Mies oli teroittanut hyvissä ajoin pistimensä.
Hän oli jo tarkkaillut tarpeeksi metsikköä ja siellä säännöllisesti liikkuvia ihmisiä. Nyt hän odotti sopivaa hetkeä iskeä. Kohteekseen hän oli valinnut hyvärunkoisimman.
Mies nuolaisi huuliaan.
Yksi yllättävä, voimakas ja tarkka isku, muutama rivakka kiertoliike yhä syvemmälle syntyneeseen haavaan, terä ulos sisuksista. Ilman näkyvää vastarintaa kallisarvoinen elämänneste alkoi virrata tasaisen varmasti miehen omaan käyttöön.
Hän hymyili hämärään, kuulosteli tovin syvää hiljaisuutta ympärillään, eikä enää malttanut olla liikahtamatta, lipaisematta tuoreeltaan uhrinsa tahmeaa, yötä kohti hitaasti viilenevää pintaa.
Mies tunsi voimistuvansa. Kiihkeä kiilto silmissään hän kaivoi repustaan muoviletkun ja tunki sen toisen pään puhkaisemaansa haavaan. Letkun toisesta päästä hän imaisi ahnaasti suullisen täydellistä eliksiiriä, nieleskelikin muutaman kerran.
- Aaahh!!! Nyt on perkele vie hetken aikaa ihan sananmukaisesti sitä kevättä rinnassa, mies karjaisi voimiensa tunnossa, kun huumaava neste oli ehtinyt valua hänen nieluunsa ja siitä alas ruokatorveen.
Mies säpsähti hereille transsistaan vasta kuultuaan oman mahtipontisen äänensä muuten aavemaisen vaitonaisessa puistossa. Hän jähmettyi hetkeksi kuulolle, pälyili ympärilleen, – ja kun tunsi viimein hengityksensä tasoittuvan, hän työnsi letkun toisen pään hieman yhä vapisevin käsin mukanaan tuomaansa pulloon ja lysähti voipuneena istumaan ylivuotiseen ruohikkoon odottamaan astian täyttymistä.
- Sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot sallittuja, mies tyynnytteli itseään, joten tälläkin teolla on oikeutuksensa. Ja sitäpaitsi vain hyvässä seurassa nautittavaksi. Ja orastavasta rakkaudesta toiseen ihmiseen... ja vähän muustakin...
Mies nousi jaloilleen ja sulki pullon korkin. Hieman kömpelösti hän halasi vielä uhriaan, ennen kuin kääntyi lähteäkseen.
- Ja huomenna tulen laittamaan tuon kaulaan vaaleanpunaisen rusetin, mies maalaili mielessään. - Pieni romanttinen ele.
Mies tunki itseensä tyytyväisenä pullon reppuunsa, jossa olivat hänen tarkoinvarjellut vaihtovaatteensa ja oikaisi hintelän olemuksensa.
Sitten hän toteutti seuraavan siirtonsa. Se oli asettaa viiden litran muovikanisteri letkun suun alle koivun juurelle ja naamioida se talven haalistamilla heinätupoilla. Huomenna tähän samaan aikaan sekin astia olisi täynnä mahlaa.
Ylihuomenna jo mies tapaisi toissapäivänä nettitreffeillä tapaamansa lumoavan kauniin Ludmilan, joka oli hurmannut miehen myös sanoillaan:
- Antaa ta-va-tes-sa Aati mahla lentä?
- Kyllä, Ludmila, kyllä Aati antaisi. Tavattaisiin ensin kaupungintalon kulmilla. Siinä suojaisassa puistometsikössä.
- Kyllä, rakkaani, kyllä, Aati huohotti kiiruhtaessaan kohti auringonnousua ja autiotaloa, jossa sattui sattuneista syistä majailemaan.
- Ensin kaupunginjohtajan ikkunaan. Sitten sosiaalijohtajan ikkunaan. Sitten asuntotoimen ikkunaan. Ja pisteeksi i:n päälle kulttuuri- ja sivistystoimen ikkunoihin. Mutta aivan ensimmäiseksi, Ludmilan tähden, hän viiltäisi vielä pistimellään jo kertaalleen vahingoittamansa koivun runkoon kaksi sydäntä, sydämet lävistäneen terävän nuolen ja sydänten pinnoille kaksi nimikirjainta, L:n ja A:n – vieraskielistä a:n aksenttia unohtamatta. Jos mahlaa niistäkin puun haavoista valuisi, se kuvaisi heidän kahden sydänvertaan. Se, jos mikä tekisi niinkin kansainväliseen naisihmiseen kuin Ludmila Takahikiältä lähtemättömän vaikutuksen.
Hän oli jo tarkkaillut tarpeeksi metsikköä ja siellä säännöllisesti liikkuvia ihmisiä. Nyt hän odotti sopivaa hetkeä iskeä. Kohteekseen hän oli valinnut hyvärunkoisimman.
Mies nuolaisi huuliaan.
Yksi yllättävä, voimakas ja tarkka isku, muutama rivakka kiertoliike yhä syvemmälle syntyneeseen haavaan, terä ulos sisuksista. Ilman näkyvää vastarintaa kallisarvoinen elämänneste alkoi virrata tasaisen varmasti miehen omaan käyttöön.
Hän hymyili hämärään, kuulosteli tovin syvää hiljaisuutta ympärillään, eikä enää malttanut olla liikahtamatta, lipaisematta tuoreeltaan uhrinsa tahmeaa, yötä kohti hitaasti viilenevää pintaa.
Mies tunsi voimistuvansa. Kiihkeä kiilto silmissään hän kaivoi repustaan muoviletkun ja tunki sen toisen pään puhkaisemaansa haavaan. Letkun toisesta päästä hän imaisi ahnaasti suullisen täydellistä eliksiiriä, nieleskelikin muutaman kerran.
- Aaahh!!! Nyt on perkele vie hetken aikaa ihan sananmukaisesti sitä kevättä rinnassa, mies karjaisi voimiensa tunnossa, kun huumaava neste oli ehtinyt valua hänen nieluunsa ja siitä alas ruokatorveen.
Mies säpsähti hereille transsistaan vasta kuultuaan oman mahtipontisen äänensä muuten aavemaisen vaitonaisessa puistossa. Hän jähmettyi hetkeksi kuulolle, pälyili ympärilleen, – ja kun tunsi viimein hengityksensä tasoittuvan, hän työnsi letkun toisen pään hieman yhä vapisevin käsin mukanaan tuomaansa pulloon ja lysähti voipuneena istumaan ylivuotiseen ruohikkoon odottamaan astian täyttymistä.
- Sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot sallittuja, mies tyynnytteli itseään, joten tälläkin teolla on oikeutuksensa. Ja sitäpaitsi vain hyvässä seurassa nautittavaksi. Ja orastavasta rakkaudesta toiseen ihmiseen... ja vähän muustakin...
Mies nousi jaloilleen ja sulki pullon korkin. Hieman kömpelösti hän halasi vielä uhriaan, ennen kuin kääntyi lähteäkseen.
- Ja huomenna tulen laittamaan tuon kaulaan vaaleanpunaisen rusetin, mies maalaili mielessään. - Pieni romanttinen ele.
Mies tunki itseensä tyytyväisenä pullon reppuunsa, jossa olivat hänen tarkoinvarjellut vaihtovaatteensa ja oikaisi hintelän olemuksensa.
Sitten hän toteutti seuraavan siirtonsa. Se oli asettaa viiden litran muovikanisteri letkun suun alle koivun juurelle ja naamioida se talven haalistamilla heinätupoilla. Huomenna tähän samaan aikaan sekin astia olisi täynnä mahlaa.
Ylihuomenna jo mies tapaisi toissapäivänä nettitreffeillä tapaamansa lumoavan kauniin Ludmilan, joka oli hurmannut miehen myös sanoillaan:
- Antaa ta-va-tes-sa Aati mahla lentä?
- Kyllä, Ludmila, kyllä Aati antaisi. Tavattaisiin ensin kaupungintalon kulmilla. Siinä suojaisassa puistometsikössä.
- Kyllä, rakkaani, kyllä, Aati huohotti kiiruhtaessaan kohti auringonnousua ja autiotaloa, jossa sattui sattuneista syistä majailemaan.
- Ensin kaupunginjohtajan ikkunaan. Sitten sosiaalijohtajan ikkunaan. Sitten asuntotoimen ikkunaan. Ja pisteeksi i:n päälle kulttuuri- ja sivistystoimen ikkunoihin. Mutta aivan ensimmäiseksi, Ludmilan tähden, hän viiltäisi vielä pistimellään jo kertaalleen vahingoittamansa koivun runkoon kaksi sydäntä, sydämet lävistäneen terävän nuolen ja sydänten pinnoille kaksi nimikirjainta, L:n ja A:n – vieraskielistä a:n aksenttia unohtamatta. Jos mahlaa niistäkin puun haavoista valuisi, se kuvaisi heidän kahden sydänvertaan. Se, jos mikä tekisi niinkin kansainväliseen naisihmiseen kuin Ludmila Takahikiältä lähtemättömän vaikutuksen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kevät on varmasti se riistetyin vuodenaikoja, sitä on häpäisty monin tavoin runoudessa ja muussakin taiteessa. Tuoretta näkemystä olet onnistunut saamaan aiheeseen. Proosaruno ei ole niitä helpoimpia kirjallisuuden lajeja, ei kirjoittajalle eikä lukijalle. Kun on tällainen kirjallinen taito, niin tämä toimii.. lukijallekin.
Aluksi mietin, että runo olisi voinut loppua ennen Ludmilan saapumista näyttämölle, noin niin kuin eheyden nimessä. Mutta mutta.. loppuratkaisu tuo ehkä runoon lisää sitä omaa näköä. Ilman loppua tämä on taitava allegoria. Loppu tuo huumoria, vaikea laji sekin, mutta kun huumori oikeasti toimii niin ei lukijalla oikeastaan ole valittamista.. näin tämä on meille annettu. Ja kuten totesin, loppu tuo sitä persoonallisuutta esiin.. hyväkin allegoria voi pitemmän päälle olla miltei akateemisen kliininen.
Mielenkiintoisesti on tekstiä Sananmukaisesti ottamisesta tuunailtu palautteen muodossa tiettyyn suuntaan. Woody Allenin on muuten kertoiltu sanoneen myös näin: "Kävin nopean lukemisen kurssin ja luin Tolstoin Sodan ja rauhan kahdessakymmenessä minuutissa. Siinä puhuttiin Venäjästä."
Tämä tarina alkoi vaivaamaan mua eilen kun lueskelin palstaa. Siksi että jokaisen ihmisen takana on tarina, seurauksen takana syy, ja tässä sun raadollisessa mutta hyvin kirjoitetussa tarinassa on pelkkä seuraus. Ja siitä jää sellainen fiilis että tuollaisia ihmisiä on tuomittava. Hyi sitä miestä kun hän tekee tuollaista!
Tässä on toinen näkemys miespistoksista. Joka muuten on täysin fiktiivinen, ei perustu keneenkään eikä mihinkään.
Ulkopuolisten silmissä hän oli Metsästäjä. Tosiasia on, että hän oli kuin sinä ja minä, mutta hänellä oli kirous. Tappava haarniska, joka oli kasvanut hänen mukaan, johon oli ripustettu kokemuksia vuosien varrelta.
Se alkoi jo lapsuudessa. Hänen kotinsa ei ollut lempeä, siellä sinkoili kovat sanat pitkin seiniä, punoittivat hänen korviaan ja löi kasvoille.
"Lyö vain", hän ajatteli. "Jonain päivänä minä kasvatan vielä parran, jonka sänki raastaa sun kämmenet."
Pahimmat olivat iskut palleaan. Suojatakseen itseään niiltä hän puki haarniskan päällensä.
Ja parta kasvoi. Kuten haarniskakin. Tauti nimeltä Unelma rakkaudesta vaivasi häntä siinä missä meitä muitakin. Yhtenä sateisena päivänä hän kohtasi sen naisen, joka oli kuin hän, joka riisui tuon suojan. Vaikka rakkaus ja intohimo oli syvää, (tai ehkä juuri siksi), se ei ollut onnellinen suhde. Nainen naulitsi miestä, suoraan sydämeen. Ja koska mies oli parrakas mies, hän kesti sen, puki vaan vanhan tutun haarniskan päälle.
Yhä uudestaan nainen takoi naulaa miehen rintaan, kasvatti sen pituutta ja painoa. Lopulta mies oli niin turta ettei tuntenut enää mitään, nainen kyllästyi ja lähti.
Mies jatkoi matkaa. Kevät saapuu joka vuosi. Niin se saapui häneenkin. Hiljaa hän alkoi maalata kuvia rakkaudesta, unelmastaan, joka houkutteli naisia luokseen kuin kimalaisia hunajapurkin luo. Hän piti heidän lempeistä käsistään, silkkisistä hiuksista hänen kasvoillaan. Mutta kun hän veti heidät syleilyyn, sydämet vastakkain, se naula työntyi heihin.
Näetkö. Hän makaa tuolla sammaleella, veri on kuivunut ja liimannut haarniskan vielä tiukemmin kiinni. Häpeä on vallannut hänen kehonsa, syrjäyttää unelman. Eikä hän uskalla enää nousta, ei näe tietä ulos.
Ellei...
Epilogi:
Heikko voi tukea sairasta, ja sairas sairasta, mutta heikosta ei ole tukea heikolle.