Korhosen toiminnan arviointi on saanut naurettavat mittasuhteet. Kuvattu tilanne - häiriköivän oppilaan poistaminen - on vain jäävuoren huippu siitä, mitä nykyisin erityisluokilla kouluissa tapahtuu. Joka päivä. Voimia päiviisi Antti!
Erityisluokassa on varsin tavallinen tilanne, että väkivaltaisesti käyttäytyvää oppilasta (0-9. lk) on rauhoiteltava kiinnipitämällä, joskus jopa useamman aikuisen voimin. On tilanteita, joissa oppilas yrittää ahdistuksensa vuoksi purra sormensa irti tai hakata hampaitaan/päätään lattiaan tms. saadakseen mahdollisimman suuren kipuaistimuksen tai/ja aikuisen täyden huomion itselleen. Arjen kuvaan kuuluu, että oppikirjoja revitään, kalusteita hajotetaan ja kouluun salakuljetettuja teräaseita takavarikoidaan jopa viikottain. Iän huomioiden oppilaita joudutaan rauhoittamaan sylissä keinuttamalla, turvaotteella kiinnipitämällä (jopa patjalla lattiaa vasten), lähtemällä oppilaan kanssa ulos luokasta pienelle kävelylle tms.
Väkivaltaisesti käyttäytyvän oppilaan rauhoittamistilanteet eivät ole koskaan riskittömiä kenenkään kannalta; itse olen saanut lääkärin hoitoa vaativia vammoja puolikymmentä kertaa. Onnekseni itse oppilaat ovat säästyneet vammoitta.
Toki rajattomasti ja impulsiivisesti käyttäytyvät oppilaat ovat psykiatrisen sairaanhoidon piirissä/jonossa hoitoon, mutta resurssipulan vuoksi heidät sijoitetaan liian pian ja liian sairaina normaalikoulujen erityisluokkiin. Huolestuttava ja ehdottomasti epäoikeudenmukainen fakta on, että lapsi, jolla on jokin neurologinen diagnoosi pääsee välittömästi lääkinnälliseen kuntoutukseen terapioineen ja sairaalajaksoineen, mutta sellainen lapsi, jolla on jokin vaikeammin määriteltävä traumatausta tai masennus-diagnoosi, joutuu odottamaan kattavaa hoitoa jopa vuodenkin. Edes itsetuhoinen, itsemurhalla uhkaava lapsi ei välttämättä saa hoitoa moneen kuukauteen nk. hoitojonojen takia.
Huomionarvoista on havaintoni, että juuri nämä väkivaltaiset ja turvattomat oppilaat kiinnittyvät kouluun hanakasti. Lähes jokaisen fyysistä rajaamista tarvinneen oppilaani kohdalla on käynyt niin, että muutaman kiinnipitotilanteen jälkeen heillä on seurannut joskus useammankin kuukauden jakso, jolloin he ovat kieltäytyneet lähtemästä koulusta kotiin - vaikea ongelma sekin, kun oppilas linnoittautuu toistuvasti vessaan tai piiloutuu koulukyydin lähtiessä. Parissa tapauksessa pikkuoppilas on ilmaissut toistuvasti haluavansa jäädä kouluun "asumaan open kanssa". Näillä lapsilla turvattomuuden tunne on niin voimakas, että sitä on vaikea täysin tajuta.
Näihin lapsiin kiintyy. Teen mielelläni tätä vaativaa työtä, koska tulostakin tulee vääjäämättä, jokaisen kohdalla. Palkitsevinta on, kun entinen "pikkuriiviö" tulee yläkoululaisena luokkaani kahville ja nuoruuden iloa säteillen päivittää kuulumisiaan. Juhlan aihe on aina sekin, jolloin erityisen tuen tarve oppilaan kohdalla vähenee niin, että hän saa siirtyä normaaliluokkaan ikäistensä kanssa oppimaan.
Erityisopetuksen ongelmakohtia on paljon. Usean kollegan kanssa jaettu käsitykseni on, että ns. alueellisten pienryhmien eli erityisluokkien oppilaista alkaa yli puolet olla näitä rajattomia ja monenlaisista emotionaalisista ongelmista kärsiviä lapsia, joista liian monet tarvitsisivat oman ohjaajan vierelleen kokoaikaisesti "pysyäkseen kasassa". Resurssit eivät riitä. Kouluohjaajaa ei heru, vaikka lausuntoja sen tarpeesta olisi kolmelta lääkäriltä. Psykiatriseen sairaalahoitoon on jonot. Lasta ei voida pitää kotonakaan. Kun opettaja yhdessä ohjaajien kanssa yrittää erilaisin strutuurein ja pedakogisin palkkiojärjestelmin pitää yllä oppimisrauhaa, jää varsinaiset opetussisällöt opettamatta niille "kilteille" ja keskittymään kykeneville oppilaille, jotka oppisivat kun opetetaan. Pahimmillaan minua on aivan virallisesti kehotettu ns. "hojksaamaan" (=oppilaalle tehdään yksilöllinen opetussuunnitelma, jonka tavoitteet ovat matalammat ja asiasisällöt suppeammat kuin yleisopetuksen viralliset tavoitteet/sisällöt) ne oppilaat, joille aikani ei riitä opettamaan perusasioita, koska sen vie niin tehokkaasti nämä oman ohjaajan tarpeessa olevat oppilaat.
Jokaisessa koulussa erityisluokan tilanteista toki keskustellaan jatkuvasti rehtorin, oppilashuoltokunnan, sosiaalityöntekijöiden, hoitavien terapeuttien sekä lääkäreiden ynnä kotiväen kanssa. Toiminnalle rajaamistilanteissa siis luodaan yhdessä pelisäännöt. Mielenkiintoista olisi tutkia tarkasti, kuinka nämä hoitavien asiantuntijoiden, koulun henkilökunnan ja perheen kesken luodut toimintamallit vastaavat nykyistä koululainsäädäntöä.
Tarvitsemme keskustelua ja todellakin niitä peräänkuulutettuja pykäliä siitä, mikä kuuluu erityisopettajan työnkuvaan, yksittäisen opettajan mahdollisuuksiin pitää järjestystä koulussa ja työmäärän suhteuttamista henkilökunnan määrään. Lyhyesti: Miten rajata itse erityisopetusta?
Erityisluokassa on varsin tavallinen tilanne, että väkivaltaisesti käyttäytyvää oppilasta (0-9. lk) on rauhoiteltava kiinnipitämällä, joskus jopa useamman aikuisen voimin. On tilanteita, joissa oppilas yrittää ahdistuksensa vuoksi purra sormensa irti tai hakata hampaitaan/päätään lattiaan tms. saadakseen mahdollisimman suuren kipuaistimuksen tai/ja aikuisen täyden huomion itselleen. Arjen kuvaan kuuluu, että oppikirjoja revitään, kalusteita hajotetaan ja kouluun salakuljetettuja teräaseita takavarikoidaan jopa viikottain. Iän huomioiden oppilaita joudutaan rauhoittamaan sylissä keinuttamalla, turvaotteella kiinnipitämällä (jopa patjalla lattiaa vasten), lähtemällä oppilaan kanssa ulos luokasta pienelle kävelylle tms.
Väkivaltaisesti käyttäytyvän oppilaan rauhoittamistilanteet eivät ole koskaan riskittömiä kenenkään kannalta; itse olen saanut lääkärin hoitoa vaativia vammoja puolikymmentä kertaa. Onnekseni itse oppilaat ovat säästyneet vammoitta.
Toki rajattomasti ja impulsiivisesti käyttäytyvät oppilaat ovat psykiatrisen sairaanhoidon piirissä/jonossa hoitoon, mutta resurssipulan vuoksi heidät sijoitetaan liian pian ja liian sairaina normaalikoulujen erityisluokkiin. Huolestuttava ja ehdottomasti epäoikeudenmukainen fakta on, että lapsi, jolla on jokin neurologinen diagnoosi pääsee välittömästi lääkinnälliseen kuntoutukseen terapioineen ja sairaalajaksoineen, mutta sellainen lapsi, jolla on jokin vaikeammin määriteltävä traumatausta tai masennus-diagnoosi, joutuu odottamaan kattavaa hoitoa jopa vuodenkin. Edes itsetuhoinen, itsemurhalla uhkaava lapsi ei välttämättä saa hoitoa moneen kuukauteen nk. hoitojonojen takia.
Huomionarvoista on havaintoni, että juuri nämä väkivaltaiset ja turvattomat oppilaat kiinnittyvät kouluun hanakasti. Lähes jokaisen fyysistä rajaamista tarvinneen oppilaani kohdalla on käynyt niin, että muutaman kiinnipitotilanteen jälkeen heillä on seurannut joskus useammankin kuukauden jakso, jolloin he ovat kieltäytyneet lähtemästä koulusta kotiin - vaikea ongelma sekin, kun oppilas linnoittautuu toistuvasti vessaan tai piiloutuu koulukyydin lähtiessä. Parissa tapauksessa pikkuoppilas on ilmaissut toistuvasti haluavansa jäädä kouluun "asumaan open kanssa". Näillä lapsilla turvattomuuden tunne on niin voimakas, että sitä on vaikea täysin tajuta.
Näihin lapsiin kiintyy. Teen mielelläni tätä vaativaa työtä, koska tulostakin tulee vääjäämättä, jokaisen kohdalla. Palkitsevinta on, kun entinen "pikkuriiviö" tulee yläkoululaisena luokkaani kahville ja nuoruuden iloa säteillen päivittää kuulumisiaan. Juhlan aihe on aina sekin, jolloin erityisen tuen tarve oppilaan kohdalla vähenee niin, että hän saa siirtyä normaaliluokkaan ikäistensä kanssa oppimaan.
Erityisopetuksen ongelmakohtia on paljon. Usean kollegan kanssa jaettu käsitykseni on, että ns. alueellisten pienryhmien eli erityisluokkien oppilaista alkaa yli puolet olla näitä rajattomia ja monenlaisista emotionaalisista ongelmista kärsiviä lapsia, joista liian monet tarvitsisivat oman ohjaajan vierelleen kokoaikaisesti "pysyäkseen kasassa". Resurssit eivät riitä. Kouluohjaajaa ei heru, vaikka lausuntoja sen tarpeesta olisi kolmelta lääkäriltä. Psykiatriseen sairaalahoitoon on jonot. Lasta ei voida pitää kotonakaan. Kun opettaja yhdessä ohjaajien kanssa yrittää erilaisin strutuurein ja pedakogisin palkkiojärjestelmin pitää yllä oppimisrauhaa, jää varsinaiset opetussisällöt opettamatta niille "kilteille" ja keskittymään kykeneville oppilaille, jotka oppisivat kun opetetaan. Pahimmillaan minua on aivan virallisesti kehotettu ns. "hojksaamaan" (=oppilaalle tehdään yksilöllinen opetussuunnitelma, jonka tavoitteet ovat matalammat ja asiasisällöt suppeammat kuin yleisopetuksen viralliset tavoitteet/sisällöt) ne oppilaat, joille aikani ei riitä opettamaan perusasioita, koska sen vie niin tehokkaasti nämä oman ohjaajan tarpeessa olevat oppilaat.
Jokaisessa koulussa erityisluokan tilanteista toki keskustellaan jatkuvasti rehtorin, oppilashuoltokunnan, sosiaalityöntekijöiden, hoitavien terapeuttien sekä lääkäreiden ynnä kotiväen kanssa. Toiminnalle rajaamistilanteissa siis luodaan yhdessä pelisäännöt. Mielenkiintoista olisi tutkia tarkasti, kuinka nämä hoitavien asiantuntijoiden, koulun henkilökunnan ja perheen kesken luodut toimintamallit vastaavat nykyistä koululainsäädäntöä.
Tarvitsemme keskustelua ja todellakin niitä peräänkuulutettuja pykäliä siitä, mikä kuuluu erityisopettajan työnkuvaan, yksittäisen opettajan mahdollisuuksiin pitää järjestystä koulussa ja työmäärän suhteuttamista henkilökunnan määrään. Lyhyesti: Miten rajata itse erityisopetusta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Juuri näin. Ja missä on niiden ei-häiriköivien oppilaiden oppimisoikeus, kun kaikki resurssit menee näihin häiriökäyttäytyjiin?
Ja toiseksi, kuka kohta jaksaa tätä työtä tehdä, kun työrauhaa ei ole ollenkaan.
Jos vanhemmat eivät saa kasvatettua lapsiaan koulukuntoisiksi, niin mitä ihme taikanappia opettajat voivat painaa, kun ovat suurennuslasin alla ja pelkkä sanominen ei mene jakeluun???