Siis muiden mielestä edes jossain asiassa. Luin lehdestä, että on monia, jotka koskaan eivät ole saaneet kuulla, että olisivat onnistuneet jossain asiassa. Itsekin olen melko usein sivusta seuranneena kuullut, kun vanhempi on sanonut lapselleen "sinusta ei ole mihinkään." Ehkä olemme hanakkaampia antamaan negatiivista kuin positiivista palautetta. Itse olen saanut kumpaakin, tuota negatiivista eniten tällä palstalla koko elämäni aikana. Mistä muuten olen sitä mieltä, että voisimme pysyä asialinjalla emmekä antaisi arvioita. Perusteet ovat hataria.
Oletko koskaan ollut hyvä?
1943
72226
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 72
Vanhimmat
Kun nyt vanhana harmaapäänä,menneitten talvien lumet kulmillaan luon katseni menneisiin myrskyisiin vuosiin.
Voin levollisin mielin sanoa että olin hyvä yhressä asiassa sen kuulin lapseni suusta.
Muulla ei ole minulle merkitystäkään , tai pariviikkoa sitten soitti työkaveri menneisyyretä ja sanoi yllättävän asian.
Häntä kuulema potutti ja hän soitti kun halusi kuulla rauhallista ääntäni se kuulema antaa rauhallisen mielen.
Olen siis hyvä korvalle.
Kyllä se niin on, että pikkuisetkin myönteiset asiat saavat hyvälle tuulelle.
Lukuisia kertoja, eri asioista, eri tahoilta. En koe jääneeni paljostakaan paitsi.
Tärkeintä kaikesta on vaimoni antama tunnustus. Hän on ilmaissut asian siten, että "olen paras mahdollinen aviomies hänelle".
Minä kunnioitan vaimoni arvostelukykyä muiden ominaisuuksia ohessa.
Omille vanhemmilleni mikään ei riittänyt.
Oppikoulussa olisin kelvannut ainoastaan luokan parhaana oppilaana.
Koenumeroissa kelpasi vain luokan ainoa kymppi. Ainoa 9,5 oli jo huono tai jos jollakin oli, omani lisäksi kymppi, niin sen merkitys vesittyi oitis.
Itsetunto alkoi rakentumaan vasta poikamiesajan kiertolaisvuosina.
Totesin, etten minä niin hiivatin huono olekaan.
Taitaa olla vastavuoroista teillä tuo viestintä. Vanhempana yritin sanoa lapsilleni, ettei aina edes kannata pyrkiä täydellisyyteen. On oltava realisti eli ajateltava, miten paljon kannattaa panostaa eri asioihin. Tyttäreni muistaa vieläkin, kun näytti minulle pistokoettaan, oli saanut kutosen. Totesin, että alat vihdoinkin oppia. Hän oli panostanut samana päivänä olleeseen toiseen kokeeseen. Hän tuppasi alkuvuosina olemaan liian "pinko".
" vanhemmilleni ei mikään riittänyt "
Samat sävelet. Naapurin lapset olivat joka asiassa parempia-mukamas.
Koskaan ei kehuttu, koskaan ei arvostettu esim urheilusuorituksia, ainakaan hopeasijaa. No ei muistella pahalla, vaikka oman itsetunnon kanssa on ollut tekemistä yllinkyllin.
Ilmankos, Jm-50. Kovan onnen lapsia ollaan..))
Onhan se yksi lohtu, ettei ollut ainoa, joka sai tuntea huonouden nahoissaan...
Meitä saattoi olla kokonainen sukupolvi, jolle opetettiin, että oli turha pörhistellä...
Kuuluukohan suomalaiseen kulttuuriin se, ettei omia arvosteta? Melko yleistä tuntuu olevan vaikka on sanonta "meidän lapset ja naapurin kakarat".
Mieheltä sain kommentin, ettei alleja ole! Se oli kehuksi tarkoitettu. Monilla on jo tässä iässä.
Työssä sain esimieheltä kehut. Asiat oli kaikesta sivullisten moitteesta huolimatta menneet hyvin. Siinä oli paikallista kateutta, ei olisi suotu edistystä muille.
Talouden pidostakin jotakin kiitosta on tullut. Töissä ja kotona.
Lapsuudessa sitten oli sitä moitepuolta enemmän. Siitä lienee sisuuntuminen alkanut. Liika kehuminen ei ole hyväksi, mutta kyllä silläkin paikkansa on, kun on rehellistä, eikä imartelua. Omalle lapselleni olen antanut myönteistä palautetta, muun ohella tietty. Iloitsen hänestä muuten vaan. Ja on hieno huomata, että joitakin oppeja on mennyt perille. Ei kaikki sentään.
Kerran toppuutelin erästä, joka kehua reposteli kääretorttuani. Jotenkin se meni yli.
Kaikkea kohtuullisesti on hyvä ohje, kehuissakin. 1943 on minusta lämmin persoona. Moni muukin, mutta hänen kommenttejaan luen mielelläni.
Että kiitosta vaan ja hyvää kevään jatkoa kaikille!
Noista miehistä puheenollen minua on yleensä kunnioitettu. Kaksi tärkeintä eivät yleensä suoraan kehuneet, tuli vähän kautta rantain.
Minun itsetunto juuri nyt parhaimmillaan, erosta jo jonkin aikaa. Kaikilla ei mene niin hyvin parisuhteessa.
Hyvään suuntaan on kehitys menossa, hyvää jatkoa Sinulle.
Ne muutamat kehumiset, jotka kotona sain, muistan lopun ikääni...ei niitä niin montaa ollut, mutta kyl mie myöhemmässä elämässäni kehujakin olen saanut..
Ja, olen samaa mieltä palstalla voisi ihmisten luokitukset jättää pois, mutta minkäs teet..aina joku selvänäkijä mahtuu joukkoon..ei välitetä, viitataan kintaalla päivänpeiliin. :)
Minua kyllä kannustettiin kotona. Myös mieheni ja miesystävni olivat samoilla linjoilla. Vielä vuosi sitten miesystäväni totesi sairaalassa, että minun laittamani ruoka on ollut parasta. Sehän lämmittää vielä rajan takaa.
Jouduin minäkin tarkistamaan tuota arvostukseni antamista lapselle aikoinaan, kun tyttäreni tuli kouluhammaslääkäristä ylpeän iloisena ja kertoi hammaslääkärin kehuneen häntä. Tietysti uteliaisuuteni heräsi kysymään, mikä hänessä niin kehuttavaa oli. No, "hammaslääkäri sanoi, että minulla on hyvät oksennusrefleksit".
Tuli siinä mieleen, että olisiko jäänyt jotenkin alikehutuksi, jos tuo jää hänen suurimmaksi ylpeyden aiheekseen elämänsä varrella.
Opettajana yritin aina perustellusti löytää jotain hyvää, kun tehtäväni oli arvioida suorituksia. Luulen olleeni melko objektiivinen. Ei ollut ennakkoasenteita, vaan suoritus suorituksena. Joku yleisesti heikkona pidetty oppilas saattoi yllättää.
kiitos, kyllähän minäkin sain kuulla olevani hyvä, mutta vasta sitten kun olin muutamassa?
Minäkin olin maailman paras mies , noin vuosi eron jälkeen.
Minua kehuttiin , kun huomattiin että uutta on vaikea löytää ja kapakat on täynnä juoppoja, öriseviä ukkoja.
Eikös se joku sananlaskukin ole että "hyvähän koirakkii kuoltuusa"..
Onneksi olin kehunut miestäni ajoissa. Ei jäänyt huonoa oloa hänen äkillisen poismenonsa johdosta.
Se onkin tärkeää, että omilleen antaisi sen hyvän palautteen, kun aihetta on. Minäkin onneksi ehdin isääni kiittää, kun piti itsellään, eikä luovuttanut kasvatiksi.
Kaikenlaista oli silloin vaikeuksien aikaan.
Nyt sitten nautin sisaruksistani, kun ei ole lapsista huolta. Ollaan tärkeitä toisillemme. Kasvattina olisin ollut ainoana.
Mukava aihealoitus, sillä onneksi aika kultaa muistot, vai mites se minikään?
Itse en muista, että vanhempani olisivat mitätöineen mitään yrityksiäni, ...päinvastoin. Ei muuten toistenkaan sisaruksieni.
Vaan minäpä kelpasin isän kanssa tukinajoonkin ja muihinkin ns. miestentöihin, sillä edesmennyt veljeni oli 3-v nuorempi. Vanhin siskoni osasi vain paistaa pullaa ja kakkuja, mutta ei lypsää lehmiä, eikä lantaa hajoittaa!!
Mutta siskoni oli kyllä ovela, jota olen jo täällä muistellutkin. Ihanasti hän kannusti minua pellonlaidassa, kuinka hyvä minä olen levittämään (p**kaa)ja kuinka kauas saan ne lennätettyä!!!
Voi minä poloinen raukka. Edelleen olen hieman yllytyshullu, sillä ihanaa on, kun kehutaan. Onneksi täältä on saanut tuota levitettävää ainetta sitten päälleenkin.
Muistankohan oikein, mutta lapsiani en ole moittinut...siis väheksynyt, ettei heistä olisi mihinkään? Onhan heistä ollutkin, eipä silti.
Jouduin minäkin lapsena tekemään paljon töitä ja olin ylpeä, että osasin. Pääsiäisenä 1951 äitini joutui äkkiä lähtemään Helsinkiin sairaalaan. Lehmät piti lypsää eikä ulkopuolista apua saatu äkkiä. Mummo lypsi, isä yritti, mutta parhaiten suoriuduin minä - 8-vuotias. Tämän taidon opin jo 5-vuotiaana.
Uskomatonta, mutta totta, olen huomannut tämän myös. Eli vaikka ikää tulee, niin samanlaiset tyylit säilyy sisaruksilla vanhanakin, kun tavataan.
Hitaasti muuttunevat nämä asiat.
Ilmeisesti olen ollut erinomainen.
Ensimmäiset moitteet sain vasta, kun aloin palstalle kirjoittamaan.
Kohtuu-eläke juoksee, nälkä ei vieraile, kun tarkoituksella.
H.
Itsehän kissakin häntänsä nostaa :)))
Miten on kuulosi laita?
"1943"
Minulleko?
H.
Kyllä minua on kehuttu - ei saavutuksia tai suorituksia niinkään, mutta henkilönä - kilttinä kelpaa..))
Jopa sellaiset, joiden kanssa on oltu napit vastakkain ja ajauduttu eri seuroihin, ovat jälkeenpäin osoittaneet ystävyyttä ja luottamusta.
Tämä koskee siis aikuisuutta. Lapsena olin kovan kommennon alla vanhemman veljeni taholta ja se huonoudentunto, joka sieltä jäi, nostaa päätään vieläkin sopivassa tilaisuudessa. Elämän varrella se on näkynyt alisuorituksina ja vastenmielisyytenä kaikkea kilpailua kohtaan.
Aloittaja viittasi palstan palautteisiin. Vaikka minua on kohteltu täällä pääosin hyvin, täällä on tullut selväksi se, miten helposti tulee väärin ymmärretyksi. . Ehkä se ei johdu meistä kirjoittajista vaan palstan rajoituksista: ei nähdä toisiamme, ei kuulla äänen sävyjä... Asialinja olisi tietenkin turvallinen, mutta kaikki emme ole sen taitajia ja jotenkin puolustan myös jokaisen oikeutta puhua omalla äänellään - jopa silloin, kun se kuulostaa pahalta jonkun toisen korvaan .
Aikuisena olen ajatellut, että ovatko veljet jääneet varjooni. Sain paljon huomiota, mutta tyttönä jouduin tekemään paljon töitäkin. Esim. veljeni opettelivat lypsämään vasta minun lähdettyäni opiskelemaan.Minusta ihmisen elämä voi olla tosi kovaa eikä ilkeily missään ole suositeltavaa. Voi vaieta, jos on vain negatiivista sanottavaa - tai ainakin miettiä vielä kerran.
Hieno kommentti, demeter1.
Pysyvä vaurio sieluni syövereissä.
Sain rakennetuksi itsetuntoni 20 vaiheessa mutta muutamista piirteistä en pääse eroon.
Minua inhottaa ja raivostuttaa tämän kansan itsensä vähättelyn kulttuuri.
Toinen raivostuttava asia on "toisten aivoilla ajattelu".
Voi, voi! Mitähän nuo ihmiset nytkin minusta ajattelevat?!
Tällä piirteellä ja vetoamalla kateuteen tälle porukalle markkinoidaan vaikka mitä.
Vaimoni huomauttaa joskus, ettei minun tarvitsisi liioitella ympäristöstä ja muista ihmisistä piittaamattomaan suuntaan käytöstäni.
Pukeutumista myöten.
Minulle itseni vähättely on niin arkipäivää, etten viitsi sitä inhota...)) (laiska-lasse).
Mutta uskon ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Kyllä tuo vähättelykulttuuri helposti johtaa siihenkin, ettei viitsitä edes yrittää kun ollaan niin huonoja. Tosin jotkut nuoret näyttävät kääntäneen sen niin päin, että vähättelevät ympäristöä, joka ei tunnista heidän lahjojaan ja tarjoa heille sitä parasta...))
Ympäristöstä piittaamattomuuden liioittelu on tuttua minullekin. Usein se on ominaista niille, joiden lapsuuden perheessä ei kaikki ollut kohdallaan...
Sitä tahtoo ikäänkuin osoittaa muille, että minä kelpaan ainakin itselleni, kun muista ei voi olla varma...))
Vanhemmiten olen kyllä antanut sovinnaisuussäännöille aika paljon periksi - ihan laiskuuttani. Helpommalla pääsee, kun eI erotu muista...
Samaa mieltä kanssasi tuosta vähättelystä ja muiden mielipiteistä. Joskus kauan sitten yli 80-vuotias leskimies odotti naisystävää yökylään. Oli vähän miettinyt voiko tulla, sillä mitä naapuritkin.....
Tietenkin sitä pitäisi kysyä "noilta muilta".
Olen, toki olen ja olen vieläkin monessa hyvä, ainakin, jos nerkoudesta on kyse.
Oppikouluunkin pääsin toiseksi parhaana, vaikken ollutkaan diplingenjöörin tyttö. Kun ei ollut ollenkaan enää perheessä isää.
Työssänikin olin liian hyvä ja tarkka, mikä sangen suuresti sapetti pikkupomoa.
Olen saanut kiitosta, ja osaan myös antaa sitä.
Jos potuttaa, pidän ennemmin suuni kiinni, kuin auon päätäni.
Olin vasta kymmenes tyttöporukassa tuossa oppikouluun pyrkimisessä ja yliopistoon pääsin viimeisenä 20:stä. Ei näkynyt opinnoissa etenemisessä. En valmistunut ennätysajassa, koska olin työssä opintojen ohella. Ihan onnistuneen työuran sain, en joutunut olemaan työttömänä lainkaan, vaikka myllerryksiä oli.
Tosi hankala kysymys, äskenkin tein virheen ja minua kutsuttiin hyväksi ihmiseksi. Vein puskansuojushäkkyrän väärään varastoon ja kuulin: "älä hyvä ihminen sitä tänne tuo", ota tuosta selvää.
Kyllä pitäisi ihmisen saada selvempää palautetta, kun väärin toimii.. :)
Oikeasti, kai sitä tällainenkin tumpelo on joskus jossakin asiassa onnistunut, ainakin yhesti.
Positiivista palautetta on kiva antaa ja saada, mielikin siitä piristyy.
Viime aikoina olen tsempannut tytärtä kaikin mahdollisin tavoin, onneksi hän luottaa siihen, että tuen niin paljon kuin vain voin. Elämä ei aina ole kuin silkkiä vaan, mutta kaikista on johonkin, kykyjensä mukaan.
Lapselle ei koskaan saisi sanoa, ettei hänestä ole mihinkään.
"Anceli"
Voi hyvä lapsi kulta!
Älä nyt tuommoista tee tuolla kädelläsi.
Isin pitäisi antaa sinulle vain ripsi-harja ja muste-pullo.
Jos nyt niin kovasti haluat hauiksiasi(?) koukistella, niin saat ripsien-koukistaja-saksetkin.
Nyt saa luvan riittää hassuttelut.
Anna nyt niin minä puhallan pipiäsi.
H.
On mullekin hyvästi sanottu, Anceli..)) Vanhan liiton aikoihin, kun vielä ajoin autoa, silloinen puoliso sanoi jostakin virheliikkeestä: "älä hyvä mies"...
Sattuman oikusta minulla on myös käsi joka toimii ja sillä voi puuhastella kaikenlaista, ihan pihallakin.
Minen jaksa ripiharjojen kanssa vehdata, tällä näöllä tulos voisi muistuttaa lähinnä pandakarhua.
Olkoon sitten, en enää tänään hassuttele kuin pikkuisen ja huomenna lisää.
Kiitos puhalluksesta, hitsi vieköön, sehän auttoi.
Olet sie melkoinen mestari.. :)
Aika hyvä olet ollutkin, kun nousit ihan miesten joukkoon.. :)
Mutta ei tuo "hyvä ihminenkään" kovin paha ole.
Kohteliaita miehiä sentään sanomisissaan.
Sanos muuta Anceli. "Hyvä jätkä" on myös aika hyvä kehaisu, tällaiselle vanhalle rouvalle. Sitäkin on joskus kuultu..))
Mutta varoituksen sana minultakin: take it easy - kätesi kanssa. Meidän empaatikkohan sen tosin jo sanoi...Mutta jatketaan kuiskintaa kulisseissa. Ettei viedä liikaa tilaa..))
Meidän empaatikko yllättää joskus myönteisesti, pitäisikö huolestua... :)
Olen varovainen, kiitos sinullekin huolenpidosta.
Juu, kuiskitaan toisaalla enemmän ja kyllä se oli rentukka siinä kuvassa.
Yhdyn mielipiteisiisi.Olen muuten törmännyt melko moneen sellaiseen tapaukseen, että vanhemmat suosivat toisia lapsiaan. Hylätyt hakevat vaikka koko ikänsä vanhempien hyväksymistä.
Auton ajamista on kehuttu, anoppi varsinkin. Ja mies. Olenkin hovikuski sairaalareissuilla.
Ihan ite huomaan puutteitani, kuten tavanomainen kokkitaito tai viherpeukalon puute. Kaikesta innosta huolimatta:)
Pian taas kukat nousevat kukkimaan!
Hyötypuutarha jäi haaveeksi. Taitoa ei ole tarpeeksi. Nyt ei riitä paukutkaan kaikkeen yrittämiseen. Nautin olevasta.
Samasta taidosta olen saanut kehuja ja vähän ihmettelyäkin " että ihan Helsingissäkin ajaa".
Olen saanut enimmäkseen positiivista palautetta, se mikä on ollut negatiivistä on ollut aiheesta ja olen ottanut opiksi.
Ylenmääräisiä kehuja olen saanut myös paljon ja ne ovat nolostuttaneet, en ole hoitanut iäkkäitä vanhempiani kehuja saadakseni, ainoastaan rakkaudesta heitä kohtaan.
Saan myös paljon kehuja siitä että olen monitaitoinen, omasta mielestäni jokainen ihminen oppii tekemään kaikkea, kun vain haluaa. En ole koskaan erotellut miesten ja naisten töitä.
Palstan palautteet on ainoastaan provoja, niille en antaisi mitään arvoa.
Kyllä kehumiselle täytyy olla jokin peruste. Muuten se on merkityksetön. Et luultavasti ole joutunut kunnon kiusaamisen kohteeksi. Se aiheuttaa tietynlaisen herkkyyden viestin vastaanotossa.
"Oletko koskaan ollut hyvä?"
Olenhan minä ainakin joskus, ja ainakin yrittänyt, olla hyvä(nä)kin, mutta heikohkolla menestyksellä...
Vielä on aikaa menestykselle, onnea matkaan.
vanha sanonta myös: kyllä se on hyvä mies nukkuessaan :)
En ole kuullutkaan, aina löytyy myönteistä, jos haluaa löytää. Muuten punaisen tekstin ilmoittava esto on yleistynyt. Lie yksi syy viestittelyn harvenemiseen?
Eilenkään en päässyt läpi. Se on syy varmaan. Ja välillä kommentit oli no, en viitsinyt lukea saati vastata.
Tänään onkin mukava viestitellä.
Minulle tuli banni päälle tämän vappuisen kirjoituksen jälkeen, joten arvostelkaa kuinka paha ja ilkeä olen.
Olen olettanut, että banni ei voi tulla jos koneen on onnistunut avaamaan ja sitten kirjoittelemaan.
Kukahan jaksaisi kehua, että oletpa aikaansaava, kun vaihdat tuon tikkusi toimivaan?
Olen oppinut täältä jonkun valistamana, että auttaa, kun sulkee koneen ja avaa uudelleen. Saa uuden numeron, jota esto ei ehkä koske. Yleensä ei maksa vaivaa, vaan olen poissa.
Tiedän ja vastasin, mutta banni tuli päälle....taas...vaikka olen jo kirjoitellut aamulla jonkun kommentin. Uskomaton on tämä....jota ei ilmeisesti saa mainita.
Ei tarvetta ulkopuolisille fanittajille.
Jotkut onjotenkin riippuvaisia ulkopuolisten lässytyksistä. Pitääpi olla kirjahylly täynnä standaareja ja prenikkaa rrintapielessä. Mun mielestä tollasilla tyypeillä itsetunto hukassa. Ja tittelit kans hauska asia. Kuka tahansa voi nimittää itsensä toimitusjohtajaksi ja saada joltain pikkukylältä muutaman vuoden päästä "Vuoden yrittäjä" palkinnon. Palkkatoimari saa yleensä potkut jossain vaiheessa.
Mä lähden erilinjalta. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Mulle riittää itelle se, että jos ite on suht tyytyväinen johonkin juttuun, se on paljon se. Se ja sama, mitä joku muu on mieltä, kehumisen takana aina taka-ajatuksia ja omanedun tavoittelua. Kaikki runkkarikerhothan perustuvat siihen, että kaikki kehuvat toisiaan. Jos ei kerhotoiminta kiinnosta, pitää sitten itse kehua itseään. Mun mielestä siinä on itsetunto parhaimmillaa tai huonoimmillaan esillä. Jos uskaltaa ite kehua itseään, pitää olla jotain takana, mitä itsestään kehuu. Jotkut kehuu itseään, vaikka takana ei ole mitään.
Niettä eipä kiinnosta ihmisten mielipiteet paljoakaan,
=DW=
Olet luultavasti elellyt hieman erilaisissa ympyröissä kuin minä. Noita ulkoisia prenikoita ja sen sellaisia en kyllä arvosta minäkään, mitään sellaisia en halua. En myöskään ajattele, että on taka-ajatuksia, myönteinen ilmapiiri ihmisten kanssa ollessa on miellyttävä kokemus. Ja se kohentaa mielialaa, ei ole kyse suurista asioista.
Useampia tietolähteitä.
Armeijan kantakortti: Vilkas ja helposti kiihtyvä, rajattomasti ruumiillisiin voimiinsa luottava, hyvä käskijä, erinomainen johtaja, alasistaan huolehtiva.
Kallonporaajat: Nopea, tehokas toteuttaja. Tulosorientoitunut. Kärsimätön, ei sovellu pohdiskelua ja pitkäjänteistä suunnittelua vaativiin tehtäviin.
Työelämä: Valmistumiseni jälkeisiä, ensimmäisiä työpaikkoja lukuun ottamatta minun ei tarvinnut hakea työtä.
7 toistaiseksi työsuhdetta, 10 konsulttitoimeksiantoa.
Siviili: Olen edelleen 1969 solmitussa avioliitossa eikä mattojen halkileikkaus ole käynyt kummankaan mielessä.
Eikös tuosa jo tullut riittävästi kehuja?
Hyvä, että olet tyytyväinen elämääsi ja luulen, että tämä säteilee ympäristöösikin.
Heikkoutta vai "säteilyn" vaikutusta?
Uskon aina ihmisistä hyvää kunnes, joskus harvoin, toista ilmenee.
Osuit ytimeen.
Jotkut tosiaan tarvii ulkopuolista fanitusta ja mieluusti kehuvat retostelevat niillä. Heikkoa itsetuntoa koitetaan peitellä elvistelemällä niillä. Paljon ihmisiä, joilla piironkin laatikko täynnä prenikoita ja standaareja, kunniakirjoja, ties mitä. Jollain kahelilla voi edelleen olla kirjahyllyssä oppikoulusta saamansa hymypoikapatsas.
Itsekehu,paras kehu.
=DW=
Tuli vielä mieleeni, että sekin on tärkeää, että on hyväksytty. Erittäin kiitollinen olen siitä, että lasten ollessa pieniä vietimme lomat paikassa, jossa tien toisella puolella oli samanikäisiä lapsia. Voi sitä askelten määrää, joka syntyi kun kipitettiin naapuriin. Ja oltiin tervetulleita puolin ja toisin. Lapselle tämä on erittäin tärkeää. Syntyi ystäyyssuhteet, jotka vieläkin ovat voimassa.
1943
Minun lapsuus oli todella yksinäistä toisten lasten suhteen, koska asuimme "ei missään", koska sinne ei ollut tietä sähköistä puhumattakaan.
Olihan meitä sitten 4-sisarusta ja kesäksi saimme aina serkkupojan. kesävieraita meillä oli paljon ja sen työmäärän, mitä äitinikin teki karjanhoitonsa ohella, niin huvittaa tuo Lorenan aloitus.
Omilla lapsillani oli taas aivan mahtavat puitteet Espoon korvessa, koska perheitä oli neljä ja kaikilla kaksi lasta, samanikäisiä...suurinpiirtein. Hyvä jos jokainen sai oman pesueensa yöksi kotiin.
Lapsenlapsilla onkin jo surkeampaa, koska ikäistä porukkaa ei ole lähellä. Siispä tyttäreni joutuu kutsumaan joskus tarha ja koulukavereita kylään. Asiahan korjautuu, kunhan lapset kasvaa, vaikka silloin saattaakin tulla hieman isompi ongelma!
täältä "pellonpientareelta
Meillä oli naapurustossa sopivasti porukkaa. Useimmiten oltiin meidän nurkissa, koska meidän isä oli lempein. Ja meidän kodin vieressä oli puro, joka antoi ideoita puuhasteluun. Omat lapseni olivat päivähoidossa. Usein joku kaveri tuli mukaan koulusta, sillä meille pääsi kävellen. Moni käytti koulutaksia.
Voi hyvät luojat näitä valitus-virsiä.
Minä kohtasin lapsuuteni vanhempieni rakentamassa rintama-miestalossa, aunto-alueella jossa ei muita asunutkaan, kuin rintama-miehiä.
Busseja tuli ja meni ahkerasti, ja taksin valot vilkkuivat heijastuen katoilta.
Jokaisella miehellä oli pilven-piirtäjä mielessä, koska olivat viitisen vuotta asuneet kuopissa.
Parista tuli SM-tason ampujia, kiitos harrastuksestaan niissä kuopissa.
Lapsia oli alueella niin ettei pilviltä piirroksia nähnyt.
Vaan, nyyh! tunsin itseni niin yksinäiseksi.
Vanhempani olivat sivistyneitä, ja tekivät minusta huippu-älykkään, fiksun nuoren miehen.
Naapurien vanhemmat eivät ihan nousseet samalle tasolle.
Onneksi olin vahva ja voimakas jo pienestä pitäen, joten nuo kakarat eivät uskaltaneet hyljeksiä minua. Minä opetin heitä ylpenä koulu-kiusaamisen saloihin.
H.
Onko se suurin saavutuksesi. Koulukiusaamisen osaaminen?
"?--?"
Tuota pitää kyllä kysyä lapsuus-tovereiltani.
Miten ovat kyynärpäänsä kehittyneet, ja katsovatko ne sitten minun ansiokseni vai ei.
Vanhempansa ainakin kiittivät minua usein ja faija sai ansiotonta arvon-nousua.
Mutsillekin sanottiin usein, että on sinulla sitten komeat ja fiksut miehet.
Se nyt on ainaski ihan varma, kyyneleet vuotivat kylällä, kun minä maailmalle lähdin.
Sain minäkin ansioni mukaan, mukava eläke kolahtaa taas, maanantaina, luulisin?
H.
Minkä tulkitset valittamiseksi? Tuo muu juttusi on provoa.
Eiköhän tuota eläkettä kolahtele jo useimmille täällä. Mulle ei maanantana, vaan vasta kahden viikon päästä.
Olen suorastaan katteellinen kalenterin seurannastasi!
Itselläni ei ole harmaata haisua eläkkeen maksupäivästä. Seuraavan kerran kun menen nettipankkiin niin näen onko sen maksuaika kuukaudesta jo ollut.
Aina hyvä, tosin harvalle suomalaiselle tänään, sillä nollat ovat nollia- ei Teille eikä suvulle, mutta näin.