Dokumentin ensimmäinen jakso esitetään tänään, ja monet ovat olleet kovin tuomitsevia aiheen suhteen...
Itse olen toista mieltä. Kuolema kohtaa jokaisen ja, jos on mahdollisuus postuumisti jättää viime tervehdys läheisilleen, en näe siinä mitään makaaberia.
Toinen asia on autokoulu. On maita, joissa opetukseen kuuluu aitojen vakavia onnettomuuksia käsittelevien materiaalien näyttö. Luulisi oppilaan miettivän omaa ajamistaan hieman enemmän.
Meillähän ei herkkiä sieluja moisilla kuvilla järkytetä. Varmasti järkyttävämpää on olla itse osallisena vakavassa liikenneonnettomuudessa, jossa on kuolonuhreja tai jäädä itse loppuiäkseen vaikeasti vammautuneeksi!
Kummallista tosiasioiden kiertämistä?
Mitä mieltä Te, hyvät palstalaiset, olette?
Itse olen toista mieltä. Kuolema kohtaa jokaisen ja, jos on mahdollisuus postuumisti jättää viime tervehdys läheisilleen, en näe siinä mitään makaaberia.
Toinen asia on autokoulu. On maita, joissa opetukseen kuuluu aitojen vakavia onnettomuuksia käsittelevien materiaalien näyttö. Luulisi oppilaan miettivän omaa ajamistaan hieman enemmän.
Meillähän ei herkkiä sieluja moisilla kuvilla järkytetä. Varmasti järkyttävämpää on olla itse osallisena vakavassa liikenneonnettomuudessa, jossa on kuolonuhreja tai jäädä itse loppuiäkseen vaikeasti vammautuneeksi!
Kummallista tosiasioiden kiertämistä?
Mitä mieltä Te, hyvät palstalaiset, olette?
Vastaukset 36
Vanhimmat
ihmisiä kaikki ollaan, kuolevakin.
onko ne viimeiset sanat arvokkaampia kun ensimmäiset, tai muut elämänaikana annetut.
Maailma muuttuu, niin viimeisistä sanoista voi tulla rasite jälkeenjääville.
Senverran omakohtaisia kokemuksia, että sain syntymäpäivälahjan ystävältä viikon sen jälkeen, kun laskimme hänet haudan lepoon.
Hän oli hankkinut tämän lahjan jo vuotta aiemmin, kun tauti eteni, hän oli toivonut, että tämä lahja luovutettaisiin minulle.
Kyllä se kosketavin lahja on, minkä olen saanut.
Jälkimmäiseen, voihan niitä kolaritilanteita näyttää, en tiedä, onko niistä apua.
Sodistakin näytetään kaikki tuhot, ja niitä vaan käydään.
Sota ei ole suomalaisten nuorten lähellä. Uutisissahan on päivittäin turtumiseen asti kaikkea kamalaa...
Uskon vakaasti, että jälkeenjääville on mieluisampaa saada kuolevalta (hänen ollessaan vielä "kunnossa") viesti, kuin muistella korisevaa vuodepotilasta ainoana viimeisenä muistonaan. Anteeksi kärjistys.
Ystäväsi tarina on ...kiitos, kun kerroit!
Ihmisen muisti on armelias, se unohtaa hyvin pianikävät asiat, kuten viimeisillään koriseva lähiomainen.
Näin on käynyt minulle, ja varmaan myös monelle muulle.
Molempien vanhempieni loppu ei niin kaunis ollut.
Mutta luojan kiitos, että kummankaan kirjallinen ulosanti ei ehken niin kummonen ollut, ettei viestien väsääminen jälkipolville ollut etusijalla heidän ollessaan kunnossa,
Kun Suomessa on siirrytty hyvin nopeasti maalaisyhteisöstä kaupunkikulttuuriin.sukupolvienvälinenyhteys onheikentynyt, ja tämä "muistoviestien" kirjoittelu kuuluu tähän aikaan.
Jos vois veikata. Muutosta on odotettavissa.
Yhteiskunnan rahat ei riitä hoitaa lapsia ja vanhuksia.
Kohtaaletaan pitää suurena hyveenä, kun mummot ja ukit hoitaa lastenlapsiaan.
Ja taaslapset katsoo vanhempiensa perään, kun heillä alkaa kunto hiipua.
Kun suuret ikäluokat alkaa olla houraavassa kunnossa, voi olla pulaa hoitajista ja rahasta.
Tämmösiä ajatuksia tälle päivälle.
Ei näitä niin todesta kannata ottaa.
mää olin äidin vierellä lähes viimeiseen hengenvetoon asti ja äiti oli tajuissaan ja olis varmaan voinu jutella jos olis halunnu mutta varmaan säästi minua ja oli hiljaa raunallisesti ja mietteliäänä en sit minäkään kyselly mitä mielessä liikkuu ja oikeestaan se kuolemakin on niin henkilökohtainen asia.
Olet oikeassa - eivät kaikki halua keskustella kuolemastaan, vaan surevat ja huolehtivat vaiteliaasti läheisistään.
Hyvä asia.
Tosin, suuri osa ihmisistä ei varmaankaan katso ohjelmaa. Jotain vikaa kulttuurissa, koska kuolemasta on tehty tabu. Hitto, tähän mennessä jokainen syntynyt on kuollut. Ihan luonnollista hommaa, elämän kiertokulkua.
Takana tietenkin oma kuolemanpelko. Mutta on niitä muitakin syitä, yks on uskonto. Joissain maissa on ruumiinvalvojaisia ja asiaan suhtausutaan eri tavalla. Intiaaneilla oli polttohautaamisensa jne. Vielä -60 luvulla vielä kuoltiin kotiin. Itelläkin mummu kuoli kotiin, se oli sitten näytillä ja sukulaiset kävi kattomassa sitä. Nykyaikana ihminen tungetaan laitokseen ja sukulaiset, etenkin lapset näkee vain arkun hautajaisissa. Ei itse kuolemaa, ei edes ruumista.
Tosta autolkoulujutsta vähän samoilla linjoilla, harvat tajuavat, kuinka vaarallista liikenteessä oikeasti on. Jollain Liikenneturvalla tai poliisilla ollut kylläkin tapana kesäisin laittaa romuautoja tienvieriin ja kiertää ne poliisin nauhoin. Ikäänkuin tilataideteoksina. Näin ainakin oletan, niitä näkyy yllättävän usein. Kyllä sen pitäisi herättää edes vähän ajatuksia. Harvempi sattuu kolaripaikalle, jollei itse joudu kolariin.
Edelliseen liittyen, taas mopoautot. Muovisia koppimopoja, mutta ovat periaatteessa kuin auto ja näyttävätkin niiltä. Kakara kuvittelee, että ne yhtä turvallisia kuin oikeatkin autot. Pahaa jälkeä jo tullut ja varmasti tulee lisää.
Realiteetit pyritään muutenkin hävittämään nykyaikana. Vaikka tietomäärä ja koulutus lisääntyy, ei ihminen jotenkin osaa käyttää tietojaan järkevästi. Ja kuten just uskonnoissa, realiteetteja pyritään jopa väärentämään.
=DW=
Asiaa!
Leikkisin sanakääntein kamalista asioista: tilanteista tehdään tabuja, mutta herkkiä sieluja taas niillä tabuilla hoidetaan...
""Hitto, tähän mennessä jokainen syntynyt on kuollut.""
Äläs ny, hengissä tässä vielä ollaan, vaikka onkin synnytty.
Katsoin ohjelman ja kykkä kuolemasta on hyvä puhua. eilen tuli viikko täyteen kun sisareni mies menehtyi suolistosyöpään ja viikon päästä ollaan hautajaisissa. Kyllä lankokin sai tehdä valmisteluja ja varautua iäisyysmatkalleen viimeisinä elinviikkoinaan.
Itselläni on talletettuna kirjallisessa muodossa testamentin tapainen ja tavallaan "jäähyväis"-kirje tätstä ajasta.
Kun elinaikaa saattaa olla vielä kymmneiä vusia niin oikein tarkkaan ei osaa viimeisiä sanojaan laatia. Oletan että kasvan ihmisenä ja ajatukset ja milipiteet saattavat paljokin muuttua vuosien varrella.
Se että elää kunnoittavaa ja myönteistä elämää läheistensä kanssa ja pitää yhteyttä on mielestäni riittävä viesti ja muisto jälkeenjääville.
Sivuten.
Ite tein aikanaan testamentin ja muitakin järjestelyjä. Oli useita kertoja epätietoisuutta terveydentilasta, parhaimmillaan laskettiin elinvuosia. Noo, ei tässä kummempaa, jotain pikkuvaivoja. Keskittynyt viimevuodet lähinnä kirjoittamiseen ja hävittelemään joutavaa jäämistöä. Kun ihmisestä ei jää jälkeen kuitenkaan mitään. Joku viisas sanoi, että kun viimeinen ihminen, joka tuntenut jonkun on kuollut, se siitä. Tietäähän tuon jokainen, kaikilla jotain ikivanhoja valokuvia, joissa olevien ihmisten nimiäkään ei kukaan enää tiedä.
Tunsin yhden tyypin, joka kuoli. Paikalle oli sattunut lääkäri, joka oli elvyttänyt henkiin. Kertoi, että tympäisi taas olla elossa. Puhui valosta jne. Uskonnon kanssa asialla ei mitään tekemistä, Ihmisellä luemma jokin puolustusmekanismi asiaa varten. Muillakin elukoilla on. Kissat alkaa käyttäytymään kummallisesti kun ne tekee kuolemaa. Aikanaan kantturat sai hepulin, jos oli tilattu teurastamon auto. jne. Homma liittyy siihen, että kuolema on kuolemaa, mutta sitä edeltävää prosessia kaikki pelkää.
Aijuu. Mua tavallaan viitutti kun en sitten kuollutkaan, hyvät kuolemanpelot meni aivan hukkaan, mutta tulipahan asiaa mietittyä, useammankin kerran. Pitänee hakea keskiolutta, onhan sentään torstai ja kellokin pian yksitoista.
=DW=
Itse olen ollut jo hiuskarvan varassa, kuin myös tuttavani, joka sai pahan sydäninfarktin. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt mitään valonhäivähdystä. Itsekin olin pimeässä pitempääkin, olisi ollut helppo päästä pois.
Kuolema ja sairaus on medikalisoitu, kuin se olisi jossain muussa, kuin ihmiselämässä, jossa on alku ja loppu. Eräässä kaupungissa osa opettajista valmisteli oppilaiden käyntiä muistaakseni kroonikko-osastolla. Se kiellettiin, liikaa järkyttävänä lasten mielenmaailmaa.
Niin se kai olisi ollut, kun monien lasten ainoita kuolleita ovat pleikkaripelien olennot, jotka pahan taiston lopuksi hetken päästä jatkavat harjoituksia. Kun aikuisetkaan eivät pysty aina vierailemaan sairaalassa.
Viimeisiä sanojaan, erityisiä ei moni ehdi sanoa. Oma omaiseni sanoi. Kun olin ollut vierellään jo aikaa, yötä, päivää. Vaikkei hän enää ollutkaan reagoinut mihinkään, viimeisenä päivänä hän heräsi hetkeksi, ja kiitti minun mukanaoloani, sen hän oli kaikesta huolimatta tuntenut.
Ne sanat ovat ikiajat parhaat aarteeni.
En tiedä, miksi ne ansaitsin.
Ohjelman katson Areenassa.
Kuolemanpelosta...
Minullakin yksi sydänpysähdys takana - ei sattunut yhtään, kun taju lähti. Elvyttivät sitten henkiin - olin jo valmiiksi sairaalassa, joten apu tuli heti. Kotona en olisi selvinnyt.
Tapahtuman jälkeen kävin noin kuukauden ylikierroksilla - sitten iski lievä masennus, joka häipyi sekin reilussa kuukaudessa omia aikojaan.
En nähnyt valoa tai mörköjä - pimeys vain.
En pelkää kuolemaa, mutta ainakin toistaiseksi vihaan sitä - liian paljon syytä elää.
Mitä alkoholijuomiin tulee - tahdon nauttia elämästä, enkä kieltäydy totaalisesti mistään. Ei se kruununi tästä enää kirkastu... ;D
Olet herättänyt keskustelun aiheeksi joillekin nuoremmille hyvin kaukaisen, mutta erittäin tärkeän aiheen. Kun itsekin olin nuori, ei käynyt mielessäkään, että joskus kuolisin. Aivoverenvuoto 48-vuotiaana pysäytti kaiken kohdallani. Makasin neljä kuukautta sängyssä kykenemättä liikkumaan ja jouduin opettelemaan kaikki uudestaan. Ensin syömään itse sitten istumaan ja lopulta kävelemään. 9 tuntia kestänyt aivoleikkaus pelasti minut elämälle ja tänään elän täysillä elämääni ja kiitollisena, että minulle annettiin vielä mahdollisuus elää. Kaikki entiset arvot (kunnianhimo työuralla, omaisuus, raha)heittivät härän pyllyä. Nyt pyrin vain siihen, että oisin onnellinen ja katson, mitä elämällä on vielä annettavana. En kieltäydy minäkään alkosta, sauhuttelen joskus ja lauleskelen karaokea. Viikatemies korjaa satoaan sitten joskus, sitä en pelkää.
Tänään työpaikalla tuli puheeksi tämä "viimeiset sanat" TV-ohjelma. eräs mies sanoi, että hän on ateisti, mutta pelkää kuolemaa hirveästi. Kysyin, että mikä siinä pelottaa? Hän vastasi, että sitä kun ei tiedä mitä sitten on. Ei voi uskoa, mutta kuitenkin kuolema on ihan hirveä asia.
Kyllähän se inotttava on, vaikka olen kristitty. Kuitenkin jää omaiset suremaan ja sen edessä on ihminen voimaton. Onneksi turva on Jeesuksen armon varassa ja uskon, että suojelusenkeli saattaa kuoleman virran yli.
Noinhan se on, olipa uskovainen vai ateisti. Kyllä kuolemasta ovat kaikki selviytyneet, joten ei se minua varsinaisesti pelota.
Jollakin muulla palstalla joku kertoi, että neljä ihmistä on pyytänyt häntä lopettamaan heidän elämänsä. Sanoi kertoja siitä kieltäytyneensä, mutta pari pyytäjistä oli yrittänyt itsemurhaa huonolla menestyksellä. Kyllähän tuohon hyviä keinoja löytyy, jos todellinen halu on.
Pitkää ikää usein toivotaan, mutta enpä tiedä onko muvaa vanhana täällä vaappua. Tuo omaispuoli siinä asiassa kyllä hankalin juttu on.
Indicalla on eräs jo vanhempi biisi - olikohan Elämän virta...ainakin siitä laulussa kerrotaan.
Minulla oli todella silloin syytä pelätä lääkärien hosumista ja laulun sanat koskettivat minua kovin ja hyvin - sain lohtua pelkooni.
Lääkärit onneksi Hyksin konsultaation jälkeen tajusivat hosuvansa leikkausta ja sain hengähtää...nyt jo 13 vuotta!
Sellainen, joka ei tiedä mitä kuoleman jälkeen on, ei ole ateisti. Jokainen sellainen tietää että tietoisuus loppuu siihen. Se on loppu. Lorut, uskomukset, toiveet ja pelot pilaavat vain tätä elämää.
Niinpä :/ Toivottavaa olisi, että jokainen näkisi läheisensä ja puhuisi vielä kun on aikaa ja elämää. Kuolema kielletään viimeiseen asti joten ei taideta anneta mahdollisuutta "jäähyväisiin". Heti sanotaan että olet "luovuttanut" ym eli ei ole sallittua keskustella aiheesta "kun kuolen". Ihan hyvää "herättelyä" dokumentit.
Nuoret ovat nuoria :) Tiedän omistani. Ei nuo kauhukuvat taitaisi tehota ennekolta. Kaikki on koettava ennenkuin tuossa iässä iskostuu tajuntaan!
Omasta kokemuksestani vain.
70-luvulla menetin moottoripyöräonnettomuuksissa muutaman ystävän. Mm kaksi kerrallaan Tuuloksessa. Olin vielä ajanut pari viikkoa aiemmin toisen menehtyneen pyörää...(Ystäväni kuolivat yhden pyörän kyydissä.)
Tiedän satavarmasti, että se tilanne vaikutti laajasti heidän kavereihinsa.
Itselläni ei virallista korttia ollut - en myös koskaan sitä hankkinut tai enää salaa ajanut.
Vauhtia olen aina rakastanut, mutta autolla ja "hyvällä kuskilla" - en muuten tässä kai kirjoittelisi.
Ikävä on menehtyneitä!
Kaksi ensimmäistä jaksoa olen Areenalta katsonut. Ihan hyvin tehtyjä molemmat. Molemmissa mentiin päähenkilön ehdoilla ja itsehän he ohjelmaan olivat ilmoittautuneetkin.
Kun ohjelmaa alettiin suunnitella viisi vuotta sitten, asian suhteen oli paljon vastustusta. Kirkko tietenkin vastusti ohjelmaa, mutta en muista kuulleeni kunnon perusteluita vastustukselle. Joku kommentoi, että ohjelmassa tirkistellään kuolevaa. Raju väite, vaikka ei tiennyt edes millaisesta ohjelmasta on kyse.
Autokoulusta: eikö Suomessakin ole esitetty nuorille suunnattua videota, jossa näytetään miten rumaa jälkeä syntyy, kun ajetaan täysillä päin puuta tms? Vai muistanko väärin?
Olen seurannut muutaman saattohoitopotilaan viimeisiä viikkoja ja koskaan en ole onnistunut eroamaan tietoisuudessa, että nyt nähdään sitten viimeisen kerran. Kyllähän sitä jäleenpäin yrittää tarkoin muistella, millainen oli viimeisin tapaaminen ja mitkä olivat ne viimeiset sanat, viimeinen katse, käden vilkutus. Meillä päin on yleinen tapa, että arkku on auki kappelissa ennen siunaustilaisuutta ja saatoväki saa käydä halutessa katsomassa vainajaa. Ei se ainakaan itsellä häiritse "elävää muistoa". Ainakin silloin alitajuntakin ymmärtää, että ajassa ei enää törmäillä vastaan. Yleensä en näe unia poisnukkuneista henkilöistä.
Hei "reppuriika"!
Itsekin olin äitini tukena (muita henkilöitä ei ollut) hänen isänsä arkun ääressä.
Vainaja ei ollut lainkaan "levollisen" näköinen, vaan päänsä lähes sinapinkeltainen ja syöpäleikkauksen runtelema suu...
Muistan sen, kun alkoi lattia alla keinumaan...hoipuin sitten kappelista raittiiseen ilmaan ja olo koheni.
Rakkaan pappani muistan kuitenkin sellaisenä kuin hän oli terveenä ollessaan - yhtäkään painajaisunta en ole nähnyt.
Olen onnellinen siitä, että pystyin ja uskalsin tukea äitiäni silloin, kun hän sitä eniten tarvitsi.
En oikein mitään mieltä. Ohjelmaa en kyllä katso. Olen nähnyt asiaa läheltäkin sen verran, että tiedän sen olevan kaikkea muuta kuin mukavaa. Jos jotakuta auttaa, niin katsokoon.Television saa aina myös suljettua.
Kävin katsomassa ennakkoesityksenä areenasta Ilonan tarinan, mikä on esityksessä tv ykkösellä 22.5. Aivan kuin päättelin, Ilonan tarina on erilainen ja vaikka hänelle povattiin varmaa kuolemaa hän tervehtyi ja on terve nykyään. Vaikka syöpä uusi ja lähetti etäpesäkkeitä, Ilona päätti että luopuu hoidoista ja alkaa elämään ja nauttimaan kaikesta mistä hän kokee iloa. Kuinka ollakaan siitä seurasi Ilonan tervehtyminen, mistä lääkärit ovat ihmeissään. Siis ihmeparantuminen.
Olen kuullut aeimminkin, että syöpä nujertaa jos sille antaa vallan ja luovuttaa, eikä halua elää. IIona puhui, että ei pidä taistella syöpää vastaan vaan antaa lääkäreiden hoitaa sairautta ja itse jatkaa elämää niin täysillä kuin ikinä voi. Ilonan kohdalla se oli vesi, sukeltaminen tms... ihmisen elimistön toimivuus on monimutkaista. Monenlaiset hormonit vaikuttavat siihen miten voimme, hyvää oloa tuottavat hormonit voivat tuhota syöpäsolutkin. Noin tässä alkaa uskoa Ilonan esimerkin mukaan. Ilonalle kuuluu hyvää, hän rakastui ja avioitui ja elämä jatkuu terveenä. Onnea:)
Ihana asia - mitä muuta tässä nyt voi...Onnellista elämää tuskin minun enää tarvitsee toivottaa - Hänellä on jo se!
En ole katsonut ohjelmaa.
Nyt tulee mieleen vaan ehkä klisheinenkin mietelmä.
"Kun synnyit muut ihmiset hymyilivät ja sinä itkit. Yritä elää elämäsi niin, että kun kuolet, ihmiset itkevät ja sinä hymyilet..?
Minä en ole sinut kuoleman kanssa, vieroksun sitä eikä se ole minulle ollenkaan rakas aihe, se on pakollinen aihe.
Liikenne itsessään jo saastuttaa, tiedämme senkin, vakavat luonnonvarojen hupenemiset ja ilmaston saastumiset eivät meitä hetkauta nekään,kolaroimme tuon kaiken lisäksi milloin mistäkin syystä, siihen kyllä on siis ulkomailla puututtu.Kyllä ehkä saisi olla muutakin faktaa autoilusta esillä teoriatunneilla.
Niinpä.
Tuosta liikennepuolesta sen verran, että nykyisillä ajo-opetus hinnoilla pitäisi saada valistusta vieläkin monipuolisemmin.
Toisaalta onhan nyt jo olemassa ilmiö siitä, etteivät nuoret enää mene autokouluun samaan tahtiin kuin esim 70-luvulla. Silloin kortti ei ollut niin kallis, mutta useimpien "piti saada" kortti heti 18v täytettyään...
Todella hyvä ohjelma. Olen nähnyt vanhempani ja appiukkoni arkussaan. Appiukon arkuunpanoa ja pukemista olisin päässyt seuraamaan vierestä, mutta jänistin kuten vaimonikin. Miksi?
Synnytyksestä näytetään dokuja alvariinsa, kuolemasta ehkä tämä ainoa dokusarja, joka saisi mennä vieläkin 'syvemmälle' asiaan.
olen katsonut pari jaksoa ja mielestäni ohjelma on asiallinen ja laittaa vähän ajatteleen. ohjelma on tehty hienosti ja on kaunis mutta näinhän ei aina ole kun kuolema tulee ja sairaus.
ennen kuoltiin ja synnyttiin saunassa ja kuolema oli asia jota ei kierretty. miksi nykyisin moni ei edes halua puhua kuolemasta ja esim. testamentista ? minusta on vain hyvä asia keskustella ja ehkä valmistautua ja helpottaa omaisten tilannetta jos kuolisin. ei tarvisi jossitella yhtä paljon niin kuin monelle tapahtuu kun joku kuolee yllättäen. meillä on hautajais asiat puhuttu, miten kumpikin haluaa ja on testamentti itse olen ilmoittanut myös että jos jokin elin kelpaa niin saa ottaa.
näin omat vahmpani kun he olivat kuolleet. kummallakin rauhallinen ilme mutta vähän epä miellyttävä. äiti oli turvonnut kovasti sydänsairauden takia ja isällä oli mätänemisen merkkejä kasvoissa koska ennen kuin oli hautajaiset meni viikkoja.
Olen katsellut ohjelmaa ja joka kerta miettinyt, miten itse kokisin sen, että tietäisin etukäteen kuolevani jonkun sairauden takia. Olisinko rohkea ja sisukas vai antaisinko periksi? N. 15 vuotta sitten olin heittää henkeni umpisuolen puhkeamista seuranneiden komplikaatioiden takia ja muistan sairaalasta kotiin palatessani sen, miten kiitollinen olin siitä, että jäin henkiin ja sain elää. Sairaalassa en osannut kuolemaa pelätä, pelko tuli vasta jälkikäteen. En ollut valmis kuolemaan 40senä ja jättämään pieniä lapsiani. Kiitin siitä, että sain elää ja kasvattaa lapseni. Oma äitin kuoli kun olin 5, hän oli vain 39, ja tiedän mitä on menettää vanhempansa lapsena.
Liiankin omakohtaista! Emme tuomitse mutta emme ole nähneet mitään syytä katsoakaan!
Vaimoni sai 53-vuotisena kuolemantuomion. Aikatauluhaarukka oli 3 - 12 vuotta.
Teoreettistakaan parannuskeinoa ei ole.
Nyt tuo takaraja umpeutui.
Alkukuukausien sytostaattipiikit aiheuttivat voimakkaita oireita mutta niiden vaihto korvaaviin kapseleihin muutti tilanteen oireettomaksi.
Tukan lähtö ja hankala hengitys ovat olleet sinänsä harmittomia ilmiöitä.
4:n - 6:n viikonvälein kontrollit ja lääkityksen säätö.
Itseltäni leikattiin peräsuolisyövän mukana loppupäästä 30-cm.
Paska souvi mutta tulipahan tehdyksi. Labrat ja tähystykset nyt 9kk:n välein.
9:n kuukauden aikana kunto romahti mutta vanha pohja on ollut apuna uuden rakentamisessa.
Näillä perusteilla katsomme, ettei otsikoitu asia oikeastaan koske meitä sillä tuo vaihe on eletty ja elämme edelleen.
Ensimmäisen vuoden jälkeen löysimme tasapainon ajattelematta asiaa ja antamatta sen vaikuttaa elämämme mihinkään osa-alueeseen mutta tietenkin se on jossakin sielun syövereissä.
Anteeksi, että sotkeudiun asianomistajana keskusteluun mutta vaimoni kuului tämän palstan ikäluokkaan.
Ps. Hiivatin kivoja nämäalun jälkeiset vuodet ovat olleet!
> L - L. Olet henkilönä poikkeava tyyppi!
Olet muutamassa yhteydessä maininnut vaimosi ja omasta syövästäsi.
Jollakin tavoin "sivullinen" asenteesi saattaa epäilemään kirjoitustesi todenperäisyyttä tai ainakin kuvaamaasi vakavuusastetta.
Et ole ilmeisesti uskossa mutta jos olisit niin viimeistään viime vuodet olisit kuunnellut radion aamuhartaudet. Tuleekohan vielä sellaisia?
Vai oletko muslimi jolloin välinpitämättömyytesi on ymmärrettävää?
Onhan kaikki "ins allah" vai miten ne sanovat?
On tietysti mahdollista että yrität rakentaa itsestäsi jotain "sankarihahmoa"!
Onneksi olkoon sinulle jos tunnet onnistuneesi!
et taida olla itse ollut vastaavanlaisessa tilanteessa kun noin kirjoitat. Ymmärrän hyvin L-L:n sairauksista kertomisen, niin minäkin olen tehnyt, tosin toisella foorumilla. Kun asioita saa laittaa "paperille" toisten luettavaksi, on se kuin olisi käynyt taas itselle hyvin henkilökohtaista asiaa läpi toisten kanssa, ei se keskustelua korvaa, mutta on hyvä korvike. Mitä useamman kerran asiasta puhuu, niin sitä vähemmän pelottava se on ja sitä voi katsoa itsekin hieman ulkopuolisena. Aluksi ainakin itse ajattelin että lyhyempi odotusaika olisi ollut parempi, nyt kuitenkin aika on tehnyt tehtäväänsä ja toiveissa on vielä monta vuotta. Asiasta kuitenkin haluaa puhua jonkun kanssa, itse en halua rasittaa lähimmäisiäni, sillä heillä olisi niin paljon tunteita mukana ja pelkään heidän suhtautumisensa itseäni kohtaan muuttuvan, joten tuntemattomille on paljon helpompi kirjoittaa.
"Skeptikko!"
Vastasitkos nyt L-L itsellesi nimimerkillä "Skeptikko" ? Jotenkin tuntuu vähän siltä.
Ei siinä mitään, voi sitä itsekin itselleen vastailla ja asettaa juttujaan kyseenalaiseksi.
Toivon L-L sinulle terveitä vuosia jatkossa paljon!
Syöpääkin on niin monenlaista ja monenasteista. Jos tullee haimasyöpä niin se on sitten menoa. Silloin kyllä voi tallentaa viimeiset sanansa mielessä, että niitä ei enää sitten lausuja itse ole katselemassa.