Stephen Kingin teos ”Pedon sydän” kertoo muutaman ihmisen lapsuudesta 60-luvulla ja heidän aikuistumisestaan ja vanhenemisestaan aina vuosituhannen vaihteeseen asti. Kertojateknisenä ratkaisuna King käyttää viittä toisiinsa nivoutuvaa erillistä kertomusta.
Eräänlaisena päähenkilönä voinee pitää 11-vuotiasta Bobby Garfieldiä, jonka suurena haaveena on saada Harwich Western Auton näyteikkunassa komeileva Schwinn –polkupyörä itselleen. Hänen isänsä on kuollut ja hänen suhteensa äitiin on huono. Bobby on herkkä poika ja rakastaa äitiään syvästi ja haluaisi kovasti tuntea itsensäkin rakastetuksi, mutta äiti on kova ja etäinen eikä esim. koskaan suostu silittämään hänen paksuja punaisia hiuksiaan, jotka hän on perinyt isältään.
”Pedon sydämen” parasta antia ovat sen ihmissuhdedraamat. Se on syvästi myötäelävä kuvaus pedosta, joka asuu latentisti meissä jokaisessa. Peto voi uinua vuosikausia niin sikeästi ettei sen olemassaoloa tiedostakaan. Olosuhteiden edessä se saattaa kuitenkin herätä oikeamielisimmässäkin ihmisessä ja johtaa niin julmaan toimintaan, ettei mikään sovitus maailmassa jälkeenpäin voi vaientaa niitä itsesyytöksiä, jotka tekijää teon jälkeen vainoavat.
Mistä pahuus kumpuaa ja mikä on sen hinta? Edellyttääkö syyllisyys aina pahaa tahtoa ja kuka meistä lopulta on viaton? Stephen King johdattaa lukijan mestarillisella kertojanotteellaan näiden kysymysten äärelle. Monisäikäinen ja syvällinen tarina ei moralisoi eikä paheksu eikä se liioin maalaile ihmiskunnasta kuvaa läpeensä pahana lajina. Kaiken raadollisuuden keskellä on pilvisenä päivänä pilkahtelevien auringonsäteiden lailla olemassa hyvyyttäkin.
Jotkin lukijat saattavat kokea Kingin jaarittelevan tyylin häiritseväksi, mutta hänen puolustuksekseen haluan nostaa esille, että yksityiskohtaisella kuvauksella on tässä teoksessa tarinan kannalta keskeinen funktio ajankuvan luojana.
Minua itseäni tapaa harmittaa nykyamerikkalaisille ominainen mieltymys siirappimaiseen imelyyteen. Tämä heikkous koskee tietyllä tapaa myös ”Pedon sydäntä” ja varsinkin niiltä osin kuin sen esiintuominen tapahtuu yliluonnollisten juonenkäänteiden avulla.
Kaiken kaikkiaan suosittelisin tätä kirjaa kaikille niille, jotka haluavat lukea kirjan, jonka paikoittainen murheellisuus on omiaan nostamaan palan kurkkuun ja jonka suloisenkatkera loppu varmasti saa raavaankin miehen itkemään ilosta tai surusta tai molemmista.
Eräänlaisena päähenkilönä voinee pitää 11-vuotiasta Bobby Garfieldiä, jonka suurena haaveena on saada Harwich Western Auton näyteikkunassa komeileva Schwinn –polkupyörä itselleen. Hänen isänsä on kuollut ja hänen suhteensa äitiin on huono. Bobby on herkkä poika ja rakastaa äitiään syvästi ja haluaisi kovasti tuntea itsensäkin rakastetuksi, mutta äiti on kova ja etäinen eikä esim. koskaan suostu silittämään hänen paksuja punaisia hiuksiaan, jotka hän on perinyt isältään.
”Pedon sydämen” parasta antia ovat sen ihmissuhdedraamat. Se on syvästi myötäelävä kuvaus pedosta, joka asuu latentisti meissä jokaisessa. Peto voi uinua vuosikausia niin sikeästi ettei sen olemassaoloa tiedostakaan. Olosuhteiden edessä se saattaa kuitenkin herätä oikeamielisimmässäkin ihmisessä ja johtaa niin julmaan toimintaan, ettei mikään sovitus maailmassa jälkeenpäin voi vaientaa niitä itsesyytöksiä, jotka tekijää teon jälkeen vainoavat.
Mistä pahuus kumpuaa ja mikä on sen hinta? Edellyttääkö syyllisyys aina pahaa tahtoa ja kuka meistä lopulta on viaton? Stephen King johdattaa lukijan mestarillisella kertojanotteellaan näiden kysymysten äärelle. Monisäikäinen ja syvällinen tarina ei moralisoi eikä paheksu eikä se liioin maalaile ihmiskunnasta kuvaa läpeensä pahana lajina. Kaiken raadollisuuden keskellä on pilvisenä päivänä pilkahtelevien auringonsäteiden lailla olemassa hyvyyttäkin.
Jotkin lukijat saattavat kokea Kingin jaarittelevan tyylin häiritseväksi, mutta hänen puolustuksekseen haluan nostaa esille, että yksityiskohtaisella kuvauksella on tässä teoksessa tarinan kannalta keskeinen funktio ajankuvan luojana.
Minua itseäni tapaa harmittaa nykyamerikkalaisille ominainen mieltymys siirappimaiseen imelyyteen. Tämä heikkous koskee tietyllä tapaa myös ”Pedon sydäntä” ja varsinkin niiltä osin kuin sen esiintuominen tapahtuu yliluonnollisten juonenkäänteiden avulla.
Kaiken kaikkiaan suosittelisin tätä kirjaa kaikille niille, jotka haluavat lukea kirjan, jonka paikoittainen murheellisuus on omiaan nostamaan palan kurkkuun ja jonka suloisenkatkera loppu varmasti saa raavaankin miehen itkemään ilosta tai surusta tai molemmista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olihan se ihan hyvä. Tavvaaln tuli mieleen Se ja se tapa kuvata asioita lapsen näkökulmasta. Minä myös olen elänyt hyvin vahvan lapsuuden ja mulla on paljon mielikuvia lapsuudesta. Asiallisesti kirjoitettu ja kuvaa hyvin 60-lukua.