Usein kuulee kauhisteltavan sitä että mielenterveysongelmia omaavat ihmiset kehtaavat hakea kumppania. Lihavuuden ohella mt-ongelmat ovat jotain niin kamalaa että varmaankin jopa HIV-positiiviseksi osoittautuva ihminen saisi enemmän suvaitsevaisuutta osakseen kuin mt-ongelmansa avoimesti ilmoittava.
Itse olen eläkkeellä masennuksen ja ahdistuksen takia. Se ei tarkoita sitä että olen kokoajan masentunut ja ahdistunut. Se tarkoittaa enimmäkseen sitä että keskittymiskykyni ja muistini eivät aina ole parhaasta päästä, ja työelämässä on oltava sen verran skarppina ettei sinne mennä haahuilemaan jos aivot eivät pelaa sataprosenttisesti. Omalla kohdallani työelämän raakuus (epäoikeudenmukaiset työ"kaverit" yms.) on suurimpia syitä siihen että siellä sitten kyennytkään jatkamaan.
Ongelmana tietysti on että pienten tulojen vuoksi ei voi tehdä ihan kaikkea mitä mieleen juolahtaa, ja kumppanihakuunkin rahan vähyys vaikuttaa. Mutta se tuntuu pahalta että ensimmäiseksi ongelmaksi monet katsovat mieluummin sen että he automaattisesti olettavat että mt-ongelmainen on päivät sängyssä makaava ja öisin elävä umpihullu sekopää joka saa hysteerisiä kohtauksia milloin mistäkin syystä, eikä kestä olla ihmisten ilmoilla, tai tee ylipäätään yhtään mitään normaalia vahingossakaan. Jos sosiaalista kanssakäymistä on vähän, sitäkin pahemman friikin leiman saa otsaansa...
Mutta jotten nyt vain vakuuttelisi että en ole metrossa kirveellä huitova kakopää, niin myönnettävä on että kyllähän se masennus aina sen verran oirehtii että voi olla että normaalia kykyä innostua ja ihastua toiseen ihmiseen ei välttämättä ole. Tavattuani muutaman apean miehen joiden seurassa olisi ilmeisesti saanut vaikka voltteja heittää ilman että olisi mieheltä viiksikarvakaan värähtänyt, eli minkänlaista vaikutusta ei olisi tyyppiin pystynyt hänen apatiansa takia tekemään, sitä miettii että olemmeko me kaikki mt-ongelmaiset tosiaan noin vaikeita tapauksia? Kokoajan odotetaan että joku aivan satumaisen suuri rakkaus pamahtaa elämään jotta sitten vasta kenties pääsee sen verran siitä omasta apatiastaan että viitsii vaivautua kohtaamaan toisen ihmisen oikeasti?
Taannoin yksi mt-ongelmainen vastasi deitti-ilmoitukseeni ja minun vastattua hänestä ei ole kuulunut mitään. Joskus aiemmin joku vastasi ja vaikka ilmoituksessani oli selkeästi maininta että minulla on lemmikkieläimiä, hän muisti yllättäen että hänen lapsensa ovat allergisia - sen jälkeen kun olin laittanut kuvani. Tuli vähän sellainen tunne että hän ei vaan kehdannut sanoa etten ole hänen tyyppiään, ja piti keksiä turvautua tuohon allergiaan syynä minkä takia emme voi tutustua livenä. Eipä ole sitten hänestäkään kuulunut pitkään aikaan.
Sattuuhan näitä varmasti "terveidenkin" taholla, mutta hivenen mietityttää että kun tuon tuostakin huomaa ettei yksikään mies osoita minkäänlaista kiinnostusta (paitsi osoittaa sitten jos kokeeksi vihjaa että seksiäkin saattaisi olla tiedossa...!), niin voiko se johtua siitä että näissä nettideiteillä on todella paljon väsähtäneitä ihmisiä joilla on näitä mt-ongelmia? Ei tarvitse olla eläkkeellä eikä mitään diagnoosia, mutta jotenkin se normaali kyky innostua toisista ihmisistä puuttuu. Ja ehkä se ei johdukaan mistään nirsoudesta, vaan siitä että nettideittailijat tarvitsevat jotenkin erityisen vahvan yllykkeen kyetäkseen tuntemaan yhtään mitään?
Miksi sitten kauhistella sitä jos joku kertoo suoraan olevansa masentunut tai eläkkeellä? Miksi leimata mt-ongelmaiset paarioiksi joiden pitäisi tajuta luikkia koloihinsa häpeämään omaa itseään, kun ns. kunnolliset ihmiset jotka ovat töissä ehkä ovatkin PIILOMIELENTERVEYSONGELMAISIA. Eivät vaan kehtaa myöntää sitä edes itselleen.
Kannattaisikohan tulla kaapista ulos? Lopettaa vastakkaisen sukupuolen edustajien syyttäminen siitä että itse ei kykene heistä enää innostumaan?
Mt-ongelmaiset deittikuvioissa - oletko sinäkin sellainen?
55
5020
Vastaukset
- sdfsfdsfdssfd
Yritin kahden mt-ongelmaisen kanssa. Molemmat pettivät minua ja suhde oli muutenkin täysin pielessä.
Minä yritin, en yritä enää koskaan.
Älä heittele leivänpalasilla, jos taskussa on kiviä.- Debbie Depressive
Minunkin kaksi pitkää liittoani ovat olleet mt-ongelmaisen kanssa. Toisella alkoi menemään rauhoittavia siihen tahtiin ettei häneen saanut mitään kontaktia, ja kyllästyin lopulta niin että erosin. Toinen puolestaan alkoi laittamaan elämäänsä kuntoon ja kun tuli seinä vastaan joissain asioissa, ilmeisesti ainoa tapa muuttaa elämää oli vaihtaa muijaa. Hiukan olen katkera että siedin kaikenlaista paskaa siinä suhteessa ja sitten kiitokseksi sain tulla jätetyksi.
Mutta elämä jatkuu. En sitä voi tietää kohteleeko joku hyvin vai huonosti sen takia että hänellä on mt-ongelmia, vai sen takia että hän nyt vaan on... hän. Itse en osaa enää yhtään raakata ketään sillä perusteella onko hänellä ollut joskus jotain masennusta, tai edes silläkään onko nyt, sillä omassa elämässäni kykenen nauttimaan asioista ja elämästä masennuksestani huolimatta (en tosin koskaan liene ollut keskivaikeasti masentunutta vakavampi tapaus).
Mutta itsarista höpöttävän kanssa tuskin alkaisin seurustelemaan. Liian suuri riski satuttaa itsensä. Bipotkin ovat vähän mietityttäneet, ja juurikin tuon itsaririskin takia, mutta heikäläisten kanssa en olekaan koskaan päätynyt treffeille asti. Seksuaaliongelmaisen kanssa en lähtisi tapailemaan koska sitä kamaa on tullut vastaan jo aiemmin. Sitä ei tiedä kauanko tässä vielä itse pystyy nautiskelemaan yhtään mistään, joten mahdollisesti vähäistä aikaansa ei halua tuhlata homoudesta tai impotenttiudesta marisevan miehen kanssa - enää toiste.
On se kauheaa että mt-ongelmainenkin kehtaa olla vaativa... Pitäisi kelvata mikä tahansa...? :P
- aaa8
Kokemusten mukaan mt-ongelmaiset on keskimääräistä itsekeskeisempiä.
En suosittele.- Anonyymi
Vittu, että ootte tyhmiä, jos rupeatte yleistämään kaikkia mt-ongelmaisia samaan muottiin........
Se on totta, että kun ihminen voi henkisesti pahoin, se vaikuttaa myös läheisiin ympärillä ja se on raskasta, mutta se ei tarkoita, että mt-ongelmainen voi AINA huonosti ja hän ei ole henkisesti ns. tasapainossa ja että hän olettaa, että oma puoliso toimii terapeuttina........
Ensinnäkään kenenkään tehtävä ei oo toimia kenenkään terapeuttina, sitä varten on psykiatrian alan ammattilaiset, jotka auttaa ihmisiä mielenterveysongelmissa ja hoitaa ihmisten mielenterveysongelmia, ei kukaan tavan tallaaja......
Oon ite mielenterveyskuntoutuja enkä häpeä kertoa sitä yhtään, koska en välitä, mitä muut ihmiset musta ajattelee, koska sillä ei todellakaan ole mitään väliä, jos en ole heille mitään tehny ja heidän elämäänsä häiriinny millään tavalla enkä pidä ihmisistä, jotka eivät ole ns. avarakatseisia ja ymmärrä erilaisuutta enkä välitä tollasista ihmisistä........
Oon nainen ja oman tieni kulkija ja feministi ja mä oon ollu aiemmin itsetuhoinen 6 vuotta koulukiusaamisen, masennuksen ja aivan perkeleen huonon itsetunnon vuoksi ja jos joku teistä kehtaa väittää, ettei koulukiusaaminen muserra murrosikäisen nuoren tytön itsetuntoa, ni olette kyllä ihan taulapäitä.........Se vaikuttaa aina ihmisen itsetuntoon, jos ympärillä on joku ihminen, joka mitätöi, väheksyy ja latistaa sua, oli se sit oma vanhempi, puoliso tai kiusaaja tai narsisti koulussa ja työpaikalla........
Mutta ei, semmosten ihmisten ei pidä antaa vaikuttaa sun itsetuntoon ja lannistaa sua,
vaikka niillä nyt vaikutusta itsetuntoon onkin....... 😉🙂
Mulle on 1 nainen sanonu, että haukkujille ja selkäänpuukottajille nii kuin kiusaajillekin pitää kääntää selkä ja jättää ne omaan arvoonsa ja se on kyllä ihan totta ja niin mä oon
pyrkiny tekemään........ 😏🤗😝
Joo, oon siis tällainen herttainen sekopää, joka on sairastanu vaikean masennuksen teininä, toivuin siitä mielialalääkityksen avulla, joka mulla on edelleenki, mulla on todettu lapsena dysfasia ja nyt mulla epäillään Aspergeria, mulla on pakko-oireinen häiriö ja sit mulla on diagnosoitu toi skitsoaffektiivinen häiriö myöhemmin........
Illalla menee Seroquel Prolong unta antavana 200 mg ja se aloitettiin mulla parikymppisenä, ku yritin suikkaria lääkkeillä ja sit sain sen takia vielä diagnoosin, että psykoottinen masennus bah blah blah näitten psykiatrien mukaan........
No tarkoittaako se nyt, että oon masentunu? Ei, mun mieliala ja vointi on hyvä, nautin niistä arjen pienistä asioista, mitä nyt elämässä on........
Onko mulla todellisuuden taju kohdallaan.......? Mun mielestä on ja jos se pysyy mun lääkkeillään kohdallaan, oon vaan siitä kiitollinen........ 🤗🙂
Oonko nykyisin enää itsetuhoinen? En, koska elämä ei oo koskaan helppoa, mutta siinä on myös
niitä hyviäkin asioita ja en viiltele nykyisin enää, en yritä laihduttaa vähentämällä syömistä tai oksentamalla, en ota yliannostuksia lääkkeitä, koska en vaa jaksa sitä samaa paskaa enää mun elämässä, mitä se oli sillon, ku mä tein tuota kaikkea ja joo, se oli tuota kaikkea mun lähiomaisille, raskasta.......
Itsetunto mulla on tyydyttävän hyvä, oon oppinut hyväksymään itteni tällaisena sekopäänä ku oon ja jos joku ei mua tällasena hyväksy, ni voi suksia vetämään käteen.......
En voi sille mitään, että mulla on Asperger ja dysfasia, joka vaikuttaa mulla niin, että en hahmota kaikkia käytännön asioita ja mun motorinen hahmotuskyky on myös paska........
Se ei tarkoita sitä, että olisin jotenki vähä-älyinen ja tyhmä, mua on itseasiassa kehuttu fiksuksi ja myös kauniiks ja söpöks........ 😉😏
Haenko muista ihmisistä itelleni terapeuttia tämmösenä pakkauksena?
En, koska loppupeleissä jokainen on ite vastuussa omasta psyykkisestä hyvinvoinnistaan ja jokaisen täytyy myös ite kasvattaa oma itsetuntonsa ns. hyväksi, jos muut ei sitä tee eikä sitä kukaan muu voikaan omasta puolesta tehä........
Kenenkään toisen ihmisen tehtävä ei siis ole olla jonkun terapeutti ja aisan kannattaja, koska se pilaa oman psyykkisen jaksamisen aivan varmasti........
Sitä varten on psykiatrian alan ammattilaiset olemassa.......
Joten näin lopuks mä toivoisin, että te, jotka ette ole koskaan sairastaneet mitään masennusta tai muuta psyykkistä sairautta, ette yleistäis kaikkia mt-ongelmaisia samanlaisiksi ja samaan muottiin, koska ite ainakin jaksan ihan hyvin ja kaikilla on erilaisia tilanteita.......
Jos jotkut ihmiset käyttää psyyken lääkkeitä, ni se on siks, koska toiset ihmiset tosiaan tarvii niitä, ite en vois nyt niin hyvin ilman mielialalääkkeitä ja terapiaa, oon sairastanut teininä vaikean masennuksen ja sen kanssa eläminen ei todellakaan ole mitään herkkua, voin kertoa
kokemuksen syvällä rintaäänellä....... 😔😐
Nyt mulla ei taas meinata tätä lääkitystä muuttaakaan, ku mun vointi on näinkin hyvä.........
Ainoa,mitä ite haen parisuhteelta naisena, on se, että joku oikeesti välittää musta ihmisenä, naisena ja rakastaa mua sellaisena ku olen nii kuin nyt varmaan jokainen ihminen... - Anonyymi
Että en ole naisena miehille vaa pelkkä korea panopuu, jolla ei sais ikinä olla huono olla tai mennä huonosti ja jota voi käyttää hyväkseen.......
Nyt ehkä yleistän ite hieman, mutta tuntuu, että miehet vaan odottaa naisen olevan just tollanen eikä miehet välitä kuin omasta perseestään, vaikka se ei olekaan totta.......
Mutta sellasta, oon ite siis mt-kuntoutuja enkä ole itsekäs ja oon elämäni parhaimmissa voimissa....... Joo ja muhun kyllä kelpaa tutustua, mä en pure....... 😉😏🙂
- liikaa.
Tottakai mt-ongelmaiset ovat oikeutettuja etsimään parisuhdetta siinä missä muutkin. Mutta se on eri asia, mitä annettavaa esim. vaikeasti masentuneella tai vaikka läheisriippuvaisella ihmisellä on antaa toiselle. Parisuhde on vuorovaikutusta.
Oma kokemukseni mt-ongelmaisesta seurustelukumppanina on hyvin huono. Kerran yritin seurustelua, joka tyrehtyi siihen, että tunsin vetäväni kivirekeä ylämäkeen. Toinen osapuoli oli kroonisesti masentunut läheisriippuvainen, jolla oli välillä ongelmia päihteiden käytön kanssa. Mitään hän ei etukäteen kertonut. Asiat selvisivät vähitellen mielialavaihteluiden, raivokohtausten, jatkuvan soittelun ja "tarkastustekstareiden" myötä. Ja sitten alkoi selittely ja säälin kerjäys. Lopulta kertoi kaiken kun oli pakko. Varsinkin tuo läheisriippuvuus on sellainen sairaus, josta kärsivä ihan konkreettisesti tukahduttaa toisen. - Maailma on karu
Niinpä. Jostain syystä MT-ongelmat ovat edelleen jollain tapaa halveksuttavampia kuin muut sairaudet. Harva varmaan alkaisi solvaamaan ja vähättelemään toista nettideiteissä jonkin muun sairauden takia, mutta mt-sairaudesta kärsivistä puhutaan kuin toisen luokan kansalaisista.
Muitenkin lieviä mt-ongelmia on aika monella ihmisellä. Eivät ne tosiaan ole aina jotain sellaisia etä puhuu tolpille ja on kaikesta vainoharhainen, vaan esim. lievää masennusta on aika monella ihan normaalilla ihmisellä.
Burn-outin aiheuttamat ongelmat taitavat olla ainao hyväksytty tapaus. Silloin saa armahduksen, kun on kerran ollut niin kova työn sankari, että on polttanut itsensä loppuun. Tavallinen masennus, ahdistus yms taas tekevät sinusta kelvottoman parisuhteeseen ja pitäisi tajuta olla edes yrittämättä, ettei häiritse "terveitä" ihmisiä.
Näyttele täysin tervettä keinolla millä hyvällä. Jos myönnät että on ollut raskasta eikä oikein jaksa, niin saat hullun leiman otsaasi. Väitä vaikka ennemmin että johtuu syövästä tms. - äläleimaa
Lieviä mt-ongelmia on varmaan jokaisella ollut. osalla ehkä jäänyt pysyväksi tai sitten mennyt ohi esim. terapiassa tms. Seurustelusuhteessa lievä mto ei välttämättä haittaa. Pysyvä diagnosoitu pitkään jatkunut mt-sairaus on eri asia. Se kun vaikuttaa vähän kaikkeen. Varmaan ihmisiä leimataan. Ei kaikki niin kuitenkaan tee. Se ettei halua aloittaa suhdetta mt-sairaan kanssa ei tarkoita sitä, että tuomitsee ihmisen. Tuskin kukaan tarkoituksella haluaa suhteeseen, jossa saa olla varpaillaan, varoa sanomisiaan, olla kuuntelija/lohduttaja saamatta itse mitään. Luulen (saatan olla väärässäkin, kertokaa) että luottamus, rakkaus ja hellyys harvoin ovat osana parisuhdetta, jossa toisella on mt-sairaus.
- kokemusta on
"Luulen (saatan olla väärässäkin, kertokaa) että luottamus, rakkaus ja hellyys harvoin ovat osana parisuhdetta, jossa toisella on mt-sairaus. "
Itsellä on kokemusta kahdesta parisuhteesta MS-ongelmaisten kanssa. Kyllä niissä molemmissa oli osana noita kuvaamiasi asioita. Mutta niiden lisäksi oli valehtelemista, pettämistä , vainoharhaisuutta, aivan-sama-ei-kiinnosta -meininkiä, jatkuvaa pahaa oloa ja sen purkamista toiseen jne. Kyllä mielenterveysongelmainen ihminen pystyy rakastamaan ja olemaan hellä ihan samalla tavoin kuin tervekin. Ja sairauden rajoissa luottamuskin löytyi. Mutta sairauden mukana tulee sitten muita asioita, jotka ainakin omalla kohdallani tekivät parisuhteen jatkumisen lopulta mahdottomaksi. - nuts4free
Olen mt-tyyppi, mutta en ole mukana deittikuvioissa - vielä. Olen miettinyt toki liittymistä kuvioihin. Ensisijaisesti olen pohtinut noita mt-yhdistysten sivuilla löytyviä ystävänetsintä-palstoja.
Voisin kuvitella, että nettideitti voisi sopia itselleni hyvin. Perinteiseen deittailuun liittyy se, etten tiedä luontevaa tapaa kertoa tästä tilastani. Nämä mt-ongelmat kun eivät aina näy päällepäin. Ns. normaalit varmaankin niin luulevat, mutta ihan normaalinnäköisiä ovat ainakin kaikki tuntemani mt-tyypit. (Naureskellen usein jaetaan kokemuksia siitä mihin tilanteisiin joutuu, kun ei se häiriö näy. Esim. arvailut syystä, ettei ole työelämässä, on usein hauskoja. Koskaan ei kukaan ole ehdottanut, että: "Et ole työelämässä, koska olet hullu?")
Itse en ehkä halua kumppanikseni ns. normaalia. Haluan tyypin, jolle esim. oma psyyke, käyttäytyminen jne on aiheita, joita voi avoimesti pohtia. Monilla ns. terveillä on hirveä tarve pitää yllä sitä omaa normaaliutensa kuvaa, ja kaikki tuonkaltainen pohdiskelu on pelottavaa.
Lisäksi oma arvomaailma on sairastumisen myötä muuttunut totaalisesti, eikä kumppani perusporvarillisilla/keskiluokkaisilla arvoilla, tuntuisi itselle enää sopivalta.- Debbie Depressive
Itse varmaan pohtisin psyykeä vaikka olisin umpiterve. Lähes lapsesta asti olen ollut todella kiinnostunut ihmismielen kotkotuksista, ja kauaa en jaksa sellaisen ihmisen kanssa seurustella joka kammoksuu yli kaiken sitä että miettisi esim. jotain niin normaalia ja yksinkertaista kuin että mitä joku uni kertoo tällä hetkellä ihmisestä itsestään. Jos ei kestä edes unia analysoida, niin olisi varmaan jo huutamassa isää apuun jos alkaisin miettimään ääneen Jungin ajatuksia individuaatioprosessista.
Vaikea sanoa että pitääkö olla vähän "hei hei" että kestää pohtia asioita joita normisälli säikkyy.
Yksi mikä kuitenkin todella pännii on se kuvitelma että jos joku on joskus tuntenut "hullun", niin hän olettaa että kaikki ovat täsmälleen samalla tavalla mt-ongelmaisia kuin se hänen tuntemansa ihminen. Minulle varsinkin on hyvin tärkeää korostaa aina kaikille etten ole mikään riippa joka roikkuu toisessa ja kerjää kokoajan sääliä ja ymmärrystä. Ja kun parisuhteissani olen itse joutunut olemaan se järkevämpi osapuoli toisen haahuillessa ties mitä, hivenen se loukkaa jos joku automaattisesti olettaa että olen ihan kuutamolla sen takia että jätin työelämän ikävien kokemusten vuoksi totaalisesti siihen pelleilyyn väsähtäneenä. Jos ei töissä voi käydä ilman että siellä jotkut pikkuprinsessat pyörittävät jotain omaa koirakouluaan tai saippuaoopperaansa, niin ei voi sanoa kuin että pitäkää tunkkinne, siis työnne. Etätyöt olisivat mitä sopivin vaihtoehto, mutta tietysti se mietityttää jokusen aikaa jo eläkkeellä oltua että saisiko oikeasti mitään aikaiseksi. Plus ei niitä duuneja jaella kuin ns. paremmalle väelle, jota en edusta.
Ehkä johonkin työttömään mieheen voi olla saumaa jos on mt-statuksella lätkäisty nainen. Mielelläni minä sellaisen ottaisinkin, jos ei ole purkanut turhautumistaan viinaa kittaamalla. Mutta mitä iäkkäämmistä ihmisistä on kyse, sitä todennäköisemmin epämenestyjämiehet ovat pahasti alkoholisoituneita.
Toisaalta nettideiteissä voi löytää ne jotka eivät ole. Minäkin olen muutaman kuullut kehaisevan itseäni raittiudestani. :)
- vieläki menee unet
Itse en ole mt-"ongelmainen", mutta seurustelin pari vuotta naisen kanssa, jolla oli masennusta eikä kyennyt käymään täysipäiväisesti töissä. Alkuun ei ollut mitään ongelmia yhtään missään ja kumppanini oli mitä ihanin ja kultaisin. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin hiipimään kuvoihin sellaisia pieniä asioita, jotka alkoivat täysin perättömistä syyttelyistä ja koko suhde lopulta päättyi hyvin riitaisesti. Minua syyteltiin valehtelusta, pettämisestä, yleisestä pahantahtoisuudesta ja siitä että halusin kuulemma koko ajan vahingoittaa kumppaniani. Millään näillä ei ollut yhtään totuuspohjaa ja vein itseni täysin loppuun yrittäessäni korjata suhdetta, mutta lopulta sitten vain luovutin. En kyllä alkaisi vastaavaan enää ikinä uudestaan.
- sane thanks
Itse en ole koskaan kärsinyt mistään mielenterveydellisistä ongelmista, enkä kyllä näe itseäni seurustelemassa mt-ongelmaisen kanssa. Kyse ei ole siinä että vähättelisin heidän ihmisarvoaan, vaan siitä että en usko tasa-arvoisen suhteen toteutuvan henkilön kanssa, jolla on tällaisia ongelmia. Uskon, että suhde mt-ongelmaisen kanssa saattaa nopeasti kääntyä jonkinlaiseksi hoitosuhteeksi, jossa terve joutuu ottamaan vastuuta ja tekemään enemmän suhteen onnistumisen eteen. Se vain tuntuu niin isolta taakalta etten sellaista suhdetta halua.
- Anonyymi
Täytyy sanoa, että on sulta typerää yleistystä kaikkien mt-ongelmaisen kohdalla........
Oon ite näet mt-kuntoutuja, nainen enkä odota, että joku toimii mulle terapeuttina ja aisan kannattajana, toivon vain, että toinen oikeasti välittää musta ihmisenä ja rakastaa mua semmosena ku mä oon eikä vaan yritä käyttää hyväkseen.......
Itelläni menee tällä hetkellä hyvin, en ole masentunut tai muuta, mitä oon joskus ollu......
En halua sitä samaa paskaa, mitä mulla on joskus ollu, enää elämääni........
Elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja mt-ongelmatkin voi hoitaa ns. kuntoon........😏🤗
- yks ajatus
Totuushan on se, että suurimmalla osalla ihmisistä ilmenee jonkinlaisia mt-ongelmia jossakin vaiheessa elämää. Täytyy olla jonkin sorttinen psykopaatti ellei mikään tunnu missään näin kärjistetysti sanottuna.
Ihmiset kärsivät erilaisista menetyksistä, surevat aikansa ja tervehtyvät.
Mielenterveysongelma on ohimenevä ongelma. Useammin herkkä kunnollinen tunnollinen ihminen sairastuu kuin hälläväliä tyyppi.
Kannattaa kiertää kaukaa kaikki, jotka eivät siedä minkäänlaisia mt-ongelmia. Ne nimittäin ovat niitä energiasyöppöjä mukamas hienoja ihmisiä, jotka imevät sinusta kaiken virran ja jättävät kun akku on lopu ja tarvitsisit latausapua....
Rakkaudella on uskomattoman hieno tervehdyttävä voima, jota tarvitaan mielenterveyden hyvinvointiin.- sana thanks
"Ihmiset kärsivät erilaisista menetyksistä, surevat aikansa ja tervehtyvät."
Tuo on ihan normaalia ELÄMÄÄ, ei mielenterveysongelma. Jos joku suree vaikka lähiomaisen kuolemaa, ei hänellä ole mielenterveysongelmaa vaan normaalia surua. Minä haluaisin nähdä sen tutkimuksen, joka väittää suurimman osan ihmisistä kärsivän mt-ongelmista jossain vaiheessa elämäänsä. Pikemminkin kuulostaa siltä, että osasta ihmisistä on tullut uusavuttomia tunteittensa suhteen ja normaaleja vastoinkäymisiä ei osata käsitellä. - khhjk0
sana thanks kirjoitti:
"Ihmiset kärsivät erilaisista menetyksistä, surevat aikansa ja tervehtyvät."
Tuo on ihan normaalia ELÄMÄÄ, ei mielenterveysongelma. Jos joku suree vaikka lähiomaisen kuolemaa, ei hänellä ole mielenterveysongelmaa vaan normaalia surua. Minä haluaisin nähdä sen tutkimuksen, joka väittää suurimman osan ihmisistä kärsivän mt-ongelmista jossain vaiheessa elämäänsä. Pikemminkin kuulostaa siltä, että osasta ihmisistä on tullut uusavuttomia tunteittensa suhteen ja normaaleja vastoinkäymisiä ei osata käsitellä.Masennus on mielenterveysongelma. Suru saattaa aiheuttaa masennusta...
Suru = normaalia, eli masennus = normaalia, eli mielenterveysongelma = normaali.
Mielenterveys on laaja käsite. Jos haluaa kietää kaikki mielenterveysongelmista kärsivät kaukaa, niin joutuu kiertämään suurimman osan ihmisista.
Suurin osa ihmisistä kun käy elämässään läpi jossakin vaiheessa jonkin mielenterveysongelman.
Synnytyksen jälkeinen masennus on esimerkiksi hyvin yleinen naisilla. Ongelmaan voi onneksi saada apua ja siitä selvitä. Mutta mielenterveyttä se järkyttää osuessaan kohdalle...
Mielenterveysongelmia on erilaisia. Yksilöikää älkääkä yleistäkö... - sane thanks
khhjk0 kirjoitti:
Masennus on mielenterveysongelma. Suru saattaa aiheuttaa masennusta...
Suru = normaalia, eli masennus = normaalia, eli mielenterveysongelma = normaali.
Mielenterveys on laaja käsite. Jos haluaa kietää kaikki mielenterveysongelmista kärsivät kaukaa, niin joutuu kiertämään suurimman osan ihmisista.
Suurin osa ihmisistä kun käy elämässään läpi jossakin vaiheessa jonkin mielenterveysongelman.
Synnytyksen jälkeinen masennus on esimerkiksi hyvin yleinen naisilla. Ongelmaan voi onneksi saada apua ja siitä selvitä. Mutta mielenterveyttä se järkyttää osuessaan kohdalle...
Mielenterveysongelmia on erilaisia. Yksilöikää älkääkä yleistäkö...Sä vedät nyt todella omituisia teorioita ihan omasta takapuolestasi. Suru ei johda mitenkään automaattisesti masennukseen. Ja synnytyksen jälkeistä masennusta ilmenee noin 10-15% synnyttäjistä. Ei siis voi sanoa että se olisi hyvin yleistä. Kannattaa ensin tarkistaa faktat ennenkuin tekee itsestään pellen.
- Mietteitä
Omat mt-ongelmani ja elämäni ongelmat ovat ollet lähinnä miesten aiheuttamia. Terveyttä etsiessä olen ajatellut pysyä kaukana heistä, oman terveyteni takia. Jos mies ei ole vastuuntuntoinen, kilti ja hyvä ihminen niin kannattaa kiertää kaukaa. Ei niistä ole sitten mitään hyötyä naiselle. Tällaisia miehiä on vaan valitettavan harvassa, eikä niitä kaikille välttämättä riitäkään. Ei jaksa kuitenkaan ryhtyä koirakoulutukseen enää vanhemmalla iällä. Jos ei keski-ikään mennessä ole tapoja löytynyt niin ei sitten koskaan.
- miesvm1967
Mun mielestä jokaisella on oikeus onneen, se heille suotakoon, vaikka olis jotain mt-ongelmaakin. Olin kuiteski aikoinaan 4 vuotta ex-exän omahoitajana ja se ihan kyllä riitti mulle, tapailen mieluummin täyspäisiä koska itsekin vähintään kuvittelen olevani sellainen. Ja se se mt-häiriö ei todellakaan ollut mistään kevyemmästä päästä joten oli se itellekin tosi raskasta mutta minkäs teet jos toinen sairastuu kesken elämän, ei siinä ole mitään keinoja kun yrittää pysyä kyydissä.
Sai lääkityksen ja totesi että haluaakin olla sinkku :D Kumpaa mahtoi enemmän helpottaa?
Ei, en ole katkera, älkää kuvitelko niin, mutta opin kuitenkin jotakin elämästä :)- Anonyymi
Pakko kommentoida tähän, että kurja juttu, jos elämäsi on ollut sun exän kanssa tuollaista sen mielenterveysongelman takia, mutta älä nyt yleistä kaikkia mt-ongelmaisia samaan muottiin......
Oon ite nainen ja mt-kuntoutuja, mutta en oleta, että joku toinen ihminen toimii mulle terapeuttina, ei, koska siinä kuluttaa ittensä loppuun ja jos haluaa terapeuttia, sitä varten on alan ammattilaiset olemassa........
En ole myöskään masentunut tai mitään muuta tällä hetkellä, joskus oon kyllä ollu ja joo,
haluan vain, että joku välittää musta parisuhteessa ihmisenä ja rakastaa mua sellaisena ku mä oon eikä vaan hae pelkkää seksiä ja sen jälkeen ihan sama, vaikka jäisin auton alle yms.
Takana rankka lapsuus ja koulukiusaaminen, jotka nyt on pakosti vaikuttanu muhun ihmisenä.......
Mäkin voisin yleistää, että miehet ei välitä kuin itestään, että nainen on niille vaan joku korea panopuu, jolla ei sais koskaan paha olo henkisesti, aina pitäis vaan olla, että happy sweet smile face, vaikka asia ei todellakaan niin......🙂
Se, että ihmisellä on joskus henkisesti raskasta, ei tarkoita sitä, että ois koko ajan.......
Se, että jos ihminen on kerran sairastanut psykoosin, ei tarkoita sitä, että se olis psykoottinen tai psykoosissa koko ajan, masennuksesta voi parantua ja toipua niinku olen toipunu,
ihmisillä on erilaisia tilanteita ja vaiheita......
Se, mikä ei tapa, niin se vahvistaa.......😉🙂
- dssdsdsdsdsdssd
Joo ei ikinä mt-ongelmaisia etenkään nettideitissä. Jos mahdollisuutta höpistä "terveille mielille", niin miksi ihmeessä edes koittaa arpoa mt-ongelmaista.
Voi olla, että sieltä löytyy hieno ihminen, voi olla että ei. Kertoimet kuitenkin liian huonot. Täällä rankkaa ihmiset toisiaan pituuden ja painonkin takia. Luuletteko, että mt-ongelmaiselle löytyy markkinarakoa järkevistä "mieleltään terveistä" miehistä. Tai mt-ongelmaisella miehellä "mileltään terveestä naisesta". Epäilen suuresti, koska "tavallisilla" miehilläkin seuranhaku on täällä välillä aikamoista puurtamista.
En ymmärrä, miksi mt-ongelmainen edes katselisi ihmistä, joka on "täysin" tasapainoinen mieleltään. Siinä vaan rikkoisi ihmisen, joka ei koe/elä elämää samalla tavalla.- 3+3
Hyvin kiteytät asiat. Mt-ongelmat esim. masennus ja siitä eläköityminen on jo vakava terveyshaitta. Lähes aina takana on psykiatrinen monihäiriöisyys, joten en lähtisi minäkään arpomaan yhteistä tulevaisuutta, kuitenkin sairaan ihmisen kanssa.
- Debbie Depressive
3+3 kirjoitti:
Hyvin kiteytät asiat. Mt-ongelmat esim. masennus ja siitä eläköityminen on jo vakava terveyshaitta. Lähes aina takana on psykiatrinen monihäiriöisyys, joten en lähtisi minäkään arpomaan yhteistä tulevaisuutta, kuitenkin sairaan ihmisen kanssa.
Missään nimessä en ala mitenkään tuputtamaan itseäni ns. terveelle ihmiselle, mutta ihmetyttää että onko nyt niin että kaikki mt-ongelmaiset oireilevat kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa?
Kun oma masennukseni oli pahimmillaan, muistini ja keskittymiskykyni olivat nollilla ja tämän johdosta en oikein olisi jaksanut katsella jotain tv-ohjelmaa koska 10 min katselun jälkeen tuntui että ohjelma kestää iäisyyden. Tämän lisäksi en meinannut löytää meidän autoamme parkkipaikalta. Mutta voiko tosiaan väittää että kumppanille on kauhea rasitus ja taakka jos muija ei jaksa katsoa telkkaa tai joutuu odottamaan kaupan ovella että mies kertoo missä se auto on? Minusta tuo kuulostaa jo jotenkin naurettavalta että suhde tuntuisi jotenkin erityisen raskaalta toisesta osapuolesta tuollaisten pikkujuttujen takia.
Seksistä en kieltäytynyt masennuksen takia kertaakaan. Kotitöitä en jättänyt väliin. Suurin ongelma minkä kumppanilleni järjestin masennuksellani oli se että tuloni olivat kovin pienet ja täten en vuokraa voinut maksaa puolia. Se voi tietysti olla merkittävä vaikeus monelle ja sen kyllä ymmärrän. Tämän vuoksi olenkin päättänyt etten aio enää asua yhdessä kenenkään kanssa.
On minulle kyllä yksi tyyppi kerran väittänyt että olen valehdellut itseni eläkkeelle, joten ilmeisesti vaikutan harmillisen normaalilta.
Mutta tiedän etten työelämässä kestä enkä jaksa jos se on edelleenkin samanlaista kuin mitä sen oli niissä eri työpaikoissa joissa olen ollut. Työharjoittelussa esimies otti silmätikukseen ja järjesti jäynää koska halusi kostaa sen että olin liian hyvää kaveria hänen alaisensa kanssa. Pisimmässä työpaikassani olin seksuaalisen lähentelyn kohde naisen taholta, mutta suurin ongelma oli tietysti se että pihi pulju ei palkannut tarpeeksi väkeä joten sain burn outin raataessani kahden edestä. Tuon jälkeen kun lähdin sitten kouluttautumaan lisää ja myöhemmin menin työllistykseen, siellä oli taas joku sosiopaatti jonka suurin huvitus oli kyykyttää alamaisiaan. Eihän sitä pelleilyä jaksanut kauaa katsella ja sen koommin en sitten ole työelämässä ollut vaikka vielä yritinkin jonkin aikaa kouluttautua lisää, mutta se meni sitten liian raskaaksi että työkokemukset olivat mitä olivat, kaikkina paskoina työvuosina olin samaan aikaan ollut myös mt-ongelmaisten miesten kumppani, menettänyt kaksi itsensä hengiltä saanutta itsetuhoista läheistä, ollut kusipäänaapurin kiusattavana ja kerran melkein raiskattavana, kuullut tappouhkauksia toisinaan raivokohtauksia saavalta mieheltä jne. Kaippa se sontalasti sitten vaan tuli niin raskaaksi että lopulta masennuin niin että muisti meni, ja keskittymiskyky.
Mutta sekö sitten merkkaa sitä että minä en saa enää koskaan rakastaa ketään?
Olen etsinyt kumppania itseni kaltaisista, mutta vaikeaahan se on kun ei niitä niin paljoa netistä löydy ja sitten se asenne on näillä kaltaisillani miehillä että mikän ei tunnu miltään, eli lienevät pahemmin masentuneita kuin itse olen koskaan ollut. Ikä alkaa näemmä painaa ja ei haluta enää aloittaa suhdetta koska siitähän saattaisi tulla taas lisää mielipahaa.
Ei se ole helppoa kun pitäisi löytää "sopivasti sairas" mutta tarpeeksi terve mies. Mutta kaiken kaikkiaan en suostu vielä siihen että pitäisi olla loppuelämä yksin. - kdjvsgjkjf
Hmm. Mutta miksi ne täysin mieleltään tasapainoiset ihmiset kiinnostuvat meistä hulluista tosielämässä - siis kiinnostuvat aina siihen saakka, kunnes selviää, että toisella esim. depressio-diagnoosi? Varmaan samaa ilmiöö nettideiteissä - en ole siellä, joten en tiedä.
Olen siis "mielenkiintoinen, hauska, ihana, rakastettava" aina siihen asti, että kerron minulla olleen vaikean masennuksen. Onko oikeasti niin, että jotenkin tuolla tai muulla käyttäytymiselläni, joka oli ennen kertomista ihanaa, mielenkiintoista ja rakastettavaa, "rikon ihmisen, joka ei koe/elä samalla tavalla"? Vai voisiko sittenkin olla syynä ennakkoluulot?
Nuo samat ennakkoluulot näkyvät esim. kyselyissä, joissa ihmiset rankkaavat mt-ongelmaiset epätoivotuimmiksi naapureikseen. Ja, millaisia suurin osa mt-ihmisistä on naapureina: hiljaisiaa, vetäytyviä, joiden olemassaoloa et edes huomaa. Onko siis em. piirteet omaava naapuri aivan kauhea naapuri, jota ei voi sietää?
Vielä täytyy sanoa, että me kaikki olemme terveys-sairaus-janalla muuttuvissa kohdissa. Ei ole olemassa täysin tervettä, eikä täysin sairasta. Itse olen psykologisten testien mukaan normaalin jakauman piirissä sen suhteen, miten ihmiset meidän kulttuurissa kokevat asioita, miten käyttäytyvät jne. Normaalius on siis määrittelykysymys: se mikä meidän kulttuurissa on normaalia, ei sitä välttämättä ole muualla. Itselleni tuo normaalius ei kerro ihmisestä vielä juuri mitään. Se ei ole itselleni tila, johon _pitää_ pyrkiä.
Siitä huolimatta, että psyykeltäni/psykologisilta ominaisuuksiltani asetun normaalin jakauman piiriin, olen sairastanut vakavaa masennusta, saanut siihen mm. ECT:a (ns sähköhoitoa).
Omasta mielestäni enemmän kuin ogelmia -vaikka sitten mt-ongelmia-pelottavampaa on suvaitsemattomuus. Todennäköisesti maailmassa suvaitsemattomat ihmiset tekevät toisille ihmisille enemmän pahaa, "rikkovat ihmisiä, jotka eivät koe/elä elämää samalla tavalla". Pelottavaa noiden suvaitsemattomien käyttäytymisessä on myös se, että juuri he usein yrittävät kaikkensa, jotta pahan tekemisen taustalla löytyisi mt-ongelmia, vaikka ns. terveet, normaalit ihmiset tekevät suurimman osan ns. pahoista teoista. - Debbie Depressive
kdjvsgjkjf kirjoitti:
Hmm. Mutta miksi ne täysin mieleltään tasapainoiset ihmiset kiinnostuvat meistä hulluista tosielämässä - siis kiinnostuvat aina siihen saakka, kunnes selviää, että toisella esim. depressio-diagnoosi? Varmaan samaa ilmiöö nettideiteissä - en ole siellä, joten en tiedä.
Olen siis "mielenkiintoinen, hauska, ihana, rakastettava" aina siihen asti, että kerron minulla olleen vaikean masennuksen. Onko oikeasti niin, että jotenkin tuolla tai muulla käyttäytymiselläni, joka oli ennen kertomista ihanaa, mielenkiintoista ja rakastettavaa, "rikon ihmisen, joka ei koe/elä samalla tavalla"? Vai voisiko sittenkin olla syynä ennakkoluulot?
Nuo samat ennakkoluulot näkyvät esim. kyselyissä, joissa ihmiset rankkaavat mt-ongelmaiset epätoivotuimmiksi naapureikseen. Ja, millaisia suurin osa mt-ihmisistä on naapureina: hiljaisiaa, vetäytyviä, joiden olemassaoloa et edes huomaa. Onko siis em. piirteet omaava naapuri aivan kauhea naapuri, jota ei voi sietää?
Vielä täytyy sanoa, että me kaikki olemme terveys-sairaus-janalla muuttuvissa kohdissa. Ei ole olemassa täysin tervettä, eikä täysin sairasta. Itse olen psykologisten testien mukaan normaalin jakauman piirissä sen suhteen, miten ihmiset meidän kulttuurissa kokevat asioita, miten käyttäytyvät jne. Normaalius on siis määrittelykysymys: se mikä meidän kulttuurissa on normaalia, ei sitä välttämättä ole muualla. Itselleni tuo normaalius ei kerro ihmisestä vielä juuri mitään. Se ei ole itselleni tila, johon _pitää_ pyrkiä.
Siitä huolimatta, että psyykeltäni/psykologisilta ominaisuuksiltani asetun normaalin jakauman piiriin, olen sairastanut vakavaa masennusta, saanut siihen mm. ECT:a (ns sähköhoitoa).
Omasta mielestäni enemmän kuin ogelmia -vaikka sitten mt-ongelmia-pelottavampaa on suvaitsemattomuus. Todennäköisesti maailmassa suvaitsemattomat ihmiset tekevät toisille ihmisille enemmän pahaa, "rikkovat ihmisiä, jotka eivät koe/elä elämää samalla tavalla". Pelottavaa noiden suvaitsemattomien käyttäytymisessä on myös se, että juuri he usein yrittävät kaikkensa, jotta pahan tekemisen taustalla löytyisi mt-ongelmia, vaikka ns. terveet, normaalit ihmiset tekevät suurimman osan ns. pahoista teoista.Tosiaankin - jos ihminen käyttäytymisensä perusteella vaikuttaa miellyttävältä ihmiseltä, niin miten se kaikki voi mukamas yhtäkkiä muuttua hokkuspokkus siitä että kuulee hänen sairastaneen/sairastavan masennusta? Monet uskovat asioiden olevan siten kuin miltä ne näyttävät, minkä takia juuri tässä asiassa asiat eivät sitten olekaan sitä miltä ne näyttävät?
Koska olen saanut sellaisen käsityksen että masentuneita pidetään koko päivän sängyssä makaavina tyyppeinä joilla on sottainen koti ja mikään asia ei luonnistu millään tavalla, olen itse tuon tuostakin korostanut että itse en elä lätissä, en makaa päivisin jne. Mutta ehkä tuo on aivan yhtä tyhjän kanssa alkaa vakuuttelemaan. Jos jokin diagnoosi tai se ettei ole työelämässä säikähdyttää jonkun ihmisen, turhahan sellaiselle on vakuutella yhtään mitään. Ja vihaisin sellaista suhdetta missä minun pitäisi mukamas olla kokoajan kiitollinen siitä että itsensä terveeksi ja normaaliksi olettava vaivautuu olemaan minun kanssani. Harvinaisen selväksi on kyllä tullut siellä työelämässäkin että ei siellä olevat välttämättä terveitä ole, vaikka miten olisivat töissä. Joidenkin mt-ongelmat ovat sellaisia että he oikein hakemalla hakevat itselleen jonkinlaista pätemisympäristöä. Taisi se itsellenikin aikoinaan olla kova juttu että tulosta syntyi ja kiitoksia kertyi.
Ihmisille on jotenkin kauhean vaikea ymmärtää että jonkun näennäisen ryhmän jäsenkin saattaisi olla yksilö. Jos puhutaan mt-eläkeläisistä, silmiinpistävimmät tapaukset kuten yksin keskellä toria höpöttävä tai metrossa kirveen kanssa riehuva tyyppi leimaa koko ryhmän jäsenet. Ja kaikki tuntevat jonkun sotkuisen ihmisen jolla on sata kissaa ja asunto täynnä paskaa; jos tuollainen ihminen on The mt-ongelmainen, niin kaikki mt-ongelmaiset ovat sitä yhtä ja samaa. Tottakai. Miksi? Onko jokainen homo samanlainen kuin toinen homo? Maahanmuuttajat ovat kaikki riehuvia muslimeja? Vammaiset kaikki niitä kaikkein vaikeimmin vammautuneita jotka eivät voi asua kuin laitoksissa?
Leimaamalla ihmiset johonkin ryhmään kuuluviksi toistensa klooneiksi pääsee tietysti helpommalla kun ei tarvitse nähdä yksilöä leiman takaa.
Jos itse olisin masentunut ns. omia aikojani, eikä taustalla olisi kaltoinkohtelua muiden ihmisten taholta lapsuudesta lähtien, ehkä ymmärtäisin häpeillen piilotella itseäni ja kököttäisin vain kotonani pelkäästään öisin liikkuen (kuten jotkut mt-ongelmaiset tekevät). En tiedä. En kerro tilanteestani kaikille vastaantuleville ihmisille, mutta en toisaalta ala salailemaankaan sitä etten ole töissä jos menen treffeille. Jos sille toiselle on henki ja elämä että kumpikin on töissä (vaikka ei edes asuttaisi yhdessä), niin parempi kun ei sitten tavata ollenkaan. - Anonyymi
3+3 kirjoitti:
Hyvin kiteytät asiat. Mt-ongelmat esim. masennus ja siitä eläköityminen on jo vakava terveyshaitta. Lähes aina takana on psykiatrinen monihäiriöisyys, joten en lähtisi minäkään arpomaan yhteistä tulevaisuutta, kuitenkin sairaan ihmisen kanssa.
No kyllä olet urpo, jos tuomitset ihmisen sen perusteella, että se on joskus kerran sairastanut masennuksen tai jonkun muun psyykkisen sairauden ja niin on kaikki muutkin tällä palstalla, jos pitää tuomita heti ensi kättelyssä sen perusteella, että on mt-kuntoutuja,
vaikka jokaisella on oikeus tietysti ite valita omat puolisonsa ja kaverinsa.......
Miksikö? No minäpä kerron.........😉🙂
Se, että ihminen on joskus sairastanut vaikka nyt masennuksen, ei tarkoita sitä,
että se ois koko elämänsä ajan masentunut ja vois huonosti, sama myös muitten
mielenterveysongelmien kanssa, masennuksesta voi parantua ja toipua, samoin psykoosista ja ihmisillä on mahdollisuus saada niihin APUA ja hoitoa, myös skitsofreniaan ja kaikkiin mielen sairauksiin ja vointi voi parantua sellaseks, että kyseinen ihminen ei ole nykyään
enää psykoottinen ja näe ja kuule harhoja ja maniavaihekin menee ihmisellä yleensä ohi,
ku saa siihen oikeen lääkityksen, jos on kyse kakssuuntaisesta........
En sano tätä haastaakseni riitaa, mutta toivoisin, että ihmiset sisäistäis tuon tosiseikan,
että mielen sairauksistakin voi parantua ja toipua normikuntoon, ainakin
masennuksesta....... 🙂😏
Oon ite nainen ja sairastuin masennukseen jo ylä-asteella ja siihen päälle mua kiusattiin
niin, että en tappanu itteeni sen takia, murrosikäisenä nuorena tyttönä, jonka itsetunto
murennettiin täysin.......
16 - 17-vuotiaana olin nii masentunu, että halusin kuolla, kunnes mulla aloitettiin 17-vuotiaana mielialalääke ja terapiat, joiden avulla sit paranin koko sairaudesta,
mieliala nousi ja aloin taas jopa nauttimaan elämästä, vaikka itsetuhoinen käytös jatkui
huonon itsetunnon ja pahan olon takia, joten te, jotka ette tiiä, miten viheliäinen sairaus
masennus on, voitte haistaa pitkän paskan, jos rupeatte masennuksesta kärsiviä
tuomitsemaan.......
Kysynpä tämmösen kysymyksen.........Jos ite kuvittelette olevanne niin täydellisiä
sen takia, että teillä itellänne ei oo ollu koskaan mitään mielenterveysongelmia,
niin mitä sit tekisitte, jos ite sairastuisitte psyykkisesti?
Miten sitte suu pantais - kokiskohan teidän egonne pienen kolauksen, kun ei olekkaan
enää varaa pullistella sillä, kuinka ns. tervepäisiä te olette.........? 😉😁😆
Voi sitä vahingoniloa, jonka mä saisin siitä hyvästä.......😄😝
Ihankuin te ite olisitte ihmisenä sen parempia ja virheettömiä....... 🤗
Mä oon näin jälkeenpäin kiitollinen siitä kaikesta paskasta, mitä oon joutuu kokemaan,
koska kuten tuo sanonta menee - se, mikä ei tapa, niin se vahvistaa........ 😉😏
Oon nykyään sinnikäs ja kipakka, nuori nainen täynnä elämänvoimaa...... 😉🙂
Siitä huolimatta, että oon ollu aikaisemmin Itsetuhoinen ja masentunut ja mulla on myös
pakko-oireita ja skitsoaffektiivinen häiriö, musta on sanottu,
että oon fiksu ja hieno ihminen ja nykyään hyvässä kuosissa, joten sanoisin
teille kaikille, että jos et tunne ihmistä entuudestaan mt-ongelmiensa kanssa,
älä tuomitse.......
Ihminen voi olla fiksu ja hieno ihminen ns. vanhoista diagnooseistaan huolimatta,
jos vointi on kerran hyvä...... 🙂
- yks ajatus
Mitä ne MT ongelmat on?
- sdsdsdsdsdsdsd
Älykäs mies ei koskaan anna itsensä rakastua mt-ongelmaiseen. Elämästä tulee todella vaikeaa. Nainen voi olla aluksi todella hurmavaa, sympaattinen ja hellä. Totuttautuessa suhteeseen alkaa sitten se sinkoilu ja vaatiminen.
Elämä on liian lyhyt vietettäväksi ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat sinulle vaikeuksia jatkuvasti.
Seuranhaku on muutenkin hämmentävää. MT-ongelmainen nainen saa helposti seuraa, jos on vain tarpeeksi nätti. Miehet ovat juuri näin hölmöjä. Sama pätee kyllä osittain naisiinkin. Mukava, lihava/lyhyt/ei komea mies saattaa jäädä helposti jalkoihin siinä missä komea, psykoottinen, mt-ongelmainen mies vie naisen mennessään.
Ihmisten pitäis oikeesti miettiä tarkemmin, millaisen ihmisen kanssa sitä tulevaisuuttaan alkaa rakentaa.- Debbie Depressive
Ei sitä tosiaan päällepäin välttämättä näe. Kun itse aloin seurustelemaan sen miehen kanssa joka tapasi saada raivokohtauksia, rikkoa omaisuutta ja pari kertaa sitten tapollakin uhkasi, en olisi voinut kuvitellakaan että millaista suhde tulee olemaan. Papereistani olen jälkikäteen lukenut että olin pyytänyt häntä hakeutumaan hoitoon, mutta mies ei ollut suostunut. Vasta kun hänkin romahti lopullisesti burn outin kourissa, hän meni psykiatrille. Oli siellä sitten käsitellyt kaikenlaisia ongelmia joilla oli minua kiusannut, mutta joille minä en olisi mahtanut mitään.
Jos jompikumpi tai molemmat ovat sairaita, parisuhteessa tarvitaan ulkopuolinen taho auttamaan. Siinä mielessä ymmärrän että jotkut mt-ongelmista kuullessaan parahtavat että eivät voi/aio terapeutiksi ryhtyä. Kannattaakin siis tiedustella toiselta osapuolelta että onko hänellä tahoja joilla voi pahaa oloaan purkaa tarvittaessa, ettei sitten itse tarvitse enempää sietää kuin mitä parisuhteessa tavanomaista on. - 9iju7yt
Debbie Depressive kirjoitti:
Ei sitä tosiaan päällepäin välttämättä näe. Kun itse aloin seurustelemaan sen miehen kanssa joka tapasi saada raivokohtauksia, rikkoa omaisuutta ja pari kertaa sitten tapollakin uhkasi, en olisi voinut kuvitellakaan että millaista suhde tulee olemaan. Papereistani olen jälkikäteen lukenut että olin pyytänyt häntä hakeutumaan hoitoon, mutta mies ei ollut suostunut. Vasta kun hänkin romahti lopullisesti burn outin kourissa, hän meni psykiatrille. Oli siellä sitten käsitellyt kaikenlaisia ongelmia joilla oli minua kiusannut, mutta joille minä en olisi mahtanut mitään.
Jos jompikumpi tai molemmat ovat sairaita, parisuhteessa tarvitaan ulkopuolinen taho auttamaan. Siinä mielessä ymmärrän että jotkut mt-ongelmista kuullessaan parahtavat että eivät voi/aio terapeutiksi ryhtyä. Kannattaakin siis tiedustella toiselta osapuolelta että onko hänellä tahoja joilla voi pahaa oloaan purkaa tarvittaessa, ettei sitten itse tarvitse enempää sietää kuin mitä parisuhteessa tavanomaista on.Ihmettelit aikaisemmassa viestissäsi, miksi terveen olisi niin vaikeaa olla mt-ongelmaisen kanssa. Vastasit juuri itsellesi: mt-ongelmainen tarvitsee ulkopuolisen tahon auttamaan. Ja silloin suhteessa on aina kolmas osapuoli, mt-ongelma. Toisin sanoen kaikki suhteessa pyörii taudin ympärillä. En minä jaksaisi ihmistä, joka ei pysty keskittymään edes 10 minuuttia, miten sellaisen henkilön kanssa voi käydä mitään pitkää keskustelua tai edes valmistaa ruokaa?
Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, mutta kuulostaa siltä että katsot asiaa vain omalta kantiltasi. Osaatko ollenkaan asettua terveen asemaan ja miettiä miltä mt-ongelmaisen kanssa seurusteleminen hänestä tuntuu? Keski-ikäisillä kun on usein vielä muut "lisärasitteet", lapset ja usein myös omat vanhenevat vanhemmat, joista täytyy huolehtia. Lisää siihen vielä sairas kumppani, niin varmaan ymmärrät miksi moni terve ei ole kiinnostunut mt-ongelmaisesta. - Debbie Depressive
9iju7yt kirjoitti:
Ihmettelit aikaisemmassa viestissäsi, miksi terveen olisi niin vaikeaa olla mt-ongelmaisen kanssa. Vastasit juuri itsellesi: mt-ongelmainen tarvitsee ulkopuolisen tahon auttamaan. Ja silloin suhteessa on aina kolmas osapuoli, mt-ongelma. Toisin sanoen kaikki suhteessa pyörii taudin ympärillä. En minä jaksaisi ihmistä, joka ei pysty keskittymään edes 10 minuuttia, miten sellaisen henkilön kanssa voi käydä mitään pitkää keskustelua tai edes valmistaa ruokaa?
Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, mutta kuulostaa siltä että katsot asiaa vain omalta kantiltasi. Osaatko ollenkaan asettua terveen asemaan ja miettiä miltä mt-ongelmaisen kanssa seurusteleminen hänestä tuntuu? Keski-ikäisillä kun on usein vielä muut "lisärasitteet", lapset ja usein myös omat vanhenevat vanhemmat, joista täytyy huolehtia. Lisää siihen vielä sairas kumppani, niin varmaan ymmärrät miksi moni terve ei ole kiinnostunut mt-ongelmaisesta.Tietenkään en voi koskaan täysin (100 %) ymmärtää miltä toisesta ihmisestä tuntuu, koska en ole tuo toinen ihminen. Se voi myös olla että kun kertoo esimerkkejä omasta elämästään, kuvitellaan että ne pitävät aina paikkansa kaiken aikaa. Esim. tuo 10 min keskittymiskyky ja muistamattomuus minulla oli sinä vuonna jolloin olin kaikkein masentunein, mutta ei enää. Nykyään pystyn kyllä katsomaan vaikka kokonaisen elokuvan jos juoni on kiinnostava. Mitään tylsää roskaa en halua katsoa - mutta haluavatko ns. terveetkään?
Mt-ongelmissa onkin sekin puoli että kaikkia ne eivät riivaa kokoajan, ja ymmärrän kyllä että jos kertoo että on joskus ollut paha vaihe, toinen saattaa pelätä että sellainen tulee taas joskus. Itse esim. olen omalla kohdallani miettinyt uskaltaisinko ottaa riskin bipolaarin kanssa. Hehän kuulema ovat maniassa tosi vauhti päällä, ja masennuksen tullen saatetaan tehdä jopa itsemurha kun se olo menee niin helvetilliseksi. Jos bipomies väittäisi rakastuneensa minuun, miten voisin olla varma ettei se johdu vain siitä maanisesta kaudesta...?
Haluan kyllä miettiä näitä asioita kaikilta kanteilta, aloitin ketjun lähinnä ääneen pohdiskelemista varten. En sitä varten että yritän tuputtaa sairaita terveille. Näethän että minäkin mietin itseäni sairaammasta että kannattaako... Mielisairaalassa pitkiä aikoja olleen kanssa en ehkä alkaisikaan suhteeseen. Onko tämä ennakkoluuloistani puoleltani, en tiedä. Ehkä kyseessä on vain itsesuojeluvaisto. Mutta haluaisin silti korostaa että "me hullut" emme ole mikään tasalaatuinen klönttä jossa kaikki ovat täsmälleen samanlaisia keskenään.
Heh, muistinkin juuri että itseasiassa kävin 10 t keskustelun tässä muutama vuosi sitten yhden sellaisen miehen kanssa jolla oli itselläänkin ollut elämässään vaikeaa. Kemiaa ei sitten vaan ollut joten se siitä.
En ole edes tuntenut kovin montaa tervettä ihmistä koko elämäni aikana. En edes työelämässä saanut oleskella kovin normaalien työtoverien joukossa, kun sekaan sattui uskovaisia, alkoholisti, piilolesbo, niitä sosiopaatteja joilla on prinsessasyndrooma... Joskus ihmettelen että miten tällainen edes onnistuukan että meni minne tahansa, aina on "sekopäiden" lauma ympärillä. Miten kummassa tässä voisi ymmärtää täysin terveitä, kun kovin tuntuvat olevan harvinaisia?
Yhden miehen kanssa jätin tutustumisen kesken sen vuoksi että hänellä oli pienet lapset ja pelkäsin että saan miehen eksän silmillen koska olen tämä mt-eläkeläinen. Eli kyllä, aika varovasti suhtaudun niihin joilla on se elämä ollut normaalimpaa.
En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta oikein normaalia ja tavallista elämää eläneet ihmiset useint tuntuvat aika tylsiltä. Senkään takia ei ehkä moisten kanssa oikein tule juttuun. Mistään ei voi puhua kun toiselle kaikki on ihan outoa ja ei näemmä kiinnosta mikään syvällisempi kuin vaikkapa kodin sisustaminen. Tottahan toki minäkin voin siitä puhua mitä roinaa on tullut ostettua, mutta se ei riitä kanssakäymisen sisällöksi.
- kysymysmerkki1
Debbie depressive. Kuinka vanha olet ja missä asut?
- Debbie Depressive
Sanotaan ympäripyöreästi että keski-ikäinen ja susirajan toisella puolella.
Olen joskus miettinyt että onko Helsingissä asiat jotenkin toisin, tuntuu että täällä jossain on terveidenkin välillä huonot markkinat eli ilmeisesti miehet hakevat naisensa baareista, joista en itse ole tippaakaan kiinnostunut alkoholisteista aikoinaan parillakin tapaa kärsittyäni (en parisuhteessa kuitenkaan).
- kysymysmerkki1
Kysyn lähinnä, koska olen "kovia kokenut" mies, joka on pyöritellyt ja käsitellyt kaikenlaisia asioita. Ongelmana nyt vanhemmiten se, että helpolla päässeiden naisten kanssa ei oikeen löydä kemiaa ja yhteisiä asioita.
- unelma onnesta?
Mulle yksi mies, jolla omakohtaista kokemusta mt-ongelmista, kiitos :). Ei ulkonäkövaatimuksia, ikä mielellään 30-40 v., läheltä Hkiä.
Itselläni masennus- ja ahdistusdiagnoosi, en ole työelämässä. Olen hyvin, hyvin ujo vieraiden ihmisten kanssa, voisinko löytää samankaltaista miestä? Mistä tuollaisia miehiä voisi bongailla? - Banaani ja avocado
Kaikkien ihmisten fyysinen terveys vaihtelee. Myöskään mielenterveys ei ole vakio. Ne, joilla on diagnosoitu lievä mt-ongelma, ovat selvemmillä vesillä kuin monet muut. Tilannetta voisi verrata diabetekseen - Suomessa on valtava määrä diabeetikkoja, joita ei ole diagnosoitu, joten he luulevat olevansa "terveitä".
Olen 36-vuotisen elämäni aikana huomannut, että usein ne, jotka päällisin puolin vaikuttavat täysin mieliterveiltä, ovatkin niitä kaikkein häiriintyneimpiä. He eivät mene psykiatrin puheille, koska eivät tiedosta olevansa hoidon tarpeessa. Eli se, että mielenterveysongelmaa ei ole diagnosoitu, ei tarkoita että ongelmaa ei olisi olemassa. - Sairauttaonmonenlais
Näin on. Teen sellaista työtä, missä näen jatkuvasti ihmisiä, jotka joko kieltäytyvät hoidosta, lääkäriin menosta tms. Heitä on paljon enemmän, kuin kukaan uskoisi. Esim. masennuskaan ei aina näy päällepäin yhtään.
Joku tuossa yllä epäili, ettei mt-ongelmaisen/häiriöisen kanssa voisi elää normaalia elämää ja keskittyä ihan muihin asioihin. Olen eri mieltä.
Jos joku on vakavasti, tai keskivaikeastikin masentunut akuutisti, niin kyllähän se vaikuttaa ihmiseen ja elämään ja myös varmasti parisuhteeseen, ei sitä mielestäni voi kieltää, mutta useimmilla masennustila ei ole vakio, eikä pysyvä. Ja toki jos vakavista sairauksista puhutaan, niin jos skitsofrenia on pahassa jamassa ja puuttuu sairaudentunto tai hoitamaton bipolaari ovat varmasti vaikeita kumppaneita. Jokainenhan päättää toki itse millä kriteereillä kumppania valitsee.
Eniten merkitsee sairauksissa se, että onko hoito balanssissa ja onko ihminen oppinut tulemaan homman kanssa itse toimeen. Jos on hoito, ja ihminen on balanssissa, ei puoliso joudu hoitajan rooliin, koska se tuki tulee muualta. Itse en missään tapauksessa ole missään vaiheessa halunnut miehen olevan joku terapeutti itselleni tms. vaan nimenomaan en edes jaksanut jauhaa asioita hänen kanssaan (kun itse seurustelin varsinaisena sairausaikana).
Tiedän ihmisiä skitsofreniadiagnoosilla, jotka ovat ihan OK, kivoja ystäviä, ja ihan ok-kumppaneita, eikä mitään "kummaa sakkia". Riippuu varmaan ihmisestä missä jamassa sairaus on, riippumatta onko se fyysinen vai psyykkinen. Onhan se vaikea alkaa deittailua siinä vaiheessa, jos on esim. akuutit syöpähoidot menossa tai muu vakava fyysinen sairaus.
Olen itse sairastellut 2 masennusjaksoa, joihin on syyt ja laukaisevat tekijät, jotka liittyvät elämäntilanteeseen. Itselläni parantuminen on lähtenyt erittäin hyvin liikenteeseen heti kun elämäntilanne rauhottui vähän (itsestäni riippumattomia, erittäin kuormittavia asioita), ja sain sopivan lääkkeen. Nyt ei kukaan uskoisi ikinä, että mitään olisi koskaan ollutkaan ja oloni on todennäköisesti keskimääräistä parempi, kun tässä maailmaa katselen.
Sitten on kysymys leimaako joku yksi tai kaksi masennusjaksoa minut loppuelämäkseni? En ole edes tullut ajatelleeksi asiaa ennen tähän keskusteluun törmäämistä. Pitäisikö ottaakin käytännöksi pyytää, että deittikumppani kävisi itse lääkärissä ja toisi BDI:sä tuloksen minulle, sillä tosiaankin se, että ei ole virallista diagnoosia jostain, ei tosiaan sano, että on terve.
Ei pidä stressata mt-ongelmistaan tai kumppanin löytymisestä. Itse tekisin niin, että tutustuisin ihmiseen ja sitten jos toinen oikeasti tuntuu sen arvoiselta, niin sitten voisin kertoa henkilökohtaisempia asioitani. En näe itseäni minkään sairauden kautta... enkä esittele itseäni "Hei, olen XX, ainiin, mulla on muuten verenpainelääke". Ehkä se on kummallisempaa, kuin ihan tavallinen kohtaaminen ja siitä sitten näkee millaiset asiat ovat tärkeitä. Kyllähän se pitää hyväksyä, että joillekin ihmisille joku sairaus on kynnyskysymys, toisille ei. En kuitenkaan lähtisi määrittelemään itseäni sairauden kautta ja tuomaan sitä heti esiin tuntemattomalle ihmiselle. Eri juttu on jos haluaa työssä olosta tai olemattomuudesta mainita. Itse en kerro työpaikkaanikaan missään nettitreffeillä, alan kerron, mutten muuta. En tosiaan tahdo tuntemattomien tietävän heti yksityiskohtia.- Debbie Depressive
Hyviä postauksia teillä kahdella ylempänä. :)
Onhan se tosiaan niin että jos haluaa olla oma itsensä, eikä joku masennusmannekiini, niin ei siitä sairaudesta kannata heti ensimmäiseksi töräyttää. Ongelma tosiaan vain on se että kun ihmiset eivät alkuun oikein keksi jutun juurta, aletaan tentata mitä työtä tekee. Jotkut tyytyvät siihen että vastaa ettei ole töissä, toiset ottavat kuulusteluasenteen ja seuraavaksi tulee sitten "kai sinä kumminkin haet työtä kokoajan". Tuossa vaiheessa kyllä arvaakin että oli työssäolemattomuuden syy mikä hyvänsä, toinen osapuoli ei tule sitä hyväksymään. Että sikäli kai voinee todeta että se oli sitten siinä, ja hoitelee ne treffit loppuun tietoisena että toista tapaamista ei tule... - 16+11
Depressiotestin lisäksi olisi kai ihan kohtuullista, että "tervettä ja normaalia" hakeva voisi itse todistaa olevansa sellainen. Eli ensin laajoihin psykologisiin testeihin itse, ja vaateet sitten sen mukaan :).
(Kuinkahan moni noista "olen terve, normaali ja täysin häiriötön"-tyypeistä uskaltautuisi testeihin? Veikkaan, ettei kovin moni.)
- hyväksyntä
Kyllä terve ja mta ongelmainen voivat rakastaa toisiaan ja olla onnellisia . olen onnellinen minun kaksisuuntaisen avopuolison kanssa vaikka on välillä agressiivinen, petollinen, raha tuhlari, naisiin menevä jne jne muta on myös jaksoja jolloin on rakastava, hellä, ihana , seurallinen, fiksu jne jne ja mun kumppanilla tunteet ja teot menee kovaa tahtia laidasta laitaan mutta toisaalta mä rakastan häntä juuri siksi, eipä ole tylsä ja kerrankin joudun itse tekemään töitä suhteen eteen eikä ole se terve perässä raahattava tavis mies_>lue tylsä.
vastuu kaikesta on väillä minulla mutta se on ymmärrettävää koska toinen on sairas. mitä saan ? mta ongelmainen kykenee hyviinkin keskusteluihin ja riippuen ongelmasta on välillä aivan normaali ja jonka kanssa on ilo harrastaa , tavata ystäväviä, tehdä ruokaa , siivota, matkustaa jne jne no meillä jaksot menevät n 2-3 vikkoa hyvin sitten 1 vko tai 2 päivän karmea ryöpytys ja kylmyys. mutta mikään suhde ei ole särkymätön eikä kukaan täydellinen. miestäni en jätä, uskon että mta ongelmainen löytää terveestä sen tuen ja turvan jos hän hyväksyy sinut täysin ongelminesi. mta ongelma ei ole joka päivä meidän elämässä (tiedostan kyllä että bibo voi ottaa ja lähteä elämästäni milloin vain kuten tulikin täysillä kaikkeen). mutta elämää se vain on.- kaikkea ei tartte
Itse en pettämistä katselisi, oli terve tai sairas. Mistä sen voi tietää käyttääkö ihminen sairauksiaan tekosyynä kohdella kumppaniaan kuin p*skaa?
Ihminen voi olla kiltti, mukava, oikeudenmukainen ja asiallinen vaikka päässä viiraisikin. Tuntuu loukkaavalta asiansa kunnolla hoitamaan pyrkiviä ja muita ihmisiä ajattelevia mt-ongelmaisia kohtaan että vedotaan mt-häiriöön silloin kun käyttäytyy kuin sika.
Toisaalta moni tietysti kuvittelee olevansa itsekin terve ja silti samaan aikaan satuttaa muita sen minkä ehtii. Itse eksäni kanssa alkuvuosina leimauduin mt-ongelmaiseksi kun minulla oli diagnooseja ja olin mielenterveystoimiston asiakas, joka ehkä on syynä siihen että eksä ei koskaan omalla kohdallaan tullut ajatelleeksi että hänelläkin on lanttuvikaa, koska minähän se mukamas olen se suhteen "hullu" osapuoli. Minä en kuitenkaan uhannut tappavani hänet kuten hän teki minulle, enkä saanut hillittömiä raivokohtauksia täysin ilman mitään järkevää syytä.
Kaikkea ei tarvitse hyväksyä. Mt-ongelmat itse hyväksyn tiettyyn rajaan (siihen samaan mikä on minun omien ongelmieni mitta, en pahempaan), mutta en silkkaa kusipäisyyttä. En enää.
- Voi ei taas se alkaa
Juu, tässä keskustelussa on puurot ja vellit sekaisin. Ei normi MT-ongelmissa mitään vikaa ole, mutta nuo häiriintyneet, narsisti-psykopaatit ovat pelottavimpia.
Yksi sellainen suomi24-deitistä bongattu otti taas yhteyttä. Vaikka seurustelen onnellisesti ja naimisiin menen elokuussa. Pitää vaan jatkaa häirintää ja stalkkaamista.- Debbie Depressive
Ihmiset jos jostain lukevat tai kuulevat, saati sitten että itse kokevat, jonkin tietyn mt-häiriön omaavan ihmisen tehneen kamalia, niin siinäpä sitten leimautuu kaikki tyynni. Minullekin on vittuiltu että kaiketi kohta alan kirveen kanssa riehumaan, kun olen kerta mielenterveyseläkeläinen. Ja semmoinen on kerran metrossa riehunut.
Yhtä hyvin voisi väittää että olen semmoinen tai tämmöinen koska olen nainen, suomalainen, tai jotain muuta - kyllähän näitä kategorioita löytyy johon asettaudun.
Todella rasittaa kun pitää tehdä selvityksiä ihmisille että vaikka olen masentunut, en elä paskassa ja rieku öisin, ja sitten seuraavaksi saa tehdä selvitystä että kyllä todellakaan en oikein usko että edelleenkään pärjäisin työelämässä jos sattuu taas joku kiusaajatyyppi taikka en osaa tylysti ilmoittaa että en pysty 200 % panokseen ja saan taas burn outin. Se pitäisi ilmeisesti näkyä kokoajan naamasta ja ilmetä käytöksestä että päässä on häikkää, jotta saa olla eläkkeellä. Toisaalta kukaan ei halua selkeästi päällepäin häiriintynyttä ihmistä lähipiiriinsä, joten jos pitää alkaa jotain kylähullua esittämään ollakseen oikeutettu eläkkeeseensä, se tarkoittaa että sitäkin enemmän olet pakotettu sinkkuuteen. - expert.
Debbie Depressive kirjoitti:
Ihmiset jos jostain lukevat tai kuulevat, saati sitten että itse kokevat, jonkin tietyn mt-häiriön omaavan ihmisen tehneen kamalia, niin siinäpä sitten leimautuu kaikki tyynni. Minullekin on vittuiltu että kaiketi kohta alan kirveen kanssa riehumaan, kun olen kerta mielenterveyseläkeläinen. Ja semmoinen on kerran metrossa riehunut.
Yhtä hyvin voisi väittää että olen semmoinen tai tämmöinen koska olen nainen, suomalainen, tai jotain muuta - kyllähän näitä kategorioita löytyy johon asettaudun.
Todella rasittaa kun pitää tehdä selvityksiä ihmisille että vaikka olen masentunut, en elä paskassa ja rieku öisin, ja sitten seuraavaksi saa tehdä selvitystä että kyllä todellakaan en oikein usko että edelleenkään pärjäisin työelämässä jos sattuu taas joku kiusaajatyyppi taikka en osaa tylysti ilmoittaa että en pysty 200 % panokseen ja saan taas burn outin. Se pitäisi ilmeisesti näkyä kokoajan naamasta ja ilmetä käytöksestä että päässä on häikkää, jotta saa olla eläkkeellä. Toisaalta kukaan ei halua selkeästi päällepäin häiriintynyttä ihmistä lähipiiriinsä, joten jos pitää alkaa jotain kylähullua esittämään ollakseen oikeutettu eläkkeeseensä, se tarkoittaa että sitäkin enemmän olet pakotettu sinkkuuteen.Toksoplasmaa, ota yhteyttä trooppisten sairauksien asiantuntijaan, ja hanki oikea lääkitys.
- Debbie Depressive
expert. kirjoitti:
Toksoplasmaa, ota yhteyttä trooppisten sairauksien asiantuntijaan, ja hanki oikea lääkitys.
Olen kuullut tai lukenut jostain että toksoplasmoosi tekee naisista kilttejä miellyttäjiä ja miehistä holtittomia riskinottajia.
Jos nyt totean että
HAISTA SINÄ HÖHLÄ PITKÄ P*SKA
niin voinee päätellä että tapahtui ihmeparannus.
- nöfff
Hei, tuli tätä ketjua lukiessani mieleen.... itse olen ns. terveitä miehiä toisinaan deittaillut, ja vaikka kuinka paperilla ovat mielenterveyshäiriöttömiä, niin kyllä niitä epämiellyttäviä piirteitä heistäkin löytyy, jopa ihan häiriöksi asti. Mielestäni siis esim. lievää tai keskivaikeaa masennusta sairastavan ihmisen kanssa on paljon helpompaa tulla toimeen kuin jonkun täysin "terveen", joka nyt sattuu vaan olemaan kuspiä tms. :D
No nii, tämä ei nyt oikeastaan littynyt mihinkään, kunhan vaan avasin sanaisen arkkuni :) - Häilyvä...
Se on aika häilyvä raja, kenet voi luokitella mt-sairaaksi, niitä kun oireita voi olla monesta eri kategoriasta ja ihan normaaliin elävään kuuluviakin. Jos nyt on vain sattunut syystä tai toisesta piipahtamaan psykiatrilla niin voi saada 'luokituksen' sairaudesta. Ennen vanhaan ei ollut kaikkia luokiteltu niin tarkasti kuin nykyään.
Itselläni on ollut paljon menetyksiä elämässä, alkoholisti vanhemmat ym ym ja tarpeeksi kauan kun asioita työnsi pois mielestä, niin stoppi tulee jossakin vaiheessa. Terapiat ovat sitä varten, eivät puolisot. Masennuksen olen saanut pois päiväjärjestyksestä, mutta persoonallisuushäiriö 'jäi' (sekin silti semmoinen, joka vanhemmiten laimenee kun oppii elämää enemmän). Silti en saa mitään sekoboltsiraivokohtauksia, en ole itsetuhoinen sekä hoidan kotini ja lapseni huolella. Tunnetilat vaihtelevat kyllä, mutta hyvin voisin olla vain tempperamenttinen ja on hylätyksi tulemisen pelko.
Nyt kun lueskelen näitä deittailun juttuja, niin turha se varmaan on edes yrittää enää löytää kumppania. Leima se on otsassa, ei sille mitään voi... - Anonyymi
Tapailin vähän aikaa mt-ongelmaista naista. Oli täysin hullu. Nykyisin kierrän ne kaukaa.
- Anonyymi
Vähintään joka viides suomalainen kokee vuoden aikana mielenterveyden häiriöitä ja joka viides sairastuu elämänsä aikana masennukseen.
On siis melkoisen vaikea välttää kohtaamasta ko. ongelmista kärsiviä arkielämässä, työpaikalla, kadulla ja siellä netin treffipalstoilla!
Ehkä juuri sinulla joka tätä luet on, tai on ollut jokin ko. ongelma. Ehkä tulet sellaiseen sairastumaan tulevaisuudessa.
Mielenterveyden häiriöiden kustannuksiksi on arvioitu 11 miljardia euroa vuodessa. Ne ovatkin muodostuneet suomalaisiksi kansantaudeiksi. Jos haluat välttää kohtaamasata näitä "hulluja" sinun pitää linnottautua omaan eristettyyn kuplaasi. Mutta muista että sielläkin voit sairastua itse!
Tai vohan ampua itsesi maata kiertävälle radalle avaruuteen. Sekään tosin sitten ei suojaa itse sairastumistasi. - Anonyymi
Hullu joka ei löydä omsta mielenterveydestään ongelmaa.
- Anonyymi
No mielenterveysongelma on kansansairaus tällä hetkellä. Nyt on pulaa alan työntekijöistä paikoin ja ruuhkat hoitoon ovat myös pitkiä. Tästä saa kiittää tämän hetken Suomen hallitusta, työttömyyttä, koko ajan pahenevaa huumeongelmaa, jengiytymistä jne. Kohta voi olla nämä kritisoijat itsekin sairaita jonain päivänä, ettei kannata valittaa.
- Anonyymi
Jos on eläkkeellä masennuksen vuoksi, niin sitten on hoidossa mennyt jotain pahasti pieleen. T. alan ammattilainen
- Anonyymi
Kaksi suhdetta takana, molemmissa mt-ongelmat vastapuolella ja mustaa valkosella ihan diagnoosin kanssa. Fool me once, voi paska. Fool me twice, oma syy. Ei ikinä enää. Ei ole mun vastuulla silitellä kenenkään päätä ku joka päivä on pelkkää paskaa omasta mielestä.
- Anonyymi
Sama täällä, ei enää ikinä masennukseen sairastuvat RAI sairastunutta poikaystävää. Koko elämä pyöri hänen sairautensa ympärillä: millainen päivä tänään? Jatkuvia itkukohtauksia ja valitusta pahasta olosta. Mikään ei auttanut, olin kokopäivätoiminen turhautunut sairaanhoitaja. Tiedän, sairaudelle ei mitään voi. Juuri siksi ettei sille mitään voi eikä sillekään mitään voi että se pilaa koko suhteen, juuri siksi ei enää ikinä. En jaksa, Haluan terveen ja positiivisen ihmisen rinnalleni.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornosta
https://www.kymensanomat.fi/paikalliset/8081054 Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornon hallussapi1112892Olen tosi outo....
Päättelen palstajuttujen perusteella mitä mieltä minun kaipauksen kohde minusta on. Joskus kuvittelen tänne selkeitä tap302395Vanhalle ukon rähjälle
Satutit mua niin paljon kun erottiin. Oletko todella niin itsekäs että kuvittelet että huolisin sut kaiken tapahtuneen222344Maisa on SALAKUVATTU huumepoliisinsa kanssa!
https://www.seiska.fi/vain-seiskassa/ensimmainen-yhteiskuva-maisa-torpan-ja-poliisikullan-lahiorakkaus-roihuaa/15256631081976- 1141650
Hommaatko kinkkua jouluksi?
Itse tein pakastimeen n. 3Kg:n murekkeen sienillä ja juustokuorrutuksella. Voihan se olla, että jonkun pienen, valmiin k1701365Aatteleppa ite!
Jos ei oltaisikaan nyt NATOssa, olisimme puolueettomana sivustakatsojia ja elelisimme tyytyväisenä rauhassa maassamme.2881188- 801044
- 711034
Mikko Koivu yrittää pestä mustan valkoiseksi
Ilmeisesti huomannut, että Helenan tukijoukot kasvaa kasvamistaan. Riistakamera paljasti hiljattain kylmän totuuden Mi2471023