Minusta tämä on kamala ajatus (otsikko), mutten voi tälle tilanteelle mitään. Joten kerron koko tarinani, jos täällä olisi joku jolla olisi samoja fiiliksiä tai kokemuksia... tai jotain.
No, olen nykyään jo aikuinen, mutta edelleen lapsuusajan traumat kummittelevat mielessäni. Asun jo nykyisin eri paikkakunnalla kuin vanhempani (onneksi) ja käyn heidän luonaan ehkä kerran vuodessa. Ja sekin siksi kun on pakko. Joulun takia yms. Jos ei olisi pakko niin en menisi. Ja olen monesti meinannut jättää menemättä ihan vain siksi että ahdistaa niin hemmetisti sinne meneminen. Ja ajatus siitä että siellä pitäisi olla jopa kaksi päivää!
Äidillä oli koko lapsuus ja nuoruusajan alkoholiongelma. Ja on varmaan edelleen.
Joskus äiti oli poissa kotoa koko yön. Joskus poliisi toi hänet kotiin. Joskus hän tuli hirmuiden metelin kanssa kotiin keskellä yötä. Välillä oli joku outo mies mukana, välillä ei. Välillä bileet jatkuivat meillä. Ja yleensä tämä keskellä viikkoa.
Muistikuvia tästä on jo niin varhain kuin muistan. Muistan ainakin jo ennen kuin olin kuusivuotias ja oli saunavuoro. Äiti oli krapulassa ja oksenteli pitkin poikin ja muistan miten isä huusi, jotain että miten se kehtaa lapsen edessä.
Seuraavia muistikuvia on enemmän. Muistan aina ettei minua olisi saanut jättää yksin kotiin joten joskus minut raahattiin baariin mukaan. Toisinaan siitä tuli sanomista, toisinaan ei.
Äiti alkoi vuosien saatossa syyllistämään minua asioista, jotka hän oli itse sotkenut. Oli minun syytäni ettei hänellä ollut "ystäviä", ja oli minun syytäni että halusin viettää aikaa kavereiden kanssa enkä hänen. Hän yritti aina ruinata mukaan joka paikkaan jopa sitten kun se oli kiusallista (mm. festareille). Jos kieltäydyin, seurasi riita.
Hän syyllisti minua jos pienenä unohdin avaimet kotiin ja soitin hänelle. Olin kuulemma pilannut hänen baari-iltansa.
Kun täytin 18 ja menin baareissa käymään kavereiden kanssa. hän seurasi joskus minua sinnekin. Vakoili koko illan mitä teen ja kenen kanssa juttelen ja kun oli juonut tarpeeksi, änkesi meidän pöytään selittämään kännisiä juttuja ja nolaamaan minut totaallisesti.
En kestäisi asua samalla paikkakunnalla. En haluaisi nähdä koko ihmistä! ARGH. Ja joskus toisinaan hän soittelee jatkuvasti, joskus vastaan, joskus en. Ei minua kiinnosta enää. En vaan jaksa.
Onko tunteeni normaaleja? Järki sanoo että on, mutta jos kerron jollekin inhoavani äitiäni, hän sanoo minulle että olen kamala ihminen eikä noin saisi tuntea...
No, olen nykyään jo aikuinen, mutta edelleen lapsuusajan traumat kummittelevat mielessäni. Asun jo nykyisin eri paikkakunnalla kuin vanhempani (onneksi) ja käyn heidän luonaan ehkä kerran vuodessa. Ja sekin siksi kun on pakko. Joulun takia yms. Jos ei olisi pakko niin en menisi. Ja olen monesti meinannut jättää menemättä ihan vain siksi että ahdistaa niin hemmetisti sinne meneminen. Ja ajatus siitä että siellä pitäisi olla jopa kaksi päivää!
Äidillä oli koko lapsuus ja nuoruusajan alkoholiongelma. Ja on varmaan edelleen.
Joskus äiti oli poissa kotoa koko yön. Joskus poliisi toi hänet kotiin. Joskus hän tuli hirmuiden metelin kanssa kotiin keskellä yötä. Välillä oli joku outo mies mukana, välillä ei. Välillä bileet jatkuivat meillä. Ja yleensä tämä keskellä viikkoa.
Muistikuvia tästä on jo niin varhain kuin muistan. Muistan ainakin jo ennen kuin olin kuusivuotias ja oli saunavuoro. Äiti oli krapulassa ja oksenteli pitkin poikin ja muistan miten isä huusi, jotain että miten se kehtaa lapsen edessä.
Seuraavia muistikuvia on enemmän. Muistan aina ettei minua olisi saanut jättää yksin kotiin joten joskus minut raahattiin baariin mukaan. Toisinaan siitä tuli sanomista, toisinaan ei.
Äiti alkoi vuosien saatossa syyllistämään minua asioista, jotka hän oli itse sotkenut. Oli minun syytäni ettei hänellä ollut "ystäviä", ja oli minun syytäni että halusin viettää aikaa kavereiden kanssa enkä hänen. Hän yritti aina ruinata mukaan joka paikkaan jopa sitten kun se oli kiusallista (mm. festareille). Jos kieltäydyin, seurasi riita.
Hän syyllisti minua jos pienenä unohdin avaimet kotiin ja soitin hänelle. Olin kuulemma pilannut hänen baari-iltansa.
Kun täytin 18 ja menin baareissa käymään kavereiden kanssa. hän seurasi joskus minua sinnekin. Vakoili koko illan mitä teen ja kenen kanssa juttelen ja kun oli juonut tarpeeksi, änkesi meidän pöytään selittämään kännisiä juttuja ja nolaamaan minut totaallisesti.
En kestäisi asua samalla paikkakunnalla. En haluaisi nähdä koko ihmistä! ARGH. Ja joskus toisinaan hän soittelee jatkuvasti, joskus vastaan, joskus en. Ei minua kiinnosta enää. En vaan jaksa.
Onko tunteeni normaaleja? Järki sanoo että on, mutta jos kerron jollekin inhoavani äitiäni, hän sanoo minulle että olen kamala ihminen eikä noin saisi tuntea...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Se on ihan normaalia, mutta kyllä sinä varmasti jossain tasolla hänestä välität vaikket sitä itsellesi tunnusta:) tsemppiä!!:)
Kyllä tuo on ihan normaali tunne, tuossa tilanteessa. Hyvä että oot pääsy pois sielta.
Elä vain normaalia elämää ja yritä unohtaa koko ämmä.
En ämmitttele kenekään äitiä. Varmaan tyttärenä koet hirveää ristiriitaa, kun tajuat että äiti on ollut sairas ja heikko ja kykenemätön vanhemmuuteen. Sinulla on oikeus ja vapaus elää nyt omaa elämää ja ei tarvitse kokea syyllisyyttä, jos ei voi tunnetasolla välittää äidistä.
Ymmärrän täysin miksi inhoat äitiäsi, itselläni on samantapaisia kokemuksia, mutta en sanoisi inhoavani häntä, voisi sanoa että halveksin.
Hänellä ja isäpuolellani oli tapana juoda aika paljon, isäpuoleni kuuli harhoja, he piilottelivat alkoholia toisiltaan ja loputla ns. pääsin lastenkotiin. Sillä aikaa kun olin lastenkodissa, isäpuoleni kuoli. Voit varmaan kuvitella millaiset traumat tälläisestä jää..
Sinullla on oikeus inhota äitiäsi, en usko että tarinan kuultuaan kukaan sanoisi että noin ei saa tuntea :3
Itse en inhoa rakasta, hyvää äitiäni, mutta en vain jaksa yhtä hänen piirrettään. Hän valittaa koko ajan, että en tee mitään auttaakseni häntä. Hän ei huomaa, jos teen jotain. Äiti ei arvosta sitä, että autan isääni, joka istuu pyörätuolissa. Äiti tuskin edes huomaa. Hänellä on aina rangaistus valmiina, jos jätän jotain tekemättä, mutta ei ikinä mitään palkintoa kun teen jotain. Aina kun pyydän jotain, hän sanoo, etten ole ansainnut sitä. Jos hän on uupunut, hän saa levätä ja sanoa tekevänsä jotain myöhemmin, mutta kun minä teen niin saan kauheat huudot.