PINTAJÄNNITYSTÄ

Siinäpä se.

Hyvinvointivaltio Suomessakaan kaikki eivät voi rakastaa toisiaan sisällä lämpimässä. Kevätsade, joka juottaa kasvuun jonkun toisen ruusupenkin, saa aikaan jollekin toiselle keuhkokuumeen.

Kaltaiseni harrastajakirjoittaja voi yrittää ottaa kantaa siihen tai tähän kykyjensä mukaan, mutta kovin paljoon vaikuttamiseen ne eivät ole näyttäneet yleensä riittäneen.

Voin myös yhä yrittää uskoa hartaasti, että kaikista huono-osaisimmillekin on yhä rakkautta ainakin kevätilmassa tässä kovenevien arvojen yhteiskunnassa, jonka ilmapiiri on jo pitkään ja yhtä voimistuvissa määrin muistuttanut pelottavalla tapaa kolmekymmenluvun ilmapiiriä.

Lukaisin tässä taannoin S24:n runopuolelta lauseen, joka jäi mieleeni hyvin kuvaavana esimerkkinä esimerkiksi siitä, miten vaikeaa monesta ihmisestä on sietää erilaisuutta.

Kyse lienee ollut sille sivulle sillä kertaa näytöksenomaiseksi järjestetystä tapahtumasta tietynlaista kirjoittamistyyliä vastaan. Tarkoittamassani lauseessa ilmaistiin jotakuinkin niin, että oman arvonsa tuntevat ihmiset eivät enää voisi kirjoittaa ko. sivulle, koska runoja oli kirjoitettu tiettyyn karskiksi (?) koettuun tyyliin ja kaiken kukkuraksi jonkun mielestä liian runsain mitoin ammennettuna. Palstakähmintää?

Mikä tekee tekstistä vahvan rakkausrunon, jonka joku jaksaisi lukea ajatuksella loppuun asti? Ja jopa rakkausrunon, jossa ei ole ainuttakaan rakkaus- tai rakastaa-sanaa?

Ei kai sentään niin, että pakertaa juuri rakkausrunopalstalle pitkähkön stoorin, kuten esim. Sananmukaisesti ottamisesta -kertomus?
Jotakuta sellainen voi huvittaa, joku toinen säkeentyy ja saattaa taas kokea jonkun kirjoitusrintamalla sangen vaatimattomiin tuloksiin tosiasiassa yltäneen pyrkyrin yrittävän hänen palstallaan astua varpailleen. Tai kokea, että joutuisi liian kanssa yrittämään viihtymistä itselleen niinkin huonossa seurassa. Hus sika metsään!:)

Kevät tuli,
lumi suli,
rantaan taas muutti
puli ja puli.

Onhan heillä vielä ainakin lämpimän kesän yli toivoa, koska häikäistymisen pelosta silmensä suojaksi hankittujen aurinkolasien läpi heitä katsoessani voin yrittää yhä uskoa, että heillä on sentään jäljellä muutamaan muovipussiin mahtuvan omaisuutensa lisäksi keskinäinen rakkautensa?

Syvä toisistaan välittäminen paistaa kauas, kun he tuossa silmieni edessä ahavoitunein huulin, saman pölyisen vällyn alla, kädet toistensa hartioilla, väsähtäneinä, mutta aavistus pilkkeestä silmäkulmissaan suutelevat, hymähtävät hellästi toisilleen?

Noh, noh! Kukas tänne sitten enää mitään kirjoittaisi, etenkään Tsau:Friiduna kirjoitetun erikoiseen tyyliin?

Olen lukenut jokaisen ko. nimimerkilläkin kirjoitetun tekstin Rakkausrunot-sivulla käydessäni, sillä oppia ikä kaikki.:)

Hiltusen kauppaan nähden
suorakulmassa oli
hirsinen varasto- ja tallirakennus.

Sen toiseen päähän,
syystä tai toisesta oli rakennettu
korkeiden portaiden päähän
pikkuruinen huone,
jossa aina mustiin
pukeutunut mummoni oli asunut
jo kaksikymmentä vuotta.

Synnyin sitten minäkin.
Yritin pitää lihan luiden ympärillä,
venyä pituuttakin
sodanjälkeisessä Suomessa.

Muistan, miten korkea kynnys oli
muutaman vuoden ikäiselle
könytä mummon hämärään huoneeseen,
jonka peräseinällä, aivan katon rajassa
oli asunnon ainoa, kapea poikki-ikkuna.

Mummon pöydällä,
hapsureunaisen valkoisen liinan päällä
raksutti kuparinen herätyskello
tasaisesti vuodet toisiksi.

Ajan saatossa kynnys madaltui.
Kun olin jo toisella kymmenellä
oli jo siirrytty niinkin paljon
autokantaan, että tallia ei enää tarvittu,
eikä paljon sitäkään omintakeista
lyhyttavarakauppaa.

Hevosella kölkyttelivät enää kylän katuja
paremmissa piireissä yleisesti halveksitut,
vielä ihmisen hajusta kertoneiden
ulkohuussien aluksia tyhjentävä paskakuski
ja hautausmaan aidan vierusmökissä
asusteleva romaniperhe.

Mummoni lienee katsellut
ja katselee yhä
maallisen asuntonsa
ja oman sukupolvensa
purkutöitä pilven reunalta,

ja siinä harjun juurella
aina jonkun mielestä turhan usein.

(Joskus muuten suoraan ruudulle kirjoittamansa ns. julkisaattaminen käy sangen työlääksi, vaikka kirjoittaminen ei leipätyötä olisikaan.;D Mutta siitäkin löytyy positiivinen puolensa. Ehtii muokkailla vielä hetken suoraan ruudulle alunperin kirjoittamaansa enemmän mieleiseensä muotoon. Ja toivoa, että jotakuta puolueetonta lukijaa onnistuisi tavalla tai toisella koskettamaan teksteillään. ;D)

That´s it kirjoitti:

Noh, noh! Kukas tänne sitten enää mitään kirjoittaisi, etenkään Tsau:Friiduna kirjoitetun erikoiseen tyyliin?

Olen lukenut jokaisen ko. nimimerkilläkin kirjoitetun tekstin Rakkausrunot-sivulla käydessäni, sillä oppia ikä kaikki.:)

Hiltusen kauppaan nähden
suorakulmassa oli
hirsinen varasto- ja tallirakennus.

Sen toiseen päähän,
syystä tai toisesta oli rakennettu
korkeiden portaiden päähän
pikkuruinen huone,
jossa aina mustiin
pukeutunut mummoni oli asunut
jo kaksikymmentä vuotta.

Synnyin sitten minäkin.
Yritin pitää lihan luiden ympärillä,
venyä pituuttakin
sodanjälkeisessä Suomessa.

Muistan, miten korkea kynnys oli
muutaman vuoden ikäiselle
könytä mummon hämärään huoneeseen,
jonka peräseinällä, aivan katon rajassa
oli asunnon ainoa, kapea poikki-ikkuna.

Mummon pöydällä,
hapsureunaisen valkoisen liinan päällä
raksutti kuparinen herätyskello
tasaisesti vuodet toisiksi.

Ajan saatossa kynnys madaltui.
Kun olin jo toisella kymmenellä
oli jo siirrytty niinkin paljon
autokantaan, että tallia ei enää tarvittu,
eikä paljon sitäkään omintakeista
lyhyttavarakauppaa.

Hevosella kölkyttelivät enää kylän katuja
paremmissa piireissä yleisesti halveksitut,
vielä ihmisen hajusta kertoneiden
ulkohuussien aluksia tyhjentävä paskakuski
ja hautausmaan aidan vierusmökissä
asusteleva romaniperhe.

Mummoni lienee katsellut
ja katselee yhä
maallisen asuntonsa
ja oman sukupolvensa
purkutöitä pilven reunalta,

ja siinä harjun juurella
aina jonkun mielestä turhan usein.

(Joskus muuten suoraan ruudulle kirjoittamansa ns. julkisaattaminen käy sangen työlääksi, vaikka kirjoittaminen ei leipätyötä olisikaan.;D Mutta siitäkin löytyy positiivinen puolensa. Ehtii muokkailla vielä hetken suoraan ruudulle alunperin kirjoittamaansa enemmän mieleiseensä muotoon. Ja toivoa, että jotakuta puolueetonta lukijaa onnistuisi tavalla tai toisella koskettamaan teksteillään. ;D)

Ja ehtii näköjään sohlata tehdessään tekstiinsä muutoksia, jotka onnistuvat kääntämään lauseiden sisällön ja jopa tarinansa mummon huvittavankin toiseksi kuin alunperin on tarkoittanut. : "oman sukupolvensa elämäntyön purkutöitä" ja "siinä harjun juurella aina jonkun mielestä sataa turhan usein".

(Tosin ihmettelin joskus, miten paljon tietyn kansanosan mummot Hota-pulveria, jotka lastenlapsillaan apteekeista itselleen juoksuttivat, koukuksi väänteiden selkiensä ja vänkyröiksi taipuneiden sorminiveliensä kipuihin oikein tarvitsivat ennen kuin pääsivät pilven reunalle asti ja miten paljon kipua ja kärsimystä ennen sitäkin joutuivat kestämään.)

Siis:

Mummoni lienee katsellut
ja katsellee yhä
maallisen asuntonsa
ja oman sukupolvensa
elämäntyön purkutöitä
pilven reunalta,

ja siinä harjun juurella
aina jonkun mielestä
sataa turhan usein.

That´s it kirjoitti:

Ja ehtii näköjään sohlata tehdessään tekstiinsä muutoksia, jotka onnistuvat kääntämään lauseiden sisällön ja jopa tarinansa mummon huvittavankin toiseksi kuin alunperin on tarkoittanut. : "oman sukupolvensa elämäntyön purkutöitä" ja "siinä harjun juurella aina jonkun mielestä sataa turhan usein".

(Tosin ihmettelin joskus, miten paljon tietyn kansanosan mummot Hota-pulveria, jotka lastenlapsillaan apteekeista itselleen juoksuttivat, koukuksi väänteiden selkiensä ja vänkyröiksi taipuneiden sorminiveliensä kipuihin oikein tarvitsivat ennen kuin pääsivät pilven reunalle asti ja miten paljon kipua ja kärsimystä ennen sitäkin joutuivat kestämään.)

Siis:

Mummoni lienee katsellut
ja katsellee yhä
maallisen asuntonsa
ja oman sukupolvensa
elämäntyön purkutöitä
pilven reunalta,

ja siinä harjun juurella
aina jonkun mielestä
sataa turhan usein.

PS. tämä käynee esimerkkinä tekstin vesittämisestä.

Tarinan mummon en ole siis totisesti totisesti nähnyt kummittelevan harjun juurella. Olisi ehkä joitakin nykyajan ilmiöitä vasten ollut tosin hyväkin nähdä köpöttelemässä levottomana, huolesta suunniltaan, pikkuinen piipunnysä kapeiden huuliensa välissä kiihkeästi tupruten.

Niin, voimakkaan pintajännitteen omaavat pisarat taitavat olla se paras, raikkain ja pehmein ilmanpuhdistaja, laskeutuvatpa ne taivaalta, pusertuvatpa ne kehon ihon läpi tai kyynelkanavista. Ehkä jopa tehokkaampia kuin kovuudestaan ja hinnoistaan tunnetut naisen parhaiksi ystäviksi mainitut timantit.