haluan bulimiasta eroon! apua ja vinkkejä

Mulla on ihan sama ongelma ja samassa iässäkin liikuskelen..
Tästä vastauksesta ei varmaankaan ollut apua, mutta et ole yksin.

Varaa aika kouluterveydenhoitajallesi ja kysy häneltä mistä voisit saada apua tai sitten terveyskeskukseen terveydenhoitajalle voit soittaa ja varata ajan. Oksentaminen on vaarallista. Jos kehosi suoltatasapaino järkkyy oksentamisen takia voi tulla rytmihäiriöitä kalium-vajauksen takia ja niihin voi kuolla. Ehkä sun pitäs täyttää se tyhjyys sisälläsi jollain muulla kuin ruualla.

Itse olen myös jo vuosia ollut todella tarkka syömisistäni ja koostani, ja 1,5 vuotta sitten aloitin oksentelemisen. Ensin ajattelin olevani masentunut, jonka takia aloin lohtusyömään ja oksentelemaan, mutta nykyään taidan ennemminkin olla masentunut juuri bulimian takia. Syy ja seuraus vaihtoivat siis osia.

Sain itseäni sen verran niskasta kiinni, että varasin ajan opiskelijaterveydenhuollosta. Ensin terveydenhoitajalle, missä tilannetta kartoitetaan, ja siitä muutaman päivän päästä lääkärille (jos th toteaa sen tarpeelliseksi. Tiedän kyllä että se on tarpeellista). Bulimiaa, ahdistusta ja masennusta - jotka liittyvät yleensä aina toisiinsa - hoidetaan tietääkseni mm. masennuslääkkeillä, psykoterapialla, psykologin juttutuokioilla ja ravitsemusterapialla. Itse kävin viime vuoden puolella psykologilla mutta eipä siitä ollut paljon apua, ainakaan itselleni.

Sinun kannattaa varmaan mennä puhumaan terveydenhoitajalle. Usko pois, hän on kohdannut jo monta nuorta joilla on samanlaisia ongelmia syömisen kanssa. Sitäpaitsi hänet on koulutettu auttamaan juuri tuollaisissa asioissa, ei hän järkyty kuoliaaksi eikä todellakaan paheksu ollenkaan.

minä itse pääsin oksentelu/ahmimist kierteestä silkalla tahdonvoimalla.
N. ½vuotta sitten, vuoden bulimointikierteen jälkeen, sisko sai kiinni oksentamasta. Selvisin säikähdyksellä, eikä asiasta tehty isoa juttua, mutta en kumminkaan sen koommin ole oksennellut (säännöllisesti ainakaan, muutama takapakki on toki tullut.)

Jos koen, että olen syönyt liikaa, istahdan yksinkertaisesti dataamaan tunniksi tai pariksi. Teen jotakin, käännän huomion syömisistä. Kun sitten havahdun, on jo ihan turha oksentaa, sillä kalorit on kuitenkin jo imeytyneet.
Eli suuntaa huomiosi johonkin muualle.
Ahmimiskierteestä eroon pääseminen onkin jo hankalampi juttu, siinä vaaditaan ihan silkkaa, kylmää ja karua itsekuria.

Sen kun syöt. Ei pitäisi olla niin vaikeaa.

muistaa, että useimmiten bulimia tai muut syömishäiriöt ovat lähinnä oire jostakin, taustalla masennusta, ahdistusta, itsetuhoisuutta, huonoa itsetuntoa? Itse olen ex-bulimikko, ja luulen ettei tuollaista ala kukaan harrastamaan esimerkiksi "pelkästään" pinnallisista syistä, on se sen verran rankkaa touhua kaikin puolin.

Pääsin oksentelusta eroon neljän vuoden päivittäisin oksentelun jälkeen ihan itse. Silti masennus- ja ahdistuneisuus jäivät ja alkoivat oireilla sitten monella muulla tapaa, esimerkiksi pakko-oireisena tarkisteluna jne. Sanoisin siis kokemuksesta ja muutenkin aiheesta lukeneena, että usein joko syömishäiriö vaihtuu helposti toiseen tai muut ongelmat nousevat päällimmäiseksi, vaikka bulimiasta sinällään pääsisi eroon. Siksi olisi hyvä pohtia aina sitä vaihtoehtoa, että käsittelisi omaa elämäänsä ja tunteitaan jollakin järkevällä tavalla, ettei se problematiikka aina purkaudu jotakin toista kautta. Mutta, kaikki ottaa aikansa. Tsemppiä!

Juttele rohkeasti äitisi kanssa asiasta . Hän varmasti osaa auttaa sinua . Hän voi tilata ajan lääkärille ja tulla mukaan sinne vastaanotolle .

itse olen sairastanut bulimiaa 12-vuotiaasta, eli yli 10 vuotta. välillä on huonoja ja välillä taas parempia aikoja. olen laihtunut välillä 10 kiloa pienessä ajassa huonossa vaiheessa. käyn psykiatrilla säännöllisesti ja syön masennuslääkkeitä, 17-vuotiaana todettu vaikea masennus. bulimiasta ei pääse eroon ilman läheisten tukea sekä ammattiapua. kaikista kamalinta on kun on alkanut olemaan rytmihäiriöitä, närästystä ja jatkuvaa pahoinvointia. välillä ei pysy mikään sisällä vaikka söisi aivan normaalisti. kehotan kyllä ottamaan terveydenhuoltoon yhteyttä, kyseessä on vakava sairaus joka johtaa pahimmillaan kuolemaan.

Hei, olet jo voiton puolella koska olet myöntänyt ongelman ja haluat siitä eroon. Ota kiinni tilanteesta nyt!

Ota seuraava askel ja pyydä apua. Jos et pysty kertomaan vanhemmillesi, varaa itse aika vaikkapa terveysasemalle. Kirjoita paperille tärkeimmät asiat, luet lapusta sitten siellä lääkärillä, jos tuntuu vaikealta puhua aluksi, ja jos menet täysin kipsiin, annat sen paperin lääkärille.

Usko, lääkärit ja terkkarit ovat tottuneet ammatti-ihmisinä näkemään vaikka mitä. Voit puhua heille ihan normaalisti ja vailla häpeää, se häpeän tunne on vain sun sisällä. Lääkärien työ on auttaa sua, ei tuomita eikä arvostella.

Hoidoksi tulee luultavasti ravintoterapiaa ja lääkitys (esim. fluoksetiini), kenties terapiaa.

Lääkäriin menoon asti koita syödä säännöllisesti ja kuten neuvottu kun tulee ahmimiskohtaus keksi jotain muuta tekemistä, istu vaikka alas ja koita kirjoittaa miltä susta tuntuu, miksi tuntuu että haluat ahmia jne...

Elämän tärkeimpiä opetuksia on oppia ottamaan rennosti ja nauttia. Tärkeää on hyväksyä itsensä. Tee se nyt. Olet tasan niin hyvä kuin juuri nyt sinun tarvitseekaan olla ja kaikesta myöhemmästä päätät sinä itse. Sinä päätät, koska sinä se omasta elämästäsi ja kehostasi vastuun viime kädessä kannat. Ei kukaan muu. Jos kuuntelet liikaa muita, alat ajan myötä oireilla. Kulje omaa tietäsi, äläkä ole liian riippuvainen siitä, mitä muiden kuvittelet ajattelevan. Ota siis rennosti.

En tiedä oliko tuosta nyt mitään apua, mutta tulipahan sanottua.

15-vuotias; mieti ihan itse: maailmassa ihmisiä, pieniä lapsia kuolee aliravitsemukseen, mutta Suomessa ihmisillä on varaa pelleillä syömisen kanssa! Onko se sinun mielestäsi oikein?
Minä sairastuin sinua nuorempana syömishäiriöön, lähinnä anoreksiatyyppiseen, laihdutin, vaikka olin jo alipainoinen. Välillä söin herkkuja, syytin itseäni ja työnsin sormet kurkkuun.
Jouduin viikottain käymään kouluterveydenhoitajalla punnituksissa ja kuuntelemassa ravitsemusluentoja, mistä ei ollut mitään apua.
Vasta kun tajusin, että kysymys onkin omasta huonosta itsetunnostani, opin hyväksymään oman kroppani, tilanne helpottui. Toki myös eka poikaystävä auttoi asiaa: joku voi rakastaa minuakin!
Edelleen tarkkailen painoani, mutta pystyn syömään melko normaalisti.
Voimia Sinulle: Olet todella ihana ja kaunis ihminen juuri sellaisena, kuin olet!

kokeile Cymbaltaa Mielialalääke seki mutta vois tehota KELA EI KORVAA MITÄÄN)

Kaikki kertoo, että masentaa, inhottaa, huono itsetunto, problematiikkaa!! MIKSI??

Ei tarvitse kauan sairastaa että se tuhoaa kehoasi. Itse ehtisin laihduttaa/sairastaa anoreksiaa 14 vuotiaana vain 3kuukautta, jolloin jouduin osastolle, koska olin vaarassa kuolla. Sen jälkeen sairastuin bulimiaan, josta myös olen päässyt eroon, 7 vuotta meni syömisen kanssa pelleillessä. Koen että nuoruuteni meni "hukkaan", suurinosa muistoista liittyy jotenkin sairauteeni. Itse en valitettavasti osannut päästä siitä eroon, osasto hoito, psykologi ja oma tahto päästivät minut eroon siitä. Tiedät varman itsekkin, kuinka oksentaminen tuhoaa hampaat, kurkun ja muun terveyden fyysisesti sekä henkisesti. Tulet olemaan päivä päivältä masentuneempi.

Itse ehdotan sitä terveydenhoitajaa tai ottamista itse yhteyttä nuoriso psykologille paikkakunnassasi. Psykologi auttaa mm. etsimään mikä aiheuttaa huonon olosi, kuinka lievittää/päästä eroon siitä, vahvistamaan itseäsi henkisesti, analysoimaan omia tunteitasi jne. Se on todella palkitsevaa ihan terveellekkin ihmiselle.

Voithan itsekin kokeilla päästä oksentamisesta eroon, mutta uskon että alttius oksennella/ahmia uudestaan on suurempi jos vain itse on yrittänyt kamppailla asian kanssa. Joku ulkopuolinen voi löytää sinusta aivan uusia piirteitä joita et itsekkään ole osannut tunnistaa.

Ehdotan sinulle ehdottomasti ammattiapua, itsellenikin oli korkea kynnys mennä sinne, mutta oln kiitollinen että tein sen tarpeeksi ajoissa. Jokainen päivä tuhoaa sinua fyysisesti ja henkisesti lisää, tee asialle jotakin heti, mitä nopeammin, sitä nopeammin pääset bulimiasta. Ennenkuin on liian myöhäistä. Tsemppiä!

Koita parantaa elämänhallintaa. Käy kävelylenkeillä useammin. Syö terveellisempää laatua olevia ruokia ja käytä niihin aikaa. Ei tee mieli oksentaa sellaista jonka eteen on nähnyt enemmän vaivaa.
Älä osta kaupasta mitään hetken mielijohteista, kuten munkkeja, karkkia tai sipsejä. Osta sen sijaan hedelmiä ja kokeile jotain uutta, terveellistä.

Vastauksaeni on pitäisi. Tyttäreni sairastui bulimiaan sinun iässäsi, joten äitinä tiedän, mitä se tarkoittaa. Se on tunne-elämän sairaus. Tyttäreni salasi myös pari vuotta asian, joten se pääsi vakavaksi. Vihdoin hän haki apua. Apua ei kuitenkaan Husin syömishäiriöklinikalta saanut kuin kerran kuukaudessa tapaaminen psykologin kanssa. Tyttäreni tgeki itsemurhan viime kesänä 31 v. syntymäpäivänään. Tyttäreni elämä muuttui 14 v avioeromme takia ja siihen liittyi hyvin dramaattisia piirteitä. Aloitettu traumaterapia ei enää auttanut ja tyttäreni päätyi ratkaisuun terapeutin kesäloman aikana. Bulimiaan liittyy myöhemmässä vaiheessa usein alkoholin liikakäyttöä, joka on myös tunne-elämän sairaus. Sitä hakee nopeaa lääkettä, mikä pahentaa vain tilannetta. Sinulle ja monelle muulle ei käy, kuten tyttärelleni, mutta neuvon sinua koko sydämestäni hakemaan apua - ja mikäli et saa riittävästi, niin vaatimaan sitä kaikin keinoin. Sinulla on elämä edessäsi, joten itseensä kannattaa hoitaa ja olla avoin siinä, että myöntää sairastavansa bulimiaa. Sairaus johtuu yleensä perheen kuvioista ja ristiriidoista. Tosin minä soitin 2 kertaa Husiin, mutta aikoja ei kuulemma ollut kuin kerran kuukaudessa. Minulle, lahjakkaan ja taiteellisen lapsen menettäneelle äidille on käsittämätöntä, miksi saaastetään väärässä paikassa. t. Sureva äiti

Kuten joku jo tässä aikaisemmin sanoi, isoimman askeleen olet jo ottanut kun olet myöntänyt sairastavasi bulimiaa, ja nimenomaan SAIRASTAVASI (osin voi helpottaa ajatus, että bulimia ei ole oma vikasi vaan sairaus, joka vain sattui kohdallesi).

Jos mitenkään uskallat, koita vaikka sanoa äitillesi/isällesi/jollekin muulle vanhemmalle, johon luotat - tuskin kukaan suuttuu kun kerrot huolistasi syömiseen liittyen - sinun ei tarvitse yrittää pyristellä siitä eroon yksin, vaikka se saattaisi tuntua jollain tavalla helpommalta nyt.

Yhteyden voi ottaa esim. myös Syömishäiriökeskukseen (joka kylläkin on yksityinen) - on tärkeää, että saat asiantuntevaa tietoa ja apua. Vaikka on hyvä, että haluat selvitä yksin, on myös hyvä olla jollekin tilivelvollinen parantumisen etenemisestä.

Toivottavasti helpottaa jo! :)

Mulla alko toi sama sairaus masennuksesta. Vuoden oksensi ja sen jälkeen sairastuin psykoosiin. Bulimiassa tärkeintä on nopea hoitoon pääsy, koska siitä voi seurata vakavampiakin mielenterveydenhäiriöitä ja somaattisia sairauksia. Loppupeleissä se on kuitenkin sinusta itsestä kiinni. Paras keino on joka minut on pitänyt raitilla on se, että kotiin ei yksinkertaisesti osteta mitään sellaista joka pistää oksentamaan. Vain sellaista ruokaa jota voi huoletta syödä isonkin määrän eikä tarvitse oksentaa. Jos jotain hyvää haluaa kotiin ostaa niin sitä ostetaan vain vähän, jottei pääse ahimimaan liikoja. Esim. suklaalevyn sijasta pieni suklaa patukka. Mutta apua sinun on nyt saatava. Sinun täytyy päästä puhumaan ammattihenkilön kanssa taudin perimmäisistä syistä.

Syö normaalisti ja lopeta se ykääminen. Simple as that

Sairastin bulimiaa melkein 10-vuotta. Se oli yksi helvetti, joten ymmärrän täysin sinua.
Itse pääsin bulimian yli, kun aloitin parisuhteen ja en voinut enää käydä oksentamassa. Pikkuhiljaa se jäi kokonaan taakse.

Jos nykyisin syön kokonaisen suklaalevyn tai jäätelöä, saatan oksentaa sen. Tätä voi tapahtua 1-2 kertaa vuoden aikana.

Minulle auttoi läheinen ihmissuhde sekä se, että syön erittäin terveellisesti. Terveellistä ruokaa ei halua oksentaa ulos.

Huomio mitä ruokia oksennat helpoiten ja ala välttämään niitä. Minulle ne olivat suklaa ja jäätelö, jotka on helppo oksentaa.

Tajua, että se mitä teet, sairastuttaa sinut. Vatsaporttisi viottuu, ruokatorvesi tulehtuu, hampaidesi kiille tuhoutuu. Nämä ovat vain fysiologisia, pahinta on se mitä bulimia tekee psyykeellesi.

Hae tasapainoa elämääsi! Käy kävelyllä ja rauhoita itsesi. Mielialalääke voisi auttaa sinua.

Toivon sinulle kaikkea hyvää. Opettele rakastamaan itseäsi. Ymmärrä, että elämä on kallisarvoinen asia, jokainen päivä on arvokas. Minäkin inhosin ennen itseäni, mutta olen oppinut olemaan onnellinen.

Psykologilla käynti on sinulle hyödyksi, mutta ongelmissa vellominen ei auta sinua.

Sinulla on vain tämä elämä - haluatko elää näin?

Kun sinua ahdistaa, hengitä syvään ja sano ääneen: jokainen hengitys on mahdollisuus muutokseen. Kiitä hyvistä asioista elämässäsi, keskity niihin.

Opettele meditoimaan tai muuten rauhoittamaan itsesi. Etsi sisäistä olemustasi ja opettele hallitsemaan ajatuksesi siten, että opit tyhjentämään mielesi ja olemaan tietoinen.

Bulimia on vakava sairaus, jos et hallitse sitä, hae ehdottomasti apua.

Hei! Sairastin bulimiaa 8 vuotta, ja niihin vuosiin mahtui paljon kaikkea tuskaa. Bulimia on pirullinen ja pitää otteessaan lujasti. Aina tuntui, ettei siitä voi edes parantua, kun se sairaus oli ottanut jo 'yliotteen' itsestä. Aina sitä lupasi itselleen, että kyllä kaikki muuttuu (huominen on parempi päivä jne.), mutta aina se 'huominen' vaan siirtyi. Olin osastohoidossa syömishäiriön takia pariinkiin otteeseen, muttei se siellä juurikaan mennyt parempaan suuntaan. Mieli kun kapinoi vastaan, eikä suostunut ottamaan apua vastaan, joten yhtä tyhjän kanssa. Terapiassa myös kävin monet vuodet ja käyn edelleen, sekä aikoinaan kokeilin ravitsemusterapeuttiakin. Tuo ravitsemusterapeuttikin oli ihan turhaa minun kohdallani, sillä alitajunnassa en suostunut muuttamaan 'totuttuja tapoja' ja tuntui, että auttava ihminen vaan 'sabotoi' painonhallintaani. Bulimiaa vihasi, mutta siitä myös 'nautti' jollain sairaalla tavalla. Tuntui aina niin epätoivoiselta, että miksi sitä ei voinut *naps* vaan lopettaa.
Olin jo asennoitunut, että suurinpiirtein kuolen oikeasti siihen piinaan. Mulla se kulki käsikädessä masennuksen kanssa, ainakin näin jälkikäteen luulisin.
Lähipiiri oli suunnaton tukiverkko, kun vaan reippaasti uskaltautui avautumaan kaikesta siitä epätoivosta ja kontrollin menettämisestä. Terapian avulla myös huomasin, että herranjumala, mulla on oikeasti tulevaisuus edessä ja pystyn oikeasti myös asettamaan itselleni haaveita, joita kohden mennä. Suurin unelmistani oli raskaus ja perhe. Ainut asia, joka voisi saada elämälleni 'merkityksen' ja paremman suunnan. Kaikilla on se jokin 'oma juttu', joka potkii eteenpäin. Sitä vaan saa joskus etsiä ja etsiä, mutta ennemmin tai myöhemmin sen löytää. Koskaan ei vaan saisi luovuttaa. Oma asenne on tärkein, ettei täysin vaipuisi epätoivoon (vaikka se onkin helpointa). Itselläni ei aikanaan auttanut osasto eikä se ravitsemusterapia, koska heitin pallon täysin heille. Oletin, että muut tekee sen duunin ja 'saa mut parantumaan'. Kumpa sen silloin olisi jo hoksannut, että kaikki on itsestä kiinni loppupelissä. Jos et halua parantua, niin kyllä, silloin se parantuminen onkin haastavaa ellei mahdotontakin. Se oma halu ja motivaatio tehdä töitä itsensä hyväksi vaatii hemmetisti tahdonvoimaa ja rohkeutta.
Mulla bulimia jylläsi vielä viime vuonna, mutta mitä lähemmäs pääsin vauvahaaveita, joista sai sitä voimaa, et minähän perkele vielä paranen, niin asiat alkoi helpottua pikkuhiljaa. Kun on jokin syy, minkä vuoksi taistella, niin se auttaa jo pitkälle. Itse tiesin, etten voi suunnitella raskautta ajatuksesta pidemmälle, ennenkuin olen saanut syömishäiriön kuriin ja itseni kuntoon. Perhanan vaikeaa se oli, mutta kun tarpeeksi halusin saavuttaa tärkeintä asiaa elämässäni, tuntui, ettei mikään voi eikä saa olla esteenä. Vauvahaave motivaationa sain hampaat irvessä oltua eka päivän oksentelematta ( ennen aina joinakin päivinä ramppasin pöntöllä 20 kertaa/päivä), sitten oksentelemattomuus ylsi viikkoon jne. Lopulta päätin uskaltautua haaveeseeni. Elokuussa rakkauspakkaukseni syntyy, eikä nyt ainakaan ole käynyt koko raskauden aikanakaan mielessä oksennella tms. Kaiken kun tekee toisen vuoksi, niin siinä ei riskeeraa yhtään mitään. Tottakai se laihdutus ajatus vaanii pääkopassa siellä jossakin, mutta ajattelen niin, että olen tarpeeksi vahva, ettei se syömishäiriö joka on vaivannut, enää pääse tulevaisuudessa niskan päälle. Toisaalta tulevasta ei voi koskaan tietää satavarmasti mitä se tuo tullessaan, mutta kunhan toivoa ja vahvuutta on, niin kaikki näyttää valoisammalta.
Minulla se oli raskaus ja lapsi jonka takia paranemisprosessi lähti rullaamaan, mutta siis se asia, mikä antaa potkun paranemiseen, on kaikilla omanlaisensa. Se voi olla mikä tahansa, sen huomaa kyllä aikanaan mikä itseään skarppaa. Tiedän, että sinäkin selviät! Ootas jatkan kohta viestiä, kun tää herjaa liian pitkästä sisällöstä.

TOTTAKAI!!!!!

Itse pääsin parinvuoden taistelun jälkeen aikoinen ohi syömishäiriöistä. Paikkakuntani oli pieni enkä voinut juuri keltään pyytää apua. Luin paljon ravinnon lisäämisestä ja muista hoitokeinoista. Paljon hain jo tuolloin tietoa netistä ja hain vertaistukea. Helppo tie se ei tule olemaan. En suosittele ilman apua, koska tarvitset apua myös henkiseen puoleen.... häpeä yms....

Jos nyt oikesti on kyseessä nuori ihminen ja syömishäiriöstä kärsivä niin en missään nimessä kehottaisi jäämään yksin. Ja jos vain suinkin itsellään voimia riittää, niin kyselisi sitä tietoa ja apua itse. Netti on täynnä (muka) tietoa, eli jos sitä kautta hakee tietoa niin voi sitten reilusti ummistaa silmänsä kaikkein hurjimmille jutuille! Parantuminen bulimiasta, kuten ei mistään sairaudesta, tule olemaan helppo! Paljon on tullut myös kannustavia viestejä. Tartu tilaisuuksiin ja uskaltaudu rohkeasti niihin vertaistukiryhmiin mukaan! Älä jää yksin asiasi kanssa kuten jo alussa mainitsin

Olen itse sairastanut bulimiaa jo pitkään ja tiedän miten vaikeaa avun hakeminen tai sen saaminen voi olla! Suosittelen ehdottomasti että kerrot asiasta terveydenhoitajalle. Ja kannattaa myös käydä terveyskeskuksessa jonkun juttusilla, jos ohjaavat esimerkiksi psykologin juttusille. Syömishäiriöklinikoitakin on. Siellä ei tarvitse istua välttämättä kellon ympäri missään osastolla vaan käydään sovitusti juttelemassa :)

Terapiassakin on tullut istuttua lukuisia tunteja ja siihenkin olen välillä turhautunut, mutta kannatti ehdottomasti! Ei siis(etkä varmasti niin teekään) kannata olettaa että kaikki toimii heti nyt! Suosittelen että et anna terapian, sun muun hoidon jäädä kesken kaikesta turhautumisesta huolimatta. Se palkitaan!

Olen itse ns. toipunut bulimikko. En ole aikaisemmin mihinkään kommentoinut mutta tämä kolahti. Itse olen 44v ja ollut ns. "täysin kuivilla" jo yli kolme vuotta. Bulimiani alkoi 17v kun asuin ulkomailla ja käymässä "high school"issa oli joittenkin mielestä muotia oksentaa ruokaa. Tyhmää tiedän mutta mitä silloin nuorena tiesi. Parin kokeilun jälkeen se oli konsti myös helpottaa pahaa oloa kun isän kanssa riiteli. En itse voinut kuvitellakaan että puhuisin vanhemmille! Oma tarinani on tosi pitkä mutta lyhyesti olin yksin ja häpeissään tautini kanssa. Vasta 26 vuotiaana kun avioero tuli, hankin itse apua yksityiseltä psykiatrilta ja sitä kautta aloitin psykoterapian, terapeutin kanssa joka oli erikoistunut syömishäirioihin. Yksityinen terapiahan on kallista mutta silloinen tilanteeni mahdollisti kustantaa terapian. Terapia jäi kesken sillä minut ohjattiin Lapinlahden sairaalan syömishäiriö polille. Harmi että sitä ei enää ole mutta nyt sehän on siirtynyt Hesperiaan? Olin Lapinlahdessa pari kertaa ja aloitin Fluoxetiini lääkityksen joka on samalla masennuslääke. (joku muukin mainitsi lääkkeen aikaisemmassa viestissä). Isommilla annoksilla fluoxetiinia, en vaan yksinkertaisesti pystynyt ahmimaan niin paljon (sehän on kai yksilöllistä) ja pikku hiljaa oksentaminen väheni. Vaarana on, ainakin minulla, löysin muita koukuttavia juttuja pahaan oloon.... himokuntoilu, himo rahankäyttö mutta pahin oli kun alkoholi tuli tilalle. Please, hoida itsesi nyt, tämä tauti ei parannu itsestään. Onhan muiden helppo sanoa että syö vähemmän ja terveellisesti mutta ei se niin helppoa mulle ollut. Nyt vasta 44v voin sanoa että elämä on suht' koht' mallillaan. Mutta helppo ei ollut tie. Olet niin viisas jo 15-vuotiaana ottaa asian esiin tällä lailla. Olisipa silloin minullakin ollut näitä ihania tekstejä luettavissa ja tautini ei olisi kestänyt niin pitkään kuin nyt. Mulla ei ollut mahdollista kertoa kenellekään eikä saada siihen aikaan tietoa. Edelliset viestit antoivat paljon neuvoja ja tsemppiä, lue ne uudelleen.Varsínkin Wounted henkilön kaksi viestejä oli ihan kuin omasta elämästä. Tiedän että viesteille on tullut paljon peukkuja, harmi vaan että jotkut pilaavat ne peukuttamassa alas. Tätä tautia on vaikea ulkopuolisten ymmärtää. Voimia ja iloa sinulle ....

Ongelma on kysyjälle todellinen mutta kaikkien lukijoiden tulee muistaa, että laihuushäiriö on mitätön ongelma Suomessa toisin kuin lihavuus.

Kysyjälle. Hae apua ammattilaiselta. Mene koulussa terveydenhoitajalle ja ongelmaasi saadaan mietittyä ratkaisu. Älä yritä selvitä yksin vaan hae apua.

Tästä aiheesta on keskusteltu http://keskustelu.suomi24.fi/node/11478187 laajalti. Lopputulos on selkeä

"Vajaa 1 % 12–24-vuotiaista tytöistä ja nuorista naisista kärsii varsinaisesta laihuushäiriöstä". Tässä iässä ongelman % osuus on suurimmillaan ja naisien vanhetessa tämä laihuushäiriö on lähes olemattoman pieni toisin kuin LIHAVUUS ONGELMA.

Lähes 40 prosenttia on LÄSKEJÄ suomalaisista naisista Tampereen Kaupissa sijaitseva terveysliikunnan tutkimus- ja asiantuntijakeskus UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankarin mukaan. Miehistä jopa 60 prosenttia!

Tärkeää ei ole siis kritisoida liiallista laihuutta, joka tilastojen valossa ei ole ongelma kun katsotaan kuinka suuri ongelma on LÄSKEYS. Tästä johtuen pitää puuttua ensin isompaan pahaan.

Tämä on lähinnä yhtä naurettavaa kun Suomessa valitettaisiin miksei lapsi saa riittävän usein Hesburgerin jättiranskiksia punaisella majoneesilla ja sitten vähäteltäisiin "ihan sama" asenteella, ettei monilla lapsilla ole mahdollista juoda puhdasta juomakelpoista vettä Afrikassa."

Siunausta sinulle, pyydä Jumalalta apua Hän auttaa sinua ja ota Jeesus vastaan Vapahtajaksesi. Aamen

Syökää täysjyvä viljaa se parantaa ravintoaineillaan kaiken!

Ap, asia on ihan korjattavissa, jos vain ymmärrät että mistä ongelma löytyy ja miten se korjataan. Täältä löydät toimivaa tietoa ongelman ratkaisemiseen, kannattaa tutustua: http://www.alkuajatus.org/suomi/kirja.html

Keskustele vanhempiesi kanssa. He (öiti tai isä) ottavat yhteyttä lääkäriin ja tulevat kanssasi sinne, siitä se lähtee avun saanti. Ymmärrät tilanteesi vielä, joten olet matkalla paranemiseen, koska haluat apua. Nyt keskustelemaan vanhempien kanssa ja heti.

Itse olen "sairastanut" bulimiaa n. puoli vuotta, mutta en itse koe sitä mitenkään sairautena. Yleensä oksennan 1-4 kertaa päivässä, riippuen siitä, mitä olen syönyt. Jos syön normaalisti, en oksenna, mutta jos syön esim. roskaruokaa tai jotain makeaa, oksennan sen yleensä ulos. En tiedä yhtään mistä tämä kaikki alkoi, olen muuten täysin terve, normaalipainoinen ja muutenkin melko tyytyväinen vartalooni. Minulla on todella hyvä itsetunto ja paljon kavereita. En kuitenkaan osaa sanoa, onko tästä oksentelusta yhtään haittaa, jos kuitenkin syön muuten ihan normaalisti?

tottakai

Haluisin kysyä heiltä jotka haluaisivat perheenlisäyksen, että kuinka paljon olette miettinyt bulimian tai muitten sairauksien periytyvyyttä?

Minun perheessäni alkoholismia esiintyy tosi monella, minun kohdallani erittäin vaikea bulimia. Itse en tiedä pystynkö enään saamaan lapsia mutta en uskalla toivoakkaan sellaisia, kun pelottaa että veisin tämän alttiuden lapselle. En kestäisi sitä että joku muu joutuisi elämään tällaist helvetttiä. Kattelen kuinka elämä vilisee ohi ja itse juoksen kaupasta toiseen ja vessasta vessaan.

Luen näit ja itken: kui vaikeeta voi olla jokapäiväinen asia, syöminen?!? Kysyn itseltä joka helvetin kerta et miks ei voi vaan laittaa sitä lusikkaa alas ja lopettaalopettaalopettaa, miks jatkan kunnes jauhotkin on blandattu sokeriin veteen ja syöty se mössö, ja oksennettu. Ei voi vaa olla syömättä, taas nälkä, onko se oikeesti nälkää??

Ei meillä ole nälkä ruoalle vaan nälkä elämälle. Halutaan tuntea, ja nauttia. Paikata paskoja fiiliksiä. Säästän esim vaatteis et pystyn ostaa ruokaa, ja kun tallaan himaan ja tiedän et sessioin taas, itken jo rapussa.......en jaksa enää.

Tärkeintä on oivaltaa: ahmiminen MASENTAA. Varma elämän pilaaja. Kukaan normaali ei ikinä tulisi elään tämmösen kaa..on tajuttava, että oksentaminen ei ole normaalia. Kukaan terve ei tajua, ei sitä itsekään tajua miten jostain voi olla noin riippuvainen.

Parantuneet, mikä motivoi teitä eniten? Lapsi, mies? apua oon ihan epätoivoinen, elämä bulimikkona on uskomattoman rankkaa. Kukaan ihmisistä ympärilläni ei tiedä. Minulla ei ole ketään, ja oon täysin yksin asian kanssa. Löytyykö samassa jamassa olevia, alipainoisia, sydänkohtauksen partaalla heiluvia, todella uskonsa jo menettäneitä, elämän tuhlaavia ja todella sairauteensa väsyneitä ihmiskohtaloita?? Plse someone help..