alkukankeus ohi

hei! eksyin tälle palstalle ja tuli vanhat muistot mieleen ja ajattelin kertoa tarinani, joten aloitan ihan alusta.

eli olimme mieheni kanssa seurustelleet jo muutaman vuoden ja ei varsinaisesti yritetty lasta,mutta päätimme että jos tulisin raskaaksi niin lapsi olisi meille tervetullut. no niin sitten yksi kaunis päivä totesin että menkat ei ole alkaneet ja tein positiivisen testin ja olimme mieheni kanssa innoissamme uudesta tulokkaasta ja ajattelin että elämä on ihanaa jne,kaikki hyvin...

No pian kuitenkin huomasin että olen kovin itkuinen kokoajan, no ajattelin että tälläistä nyt sitten on olla raskaana ja yritin olla itkemättä ainakaan kokoaikaa.Pian myös alkoi tulemaan hysteerisia pelkoja vauvan terveydestä ja keskenmenosta. Jossain vaiheessa pidemmällä raskautta olin hysteerinen ja itkuinen kaikki päivät, saatoin monta tuntia tuijottaa seinää ja kuullostella että vauva liikkuu tarpeeksi! No pian mieheni ilmoitti että muuttaa pois. Muistan ajatelleeni vain että parempi niin että en jaksa tuntea huonoa omatuntoa kun en jaksa olla mieheni kanssa. Pystyin jatkamaan eteenpäin vain ajattelemalla että pian vauva syntyy ja kaikki muuttuu paremmaksi.

No niin se päivä koitti kun sain vauvan kotiini ja ensipäivät meni vain opetellessa ja ihmetellessä vauvaa. Pian huomasin että minulla ei ole kovin äidillinen olo, en oikein osannut sanoa mitä tunsin vauvaa kohtaan vai tunsinko mitään, tämä tunne hämmensi minut "eikö nyt pitänyt olla helpompaa kuin raskausaikana"?
muistan lukeneeni joskus että jotkun äidit eivät rakasta lastaan, mietin että käykö minulle niin"enkä rakasta vauvaani"?
No siinä sumussa meni ensimmäinen kuukausi.

Vauvan ollessa reilu kuukauden ikäinen mietin että eikö ensihymyn pitäisi pikkuhiljaa tulla. No päivät pitkät yritin saada lastani hymyilemään minulle, kutitin,lauloin,pelleilin tein kaikkeni,mutta ei! yritykset päättyivät vaan itkuuni"en saa kontaktia lapseeni"!
Yöllä muistan heränneeni ja mietin että missä vika, minussa, vauvassa, onko hän sairas,sokea,kuuro, mistä on kyse. Olin niin masentunut että halusin vain pakata tavarat ja lähteä,(ei minusta ole äidiksi)!!!
Huomasin että en mielellään turhaan pidä vauvaa sylissä,pidin aina vaan jonkun pehmusteen päällä tai kantokopassa, en tuntenut tarvetta ottaa huvikseen syliin ellen syötä jne...sain vauvaan kyllä katsekontaktin jo pienestä pitäen, mutta tuntui aina ettei vauva ole "mukana katseessa"vaikea selittää..

No pian päätin että en turhaan väkisin yritä luoda suhdettä välillemme, olin aivan masentunut en nähnyt valoa tulevaisuudessa, päivät meni vauvan kanssa kahden ja tukea ei ollut. neuvolassa aina esitin että kaikki ok.
No eräänä päivänä vauvan ollessa tasan 2kk ikäinen menin hänen viereensä ja sanoin "hei sinä muukalainen" yhtäkkiä vauva katsoi silmiini,mutta eri tavalla kuin ennen "hän oli mukana katseessa"
4157
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 4

Vanhimmat

Ihana tarina, kiitos siitä - ehkä annoit jollekin toivoa myös :)

Äänestä

Kiitos muiden puolesta, itselleni ei ole vielä vuosiin tulossa vauvaa mutta kerään tietoa jo valmiiksi jotta olen mahdollsimman hyvä vanhempi lapselleni kun se aika koittaa ;) Varmasti auttoi ja lohdutti monia, kiitos! :)

Äänestä

Meillä on kolme lasta ja itselläni raskausaika on aina ollut helppo, mutta vauvan kanssa etenkin ensimmäinen kuukausi todella raskasta aikaa. :(

Väsymys painoi eniten, kun vauva on ollut kuukauden ikäinen ja ristiäisetkin vielä järkkäämättä. Kaikki lapsemme on kastettu alle 2 kk:n iässä ja oikeastaan vasta sen jälkeen olen alkanut nauttia äitiyslomasta, kun rutiinit (syömiset, ulkoilut) vauvan kanssa ovat tulleet säännöllisemmiksi.

Äänestä

Kiitos kirjoituksesta!:)
Tälläisiä asioita pitäisi kertoa useammin, koska itsekkin vähän elin siinä harhaluulossa että ensinnäkin raskausaika on niiiiiiin ihanaa ja pienen vauvan kanssa niiiin ihanaa.
Mulla on vähän erilainen tarina kun vauva oli hartaasti toivottu ja yritetty. Kuitenkaan en nauttinut raskaana olosta juurikaan.Tietysti oli ihanaa tuntea vauvan potkut, mutta enemmän odotin sitä että sen vauvan saisi sieltä mahasta syliin. Varsinkin kaikkien hössötys suorastaan ärsytti ja en halunnut olla huomion keskipisteenä.
Kaikki hoki mulle,että vauvat vaan nukkuu ja syö. No ei nukkunut, söi vaan koko ajan. Ensimmäiset kolme kuukautta olin jossain ihan täydellisessä koomatilassa kun ei saanut missään välissä oikein nukkua kunnolla. Muistan kun vauva oli n.1kk vanha ja heijasin vaunuja ajatellen "Tää ei ole totta että tää lapsi ei nuku koskaan".Siihen rumbaan kun lisättiin vielä se,että imetys oli yhtä taistelua vaikka kaikki kertoi senkin olevan ihan piece of cake.
Pikkuhiljaa se kuitenkin siitä lähti :) Laps oppi nukkumaan päivällä kunnon unet ja rupesi ottamaan kontaktia ja touhuamaan.
Nyt on ihanan (:D) toimeilias pieni 9kk vanha pojanvintiö joka menee joka paikkaan ja tekee kaikkea mikä on kiellettyä.
Mulle ei myöskään tullut heti sitä rakkauden tunnetta mistä kovasti puhuttiin. Hoidin lapsen ja "seurustelin" hänen kanssaan, mutta pikkuhiljaa se rakkaus kasvoi ihan mahdottomiin mittasuhteisiin ja iltaisin tuijottelen nukkuvaa lasta ja ajattelen kuinka ihana tuo pakkaus on

Äänestä

Kommentoi aloitusta


toivoa on<3 kirjoitti:

hei! eksyin tälle palstalle ja tuli vanhat muistot mieleen ja ajattelin kertoa tarinani, joten aloitan ihan alusta.

eli olimme mieheni kanssa seurustelleet jo muutaman vuoden ja ei varsinaisesti yritetty lasta,mutta päätimme että jos tulisin raskaaksi niin lapsi olisi meille tervetullut. no niin sitten yksi kaunis päivä totesin että menkat ei ole alkaneet ja tein positiivisen testin ja olimme mieheni kanssa innoissamme uudesta tulokkaasta ja ajattelin että elämä on ihanaa jne,kaikki hyvin...

No pian kuitenkin huomasin että olen kovin itkuinen kokoajan, no ajattelin että tälläistä nyt sitten on olla raskaana ja yritin olla itkemättä ainakaan kokoaikaa.Pian myös alkoi tulemaan hysteerisia pelkoja vauvan terveydestä ja keskenmenosta. Jossain vaiheessa pidemmällä raskautta olin hysteerinen ja itkuinen kaikki päivät, saatoin monta tuntia tuijottaa seinää ja kuullostella että vauva liikkuu tarpeeksi! No pian mieheni ilmoitti että muuttaa pois. Muistan ajatelleeni vain että parempi niin että en jaksa tuntea huonoa omatuntoa kun en jaksa olla mieheni kanssa. Pystyin jatkamaan eteenpäin vain ajattelemalla että pian vauva syntyy ja kaikki muuttuu paremmaksi.

No niin se päivä koitti kun sain vauvan kotiini ja ensipäivät meni vain opetellessa ja ihmetellessä vauvaa. Pian huomasin että minulla ei ole kovin äidillinen olo, en oikein osannut sanoa mitä tunsin vauvaa kohtaan vai tunsinko mitään, tämä tunne hämmensi minut "eikö nyt pitänyt olla helpompaa kuin raskausaikana"?
muistan lukeneeni joskus että jotkun äidit eivät rakasta lastaan, mietin että käykö minulle niin"enkä rakasta vauvaani"?
No siinä sumussa meni ensimmäinen kuukausi.

Vauvan ollessa reilu kuukauden ikäinen mietin että eikö ensihymyn pitäisi pikkuhiljaa tulla. No päivät pitkät yritin saada lastani hymyilemään minulle, kutitin,lauloin,pelleilin tein kaikkeni,mutta ei! yritykset päättyivät vaan itkuuni"en saa kontaktia lapseeni"!
Yöllä muistan heränneeni ja mietin että missä vika, minussa, vauvassa, onko hän sairas,sokea,kuuro, mistä on kyse. Olin niin masentunut että halusin vain pakata tavarat ja lähteä,(ei minusta ole äidiksi)!!!
Huomasin että en mielellään turhaan pidä vauvaa sylissä,pidin aina vaan jonkun pehmusteen päällä tai kantokopassa, en tuntenut tarvetta ottaa huvikseen syliin ellen syötä jne...sain vauvaan kyllä katsekontaktin jo pienestä pitäen, mutta tuntui aina ettei vauva ole "mukana katseessa"vaikea selittää..

No pian päätin että en turhaan väkisin yritä luoda suhdettä välillemme, olin aivan masentunut en nähnyt valoa tulevaisuudessa, päivät meni vauvan kanssa kahden ja tukea ei ollut. neuvolassa aina esitin että kaikki ok.
No eräänä päivänä vauvan ollessa tasan 2kk ikäinen menin hänen viereensä ja sanoin "hei sinä muukalainen" yhtäkkiä vauva katsoi silmiini,mutta eri tavalla kuin ennen "hän oli mukana katseessa"

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu