Mun elämä menee nyt ihan perseelleen. Mun poikaystävä jätti mut, ja nyt se on kertonu koko luokalle ja rinnakkaisluokalle siitä, kuinka se jätti mut. Mua on kiusattu nyt 5 vuotta, ja se taitaa pahentua. Kaikki puhuu musta paskaa, ja sanovat, että olen niin ruma, etten kelpaa kenellekkään. Poikaystäväni, joka on siis nytten exäni, ei ole huomaavinaan mua ja aina kun sanon sille jotain, niin se sanoo et "painu vittuun" tai sitte et "ei kiinnosta". Kerran kun pyysin opelta apua, ja se autto samal mun exää, nii se sano et "lähe vetää", vaikka en edes puhunut hänelle vaan opettajalle.
Vanhemmat on just eronnu, ja asun nyt isällä. Tääki asia v*tuttaa. Äiti on masentunu, se masentu sillon kun olin 2-luokalla, ja meinasi kuolla. Nyt äidillä menee paremmin, mutta asia jotenkin painaa minua vieläkin. Olen puhunut tästä äidille, ja äiti on vakuuttanut, että hän on kunnossa. Silti vähän pelottaa, varsinkin ku äiti meinas kuolla.
Koulu on alkanu menee huonosti, oon saanu kutosii kokeista, enkä enää jaksa tehdä läksyjä. Ala-asteella tein kaikki läksyt tunnollisesti, mutten enään. Tunnillakaan en pysty keskittymään. Vieressä istuva kaveri puhuu mulle kokoajan vaikka kiellän sitä, ja ope suuttuu meille molemmilla, koska olettaa, että puhun myös ja haluan vain huomiota. Käyn psykologilla, ja opettaja tietää sen. Äiti on kertonut, että olen masentunut, muttei onneksi kertonut syytä. Psykologilla käyminen ei auta paskaakaan, enkä ihmettele sitä.
Viiden vuoden kiusaamisen ja syrjinnän ansiosta olen saanut jonkinlaisen sosiaalisten tilanteiden pelon. En ole ihan avrma, että johtuuko se kiusaamisesta, mutta uskon, että itsetuntoni olisi huomattavasti parempi jos en olisi saanut aina haukkuja tai hähnyt, miten muut kuiskivat, osoittelevat ja nauravat minulle. Varsinkin nyt ne vastaa paskaa puhuu, ku kaikki tietää, että mut jätettiin.
En enään jaksa pitää istestäni kunnolla huolta, mutta käyn suihkussa, ettei kaikki rupeaisi haukkumaan minua. En jaksa silti puhdistaa ihoani, saati sitten pestä hampaitani... Saan kohta raudatki. Kohta kaikki varmaan rupee huomauttelee siitäki...
Voisitteko auttaa mua? Oon ihan onneton, ja itsemurha käy mielessäni joka ikinen päivä monta kertaa. Se tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta, ku oon nyt ollu masentunu 3 vuotta, eikä mikään auta. Voiko tässä tilanteessa enään mitään tehdä...? Toivon, että edes joku vaivautuiisi vastaamaan, ja kiva, jos joku edes luki. Kiitän vastaajia tuhannesti
Vanhemmat on just eronnu, ja asun nyt isällä. Tääki asia v*tuttaa. Äiti on masentunu, se masentu sillon kun olin 2-luokalla, ja meinasi kuolla. Nyt äidillä menee paremmin, mutta asia jotenkin painaa minua vieläkin. Olen puhunut tästä äidille, ja äiti on vakuuttanut, että hän on kunnossa. Silti vähän pelottaa, varsinkin ku äiti meinas kuolla.
Koulu on alkanu menee huonosti, oon saanu kutosii kokeista, enkä enää jaksa tehdä läksyjä. Ala-asteella tein kaikki läksyt tunnollisesti, mutten enään. Tunnillakaan en pysty keskittymään. Vieressä istuva kaveri puhuu mulle kokoajan vaikka kiellän sitä, ja ope suuttuu meille molemmilla, koska olettaa, että puhun myös ja haluan vain huomiota. Käyn psykologilla, ja opettaja tietää sen. Äiti on kertonut, että olen masentunut, muttei onneksi kertonut syytä. Psykologilla käyminen ei auta paskaakaan, enkä ihmettele sitä.
Viiden vuoden kiusaamisen ja syrjinnän ansiosta olen saanut jonkinlaisen sosiaalisten tilanteiden pelon. En ole ihan avrma, että johtuuko se kiusaamisesta, mutta uskon, että itsetuntoni olisi huomattavasti parempi jos en olisi saanut aina haukkuja tai hähnyt, miten muut kuiskivat, osoittelevat ja nauravat minulle. Varsinkin nyt ne vastaa paskaa puhuu, ku kaikki tietää, että mut jätettiin.
En enään jaksa pitää istestäni kunnolla huolta, mutta käyn suihkussa, ettei kaikki rupeaisi haukkumaan minua. En jaksa silti puhdistaa ihoani, saati sitten pestä hampaitani... Saan kohta raudatki. Kohta kaikki varmaan rupee huomauttelee siitäki...
Voisitteko auttaa mua? Oon ihan onneton, ja itsemurha käy mielessäni joka ikinen päivä monta kertaa. Se tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta, ku oon nyt ollu masentunu 3 vuotta, eikä mikään auta. Voiko tässä tilanteessa enään mitään tehdä...? Toivon, että edes joku vaivautuiisi vastaamaan, ja kiva, jos joku edes luki. Kiitän vastaajia tuhannesti
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ja lisään vielä, että en ole enään pystynyt syömään kunnolla, ja mulla on ollu koko ikäni nukahtamisvaikseuksia. Oon saanu kyl tohon nukahtamiseen lääkkeitä.
Kurja juttu:( kannattaa varmaan yrittää löytää edes yksi kaveri johon voit luottaa ja jolle voit avautua. Tiedän kokemuksesta ettei se ole helppoa mutta auttaa todella paljon.
- ex kiusattu, mies 19.
Mun on vaikeaa löytää uusia kavereita, koska ainakaan tässä koulussa kukaan ei hyväksy "erilaisia". Kuuntelen metallia ja vanhaa rockia, ja olenkin ainoa jonka musamaku on sellanen. Pukeutuminenkin eroaa, käytän bändipaitoja, nahkatakkeja, niittivöitä, korsetteja jne. Monilla on siksi ennakkoluuloja mua kohtaan ja jotkut haukkuvat saatanistiksi. Tykkään vain vähän raskaammasta musiikista ja pukeudun erilailla. Mulla on kyllä nyt kavereita, mutta ei ne jaksa mua kuunnella vaan sanoo et "en oo enää sun kaveri jos valitat".
Se ei taida onnistua ainakaan ihan heti.
Nyt joudun käymään kesken koulupäivän jossai sairaalas ja se vituttaa niin paljon ettei mitään rajaa. Kaikki kyselee et missä mä olin ku en tullu kouluun, ja sanon et kävin hammaslääkäris. Ne vaa on sit sillee "kui sä voit olla aina hammaslääkäris?". Tekis meili vaa vetä turpaa niitä jotka rupee kyselee muttei silti usko, kun vastaan. No en mä sitä totuutta kerrokkaan niille, mut siis silti.... Mun asiat ei kuulu niille paljon paskaakaan. Varsinki ku tiiän, et ei ne mun "kaverit" välitä musta yhtään. Jos kerron niille siitä, että kävin sairaalassa sen takii et oon masentunu, nii se leviäis varmasti kohta koko luokalle. Jos vaan vastaan niille yksinkertaisesti, että "ei kuulu sulle" nii ne vetää heti herneet nenään ja alkaa kuiskii keskenään. Ne kyllä varmaan jossain vaiheessa arvaa, että mä käyn jossai psykologil ja näin. Sen jälkeen mulla ei oo varmaa enään yhtäkää kaverii.
Sori, mut oli ihan pakko purkautuu :( Ku oon niin vihanen, surullinen ja katkera samaan aikaan. Kavereiden hankkiminen ei siis ainakaan onnistu.
Auttakaa pliis, mua ahistaa tosi paljon!
Rupea harrastamaan jotain mistä tykkäät. Saat tosi paljon kavereita ja itsetuntosi kasvaa. :)
No, oon harrastanu nyt näyttelemistä ja kroista, mutta en jaksa kumpaakaan :(
Joten lopetan siis molemmat. Kitaran, rumpujen tai basson soitto voisi olla minusta hauskaa, joten aloitan ehkä soittamaan jotain niistä. Mutta harrastukset alkaa vasta ensi lukukaudella, ja siihen menee vielä aikaa, enkä jaksa kärsiä ja odottaa, varsinkaan siksi koska se ei välttämättä paranna oloa juurikaan.
Kiitos vastauksesta! :)
Kurja juttu tosiaankin.
Ehkä voi kuulostaa vaikealta toteuttaa, mutta olen ainakin itse huomannut, että silloin kun tuntuu että kaikki menee päin persettä, ei auta kuin ajatella mahdollisimman positiivisesti -yrittää unohtaa pahat asiat. Kyllä ne siitä järjestyy, se vaatii vain aikaa.
Ja voin todellakin suositella tuota soittamisen aloittamista, esimerkiksi kitataa soittaessa voi unohtaa kaiken muun siihen keskittyessään :)
Eikä kannata turhaa murehtia koulusta, teet vaan parhaasi ja sen minkä tässä elämäntilateessasi jaksat, niin se riittää. Kyllä niitä mahdollisuuksia sitten löytyy.
Tsemppiä vaan ja jaksamista!
Kurja juttu tosiaankin.
Ehkä voi kuulostaa vaikealta toteuttaa, mutta olen ainakin itse huomannut, että silloin kun tuntuu että kaikki menee päin persettä, ei auta kuin ajatella mahdollisimman positiivisesti -yrittää unohtaa pahat asiat. Kyllä ne siitä järjestyy, se vaatii vain aikaa.
Ja voin todellakin suositella tuota soittamisen aloittamista, esimerkiksi kitataa soittaessa voi unohtaa kaiken muun siihen keskittyessään :)
Eikä kannata turhaa murehtia koulusta, teet vaan parhaasi ja sen minkä tässä elämäntilateessasi jaksat, niin se riittää. Kyllä niitä mahdollisuuksia sitten löytyy.
Tsemppiä vaan ja jaksamista!
Ei oikeen voi muuta sanoa kun tsemppiä. Pysähdy miettimään elämän pieniäkin iloja hetkeksi ja mieti mitä voisit vielä tavoittaa (tossa kohtaa tuntuu kyllä siltä että mitään hyvää ei enää tapahdu, mutta älä anna sen valtaa mieltä) Itsellä ollut jonkin verran paskaa jos mitäkin ja tuntuu ihmeelliseltä että tässä vielä istutaan ja kirjotellaan.
Alamäet voi kestää pitkään mutta niiden kautta päästään hyviin ylämäkiinkin vielä aikoinaan. Jos tosissaan tuntuu siltä että ympärillä olevat ihmiset on ihan oikeasti kusipäitä kannattaa miettiä keinoja elinympäristön vaihtamiseksi.
Kiitos vastauksista :) Yritän keskittyä posittiivisiin asioihin elämässä. Esimerkiksi mulla ei oo syöpää tai mitään muutakaan tappavaa sairautta, lämmin koti, saan hanasta puhdasta vettä, saan ruokaa, mulla on perhe jne.
Oon huomannu, että musiikki on mulle todella tärkeää, ja Rammsteinia kuunnellessa unohdan huoleni :D Mulla on myös tapa "paeta" todellisuutta unelmoimalla. Voin unelmoida jopa tunninkin, ja samalla unohdan kaiken muun, ja unelmoinnin jälkeen on hyvä fiilis. Vaikka onhan se kurjaa herätä todellisuuteen.
Nyt tuntuu vähän paremmalta. Aina kun masennun, niin välillä olen iloinen, mutta hetken päästä tulen taas tosi surulliseksi ja masennus jatkuu monta päivää, ja sitten taas olen pari tuntia iloinen.... Se on vähän outoa :D
''Aina kun masennun, niin välillä olen iloinen, mutta hetken päästä tulen taas tosi surulliseksi'' Tyypillistä.. itsellä ihan sama.. se onkin kyllä outoa, toisaalta kai kuuluu masennukseen.
Sun ehkä kannattaa vaihtaa koulua. Sen avulla se kiusaaminen vois loppua. Voisit alottaa ihan puhtaalta pöydältä :) Sitten vinkkinä kun meet (jos meet) uuteen kouluun, nii oo iloisen ja rohkean näköinen. Tiedän, voi olla vaikeaa, mutta siten susta saa hyvän kuvan. Sitte vaan tohkeesti puhuun jollekin. Älä kerro ittestäs liikaa ainakaan heti alkuun ja älä vastaa kaverin kysymyksiin vaan "joo" tai "ei "nii" vaan keksi jotain omaperäisempää, ja hauskempaa.
Toivottavasti pääset masennuksesta eroon! Voimia sulle!
Oot kiusaajies yläpuolella!
Itselläni oli aikanaan ongelmia kiusaamisen kanssa. Aina olen ollut syrjitty, pienestä pitäen olen joutunut pärjäämään omillani. Tarhan alkaessa oli ongelma koska minulla oli ihmisiä ympärilläni enemmän kuin ikinä ennen. Koulun alkaessa olin pienelle ikäryhmäjoukolleni tehnyt selväksi paikkani. Painien sitten poikien kanssa omalle kastille ja syrjäytyen tytöistä koska tytöt olivat vain barbeilla leikkiviä pallopäitä.
Kouluun tosin tuli uusia ihmisiä joita en ollut tarhassa koskaan aikasemmin nähnyt, ja omalle luokallekin tuli monia uusia kasvoja. Koskaan en ollut poikien piireissä kiusattu, mutten päässyt kaikkiin leikkeihin mukaan koska olin tyttö. Tytöt eivät ottaneet minua leikkeihin mukaan koska leikin normaalisti vain poikien kanssa. Yhdessä vaiheessa tajusin leikkiväni yksin mielikuvituskavereiden kanssa.
Sain ensimmäisen oikean ystäväni neljännellä luokalla ja elämä hymyili vähän aikaa. Olin tosin jo tottunut siihen ettei hirveesti ollut ihmisiä ympärillä.
Sinun tilannetta kun luen tälleen osittain samankaltaisena outolintuna kohdeltuna pystyn vain antamaan sen neuvon että ei kannata loppupeleissä hetkauttaa korvaansakaan sille mitä muut sinusta ajattelee. Sulla on vielä hirveän pitkä matka kasvettavana, ja jotenkin tuntuu että sinulle on hyvin tärkeä muiden mielipide itsestäsi.
No kellehän tämä nyt ei olisi näin. Loppupeleissä kaikki ihmiset hakevat hyväksyntää muilta ihmisiltä. Mutta jos sulla olis ees yksi sielunsisko jonka kanssa sä pystyt jakaa kaikki jutut niin se pelastaa sun yläasteajan.
Ja nykyäänhän on just sosiaalinen media keksitty. Tutustu samankaltaisiin ihmisiin netissä, mitä sitä turhaan välittämään mitä ihmiset puhuu. Ihmisiä on niin moneen että on varmasti yks joka ajattelee samoin. Vaik netti on täynnä paskaa, ni kyllä täältä ystäviäkin löytää.
Voimia sulle, ja koita keksii joku keino jolla sä sivuutat sun henkilökohtaiset ongelmat, ja muiden mielipiteet. Eihän tää elämä tunnu miltään kun ei stressaa mistään, mut se auttaa pärjäämään myrskyävän teini-iän. Kyllä se ajallaa helpottaa, vaik eipä tää helppoo ole. Mut se on hei elämää, sen ei oo tarkotuskaa olla helppoo.
Kiitos vastauksesta :)
Oon jo osittain päässy yli erosta. Mutten todellakaan kokonaan. Olen kerrannut mielessäni kaikki ne asiat suhteessamme, jotka tekivät minut onnettomaksi.
Tajusin heti, että olin tehnyt virheen.
Nimittäin ennen kuin seurustelimme, olimme kavereita. Ihan hyviäkin sellaisia. Välillämme oli kuitenkin aina ollut romantiikkaa.
Kun koulussa oli diskot, hän pyysi minua tanssimaan hitaita. Tanssittiin sitte ja oli tosi kivaa. Sen jälkeen lähdimme kotiin ja myöhemmin juttelemaan facebookissa. Hän kysyi, että oliko minusta kiva tanssia hänen kanssaan. No, vastasin totuuden mukaisesti että oli. Pelkäsin, että exäni saisi tietää, että olen tosi ihastunut häneen. No, se sano sitte että silläki oli kivaa ja pyys mua tanssii seuraavallaki kerralla. Samalla se ehotti treffejäki seuraavien diskojen jälkeen. Suostuin sitte ja olin onneni huipulla. Päätin kuitenkin salata tunteeni, joten en ollut liia innokas. Pari viikkoa myöhemmin hän halusi tietää, että jos mun pitäisi serustella jonkun meidän luokkalaisen kaa, niin kenet valitsisin. En viittiny huijata ja kerroin sitten totuuden. Se oli hetken hiljaa. Sanoin, että "mua nolottaa tosi paljon". Se sitte vastas, että "ei kannata katuu. Elämässä on kyse riskien ottamisesta". Mutta ei se sitte sanonu, et seki tykkäis musta tai mitään. Seuraavaa päivänä se kuitenki sano, että se on ihastunu myös.
No, tässä sitä ollaan.... Exäni kerto, ettei ollut ikinä rakastanut mua. Nyt toivon, etten olisi kertonut totutta silloin kun se kysy sitä että kenen kaa seurustelisin mieluiten. Olis ollu parempi oottaa seuraavaan diskoon asti ja mennä treffeille, ilman että se olis ollu varma munt tunteista. Tuntuu että etenin liian nopeasti...
No, itseppähän pilasin sitten senkin suhteen. Tuntuu kyllä pahalta, että tässä piti käydä näin, ja että exäni olikin vain huijanut mua... Nyt se on sitte haukkunu mua selän takana ja koko luokka tietää siitä että mut jätettiin. Kyllä se kavereillekki flirttailee.
Haluun vaan kuollan ton mun exän takii :'( Mulle on varattu uus aika psykologille, vaikken haluaisi mennä sinne. Kai se sitten on pakko... Niin ja en kyllä haluaisi missään nimessä vaihtaa koulua. Voin kyllä harkita.