteinen harrastus josta löytyy puhuttavaa.
Lisäksi olen jatkanut lapsen saannin jälkeen rakasta kuvataideharrastustani, eli kerran viikossa käyn yhdellä kansalaisopiston kurssilla. Se on sellaista minä-aikaa, jolloin ei tule vauvajuttuja juteltua vaan siellä tulee taiteilun lisäksi jutusteltua ihmisen kanssa ihan niitä näitä. Etenkin parin ensimmäisen kuukauden aikana se oli ihan supertärkeää. Lisäksi käyn liikuntaharrastuksissa, mutta ne ovat sen tyylisiä että siellä ei ihmisten kanssa paljoa seurustella vaan se on semmoista omaa puurtamista. Tärkeää kuitenkin fyysiselle jaksamiselle.
Mutta tosiaan vielä tuohon kavereiden kaikkoamiseen, niin selkeästi kaverit luulevat että kun meillä on pieni vauva, niin meille ei voi tulla, tai jos tulee niin ainakaan ei voi viipyä kuin maks 30-60 minuuttia ja sitten on jo kiire pois. Ja varsinkaan minua ei voi pyytää minnekään. Mutta olen kyllä yrittänyt itsekin ryhdistäytyä ja pyytää kavereita silloin tällöin käymään.
Toki onhan se niinkin, että jos kaveri haluaisi oikeasti viettää minun kanssani laatuaikaa, mutta minulla on siinä sylissä koko ajan se pikku napero joka on väsynyt, nälkäinen, muuten vain levoton tai sitten kauhean virkeä ja vaatii seurustelua, niin ehkä se kaveri kokee että en ole 100 % läsnä hänen kanssaan. Varmasti ei ole kiva tunne sekään.
Mutta olen ajatellut että kunhan ei yhteydenpito kavereiden kanssa kokonaan lopu niin se on tärkeintä. Että varmaan sitä yhteistä aikaa kavereiden kanssa löytyy paremmin sitten kun tuo vauva tuosta vähän kasvaa. Ja ehkä kaveritkaan eivät sitten niin vierasta sitä kun se ei sido minua niin sataprosenttisesti.
SAmanlaisia kokemuksia on myös minulla, kummankin lapsen vauva-ajalta. Tukiverkostoa meillä ei juuri ole, tai he asuvat tosi kaukana. Ystävätkin asuvat kauempana, kun olemme muuttaneet toiselle paikkakunnalle, jossa tuntuu että ihmiset on tosi huonosti lämpeneviä yhtään millekään. Perhekerhossakin on oma porukkansa, jonka sisään tuntuu turhauttavalta pyrkiä.
Myös tuo oman itsensä hukkaaminen ja kiire kotiin, sekin on tuttua :D Onneksi voin lohduttaa, että sekin tunne menee aikaa myöden ohi. Kummankin lapsen kohdalla olen ollut tuollainen höösääjä ekan vuoden ajan, kunnes sitten on yks kaks huomannut, että miksi ihmeessä :)
Jatka harrastuksiasi, opettele löysäämään liekaa, laita radio päälle ja kuuntele hyvää musiikkia! Ja tällaisissa tilanteissahan se ystävyys punnitaan. Ne ystävät, jotka elämästäni ovat kaikonneet lasten jälkeen, eivät ehkä olleetkaan niitä YSTÄVIÄ.
Tutulta kuulostaa.. Meillä poika jo 8kk vanha ja nyt on alkanut pikkuhiljaa tuntua että se minä on löytynyt sieltä kakkavaippojen,imetysten,tuttipullojen ja väsymyksen alta :)
Itselle musiikki on aina ollut todella tärkeää ja se on jatkunut pikkuhiljaa lapsen kasvaessa. Poika tykkää kuunnella musiikkia ja meillä se soikin kotona jatkuvasti sekä myös autossa. Ei tunnu olevan väliä onko lastenlauluja,äidin laulua vai "kissantappoheviä",kaikki kelpaa :D
Itse oon pojan kanssa joka päivä sen 12-13h kahdestaan kotona ja välillä tuntuu että pää hajoo. Ja kirsikkana päällä että asutaan vielä semmoisessa paikassa että esim bussilla tänne ei pääse.. Ja eihän mun citysinkkuystävillä ole tietenkään autoja. :( mulla on pari kaveria joilla on muksuja ja niiden luona kyläillään joskus,mutta siinäkin on se että mun pitää aina pakata tavarat ja poika autoon ja mennä kylään... Täältä ei edes leikkikentälle pääse ilman autoa!:(
Tuo kiire takaisin miehen ja lapsen luo on aivan normaalia. Itsellä on tuo sama vieläkin! On vähän helpottanut etten enää juokse ruokakaupan läpi ja unohda 75% ostoksista kun "kauhea kiire kotiin".. Siitä se oma aika on niin mukavaa että sitten kun hetken saa hengähtää niin on ihana mennä kotiin ja jaksaa taas. Itsellä ei noita harrastuksia ole,kun mies tulee vasta illalla töistä niin lenkille ainoastaan pääsee mutta onhan sekin jotain :)
Mulla nyt ei kavereita ole koskaan ollut paljoa ja ne on säilynyt vauvan tulon jälkeen. Kutsuvat vauvan kera kylään (ja taas pakataan autoa ..) mutta nämä kaksi ystävää ovatkin sitten todellisia ystäviä.
En tiedä minkä ikäinen sun vauva on, mutta ensin opitaan olemaan Äiti ja sen jälkeen taas tulee se "minä" sieltä. Radiomainoksessa oli hyvin sanottu "tänään en ole vaimo,enkä Äiti vaan ihan vaan minä". Sieltä se minä taas löytyy, ei ehkä samana mutta silti!:) Radio päälle niin musiikkikin vie taas mennessään nim. kokemusta on!:)
Täälläkin kaverit ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Yksi jopa asuu 5 min päässä, mutta häntäkään enään jurikaan näe. Kun esim. kaupassa nähdään niin puhutaan että nyt nähdään, hänelle tosin sanon että soittelee kun hänelle käy kun minähän se kotona olen ja hänellä niitä kiireitä on. :/
Onneksi muutama hyvä ystävä ja muuta mammakaveir jota näen ehkä 1-2 kert. viikossa ja ihan omia kavereita aina silloin tällöin.
Meillä ehkä suurin ongelma on se, että kun vauvalla pitää olla kovin tarkka rytmi tai sitten päivä on pelkkää kiukkua, niin se rajoittaa meitä kovasti. Päivisin ei nuku kuinn vaunuissa ja nekin pitää liikkua ja yleensä pitää olla vielä h iljaista! RANKKAA! Aluksi ihan kiva kävellä mutta puoli vuotias tarvitsee unta vielä paljon joten siellä ulkona ollaan paljon.
Niin ja tämä pikkuinen ei viihdy hereillä vaunuissa joten se liikkuminen on vaikeaa, jaksa toista nyt huudattaa senkään vertaa kun mentäisiin kerhoilemaan koska sitten kun ollaan perillä niin toinen on huutamisesta ihan väsy. On tää niin vaikeeta. :D
Meillä mies pois kotoolta sen 10 h. ..En tiedä, mutta minua tämä äitiys ja lapsen kanssa olo kahdestaan ehkä sai pään pyörälle. Ei tämä aina niin helppoa ole kun vaativa vauva vielä kyseessä. ..Mutta varmasti tulee helpottamaan ja musiikin voimalla täälläkin jaksetaan! :)