Romanit ja kirkko historiassa
Kirkon suhde romaneihin 1500 - 1800 -luvuilla oli ongelmallinen. Kirkko osallistui valtiovallan kanssa vainotoimenpiteisiin romaneja vastaan. Yleisesti kirkon kanta romaneja kohtaan kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana on
ollut yhdenmukainen valtiovallan kannanottojen kanssa.
Todennäköistä on, että romanien vaino- ja sortotoimet eivät olisi onnistuneet, ellei kirkko olisi antanut julkista siunaustaan kirkolliskokouksissaan. Useimmiten se jopa aktiivisesti tuki romanien hävittämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Papit suhtautuivat kielteisesti romaneihin. Heidän kielteiseen asenteeseen saattoi vaikuttaa itse Martti Luther, joka oli varoittanut Liber vagatorumin (1528) esipuheessa tällaisista kulkijoista ja antanut hyväksymisensä heidän hävittämiselleen.
Ruotsi-Suomessa arkkipiispa Laurentius Petri määräsi 1560, ettei papisto saanut olla missään tekemisissä romanien kanssa. Näin ollen romanit jäivät paitsi yleisistä kirkontoimista, kuten siunaaminen hautaan, kastaminen ym. palvelut. Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 romanit suljettiin kokonaan kirkollisten palvelujen ulkopuolelle. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa kiertolaisille erotettiin välittömästi palveluksesta.
Kirkko ei vastustellut valtiovallan määrätessä v. 1637 romanit joko karkotettaviksi maasta (tai jopa hirtettäviksi) tai sulautettaviksi keinolla millä hyvänsä muuhun yhteiskuntaan. Vuonna 1686 kirkkolain asetus loi uutta linjaa, jossa pyrittiin siihen, että romanit asettuisivat paikoilleen ja luopuisivat kuljeskelevasta elämästä. Asian ratkaisemiseksi nähtiin tarpeelliseksi taivuttaa romaneja jättämään lapsensa kristilliseen kasvatukseen. Näin ollen vanhemmat joutuivat luopumaan lastensa hoidosta, mikä oli raaka toimenpide romaniperheitä kohtaan.
Kirkon suhde romaneihin 1500 - 1800 -luvuilla oli ongelmallinen. Kirkko osallistui valtiovallan kanssa vainotoimenpiteisiin romaneja vastaan. Yleisesti kirkon kanta romaneja kohtaan kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana on
ollut yhdenmukainen valtiovallan kannanottojen kanssa.
Todennäköistä on, että romanien vaino- ja sortotoimet eivät olisi onnistuneet, ellei kirkko olisi antanut julkista siunaustaan kirkolliskokouksissaan. Useimmiten se jopa aktiivisesti tuki romanien hävittämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Papit suhtautuivat kielteisesti romaneihin. Heidän kielteiseen asenteeseen saattoi vaikuttaa itse Martti Luther, joka oli varoittanut Liber vagatorumin (1528) esipuheessa tällaisista kulkijoista ja antanut hyväksymisensä heidän hävittämiselleen.
Ruotsi-Suomessa arkkipiispa Laurentius Petri määräsi 1560, ettei papisto saanut olla missään tekemisissä romanien kanssa. Näin ollen romanit jäivät paitsi yleisistä kirkontoimista, kuten siunaaminen hautaan, kastaminen ym. palvelut. Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 romanit suljettiin kokonaan kirkollisten palvelujen ulkopuolelle. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa kiertolaisille erotettiin välittömästi palveluksesta.
Kirkko ei vastustellut valtiovallan määrätessä v. 1637 romanit joko karkotettaviksi maasta (tai jopa hirtettäviksi) tai sulautettaviksi keinolla millä hyvänsä muuhun yhteiskuntaan. Vuonna 1686 kirkkolain asetus loi uutta linjaa, jossa pyrittiin siihen, että romanit asettuisivat paikoilleen ja luopuisivat kuljeskelevasta elämästä. Asian ratkaisemiseksi nähtiin tarpeelliseksi taivuttaa romaneja jättämään lapsensa kristilliseen kasvatukseen. Näin ollen vanhemmat joutuivat luopumaan lastensa hoidosta, mikä oli raaka toimenpide romaniperheitä kohtaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä romanit aika 'peeveleitä' olivatkin, Tuolla Gipsy Lore Socityn sivuilla on kuvauksia 1400-1500 luvun Italian maaseuduilta, missä ihmiset yrittivät vedota Paaviin romanien karkoitamiseksi. Romanit liikkuivat 200 hengen ryhmissä, menivät taloihin sil'aikaan kun väki oli pelloilla, varastivat kaiken ja kaikkialta, leiriytyivät kirjojen kupeille ja verantojen alle. Kukaan ei tohtinut tehdä vastarintaa, ja kun yksi ryhmä lähti, toinen oli tulossa.
Eihä varastaminen, vaikka onkin vaikeastti sidettävä pahe- ole mitenkään erikoista, sitähän harrastaa kaikki, kuka milläkin muotoa. Joidenkin intiaani heimojen keskuudessa kyvykäs varas nautti suurta kunnioitusta.
Mutta tuo varkaus ei yksitään säikkäyttänyt noita kylän ihmsiä, varmaan siinä oli maahantunkeutujien outo olemus, kieli, ja lukumäärä.
Ruotsi-Suomen kuningas, määräsi vuonna 1576 kaikki Norrlannin läänissä tavatut romanit
karkotettavaksi valtakunnasta. Tuohon aikaan maassa vallitsi ankara säätyjako. Toisaalta valtakuntaa
muokattiin yhdeksi kokonaisuudeksi: kaikkialla oli säädetty voimaan sama uskonto, samat elintavat ja
sama kieli. Näistä asioista johtuen Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 päätettiin, että
romaniväestöltä kielletään kirkolliset palvelut: vainajia ei saanut haudata siunattuun maahan, lapsia ei
kastettu, avioliittoon ei vihitty, jopa sairaanhoito kiellettiin. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa romaneille,
erotettiin välittömästi virasta.
Aiemmin, vuonna 1560 Laurentius Petri oli määrännyt, että papit eivät saaneet olla romanien kanssa
tekemisissä. Vuonna 1637 puolestaan kuningatar Kristiina antoi käskyn, jonka mukaan kaikki Ruotsi-
Suomessa tavatut romanit oli hirtettävä. Samaan aikaan maassa astui voimaan kuninkaallinen määräys,
jonka mukaan kaikki valtakunnan alueella olevat romanit piti karkottaa, mutta jos he jäivät maahan,
heidät voitiin teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.
Kirkkolaki ja asetukset loivat uutta linjaa vuonna 1686. Romaniväestöä pyrittiin asuttamaan ja heidän
liikkumistaan rajattiin. Romaniväestöä kohdeltiin irtolaisina ja heiltä otettiin lapset valtion hoitoon
yhteiskunnan kasvatettavaksi. Naiset joutuivat kehruulaitoksiin ja miehet vankiloihin. On hyvinkin
todennäköistä, että näiden tapahtumien pohjalta ovat syntyneet puheet siitä, että romaninaiset
”ryöstivät” lapsiaan, kun he hakivat lapsensa pois noista valtion lastenkodeista. 1600-luvun
loppupuolella Suomen kenraalikuvernöörinä toimi Pietari Brahe. Hänen määräyksestään romanit
pyrittiin asuttamaan Pielisjärven pitäjän autiotiloille. Pielisjärven alue oli Venäjän rajan tuntumassa ja