Lasteni isä...

Erosimme jo 5 vuotta sitten, kun lapset olivat tosi pieniä. Luottamusta ei ollut, ei yhtään. Ja ihan hyvästä syystä. Molemmat teimme virheitä. Virheet kuitenkin johtuivat ehkä ennemmin huonosta itsetunnosta tai ajattelemattomuudesta, kuin rakkauden puutteesta. Ero otti tosi lujille, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei oikein tuntunut olevan.

Mies löysi heti uuden kumppanin. Ei minullakaan kauaa mennyt. Minä sain vielä lapsenkin. Uusi suhteeni oli kuitenkin järkyttävä ne muutamat vuodet, ja se on jo loppunut. Yritin kyllä epätoivoisesti parhaani saada sitä toimimaan, eniten sosiaalisen epäonnistumisen pelon takia. Mutta asia ei ollut minusta kiinni.

Nyt elän yksin lasten kanssa. Kaksi vanhinta on nämä vuodet olleet hyvin säännöllisesti isänsä luona. Tuo uusi puoliso ei heitä hoida, vaan lähtee yleensä omille menoilleen silloin. Mun ja exän yhteishuoltajuus on tosi hyvä. Vielä parempi nyt, kun minä en suhteessa enää elä.

Meidän välillä ei ole mitään flirttiä, ja olen vannottanut itselleni, etten sellaiseen alkaisikaan. Hän on kuitenkin varattu mies. Tiedän että nykyinen vaimo on minusta hyvin mustasukkainen, enkä halua asiaa pahentaa. Olemme exän kanssa etäisiä, kohteliaita ja avoimia lapsiin liittyvissä asioissa. Muusta elämästämme emme juuri puhu. Joskus ehkä joku vitsi toisen luonteesta tms, kun ne hyvin tiedetään.

Yksi lapsista jostain syystä leikkii esimerkiksi nukeilla niin, että talossa asuu minä, isä ja kolme lasta. Hän sanoo että tässä leikissä te vielä elätte yhdessä. Mutta lapsella ei ole mitään muistoja siitä, kun yhdessä olemme eläneet, koska erotessa hän oli niin pieni. En tiedä, mistä moiset leikit johtuu.

Mutta toisaalta... Itsekin joskus leikin sellaisia ajatusleikkejä. (Lapsille en tietenkään niistä puhu!!!)

Olishan noita miehiä tarjolla... Olen viehättävä nainen, koulutettu jne. Eikä sekään tunnu juuri ketään haittaavan, että eroja on takana jo pari. En ole tänä päivänä enää ihan ainoa lajiani. Mutta jos vertaan näitä hyvinkin varteenotettavia ehdokkaita kahden vanhimman lapseni isään, mun on hyvin vaikea kuvitella, että löytäisin samanlaista onnea, mitä meidän suhteemme 6 ekaa vuotta oli. Huumori, seksi, arki, kiinnostukset, tiimityö... Mutta hemmetti kun piti sitten kriisin keskellä molempien pettää! Sapettaa.

Pitäähän sitä elämässä mennä eteenpäin. Ja selkeästi olen yrittänyt. Ehkä viimeisin suhteeni vaan jotenkin on vienyt uskon onnen löytymiseen. Miten pääsen eroon ajatuksistani exästä? Eroon tästä kaipuusta? Jos on jo kokenut elämänsä rakkauden, niin voiko löytyä vielä uusi sellainen?