Tuhlasin sinuun aikaani
Sait vain jotenkin rakkauteni syttymään
Miten vieläkin menetetty aika menee hukkaan
Se jotenkin sattuu sydämmeen
Sait kuulla tunteistani
Kun luulin sinun tuntevan samoin
Miten sellaista voi rakastaa
Mikä ei edes tuntunut todelliselta
Vaikka olin luonasi
Se ei tuntunut siltä
Vaikka olit aivan vieressäni
Yksinäisyys tuntui pahalta
Kuljit ohitseni etkä sanonut mitään
Vaikka yritin puhua sinulle
Lähdit vain pois
Sekin sattui todella paljon
Itkin
Olin aivan lohduton
Olin silloinkin yksin
Et tainnut edes tietää
Kun tulet nyt vastaan
Kävelet taas ohi
Sanomatta mitään taaskaan
Yritän puhua sinulle
Käännyt katsomaan minua
En saa sanaakaan suustani
Naurahdat
Lähdet taas pois
Kuinka kauan vielä menee
Että rakkauteni sinuun katoaa
Sait vain jotenkin rakkauteni syttymään
Miten vieläkin menetetty aika menee hukkaan
Se jotenkin sattuu sydämmeen
Sait kuulla tunteistani
Kun luulin sinun tuntevan samoin
Miten sellaista voi rakastaa
Mikä ei edes tuntunut todelliselta
Vaikka olin luonasi
Se ei tuntunut siltä
Vaikka olit aivan vieressäni
Yksinäisyys tuntui pahalta
Kuljit ohitseni etkä sanonut mitään
Vaikka yritin puhua sinulle
Lähdit vain pois
Sekin sattui todella paljon
Itkin
Olin aivan lohduton
Olin silloinkin yksin
Et tainnut edes tietää
Kun tulet nyt vastaan
Kävelet taas ohi
Sanomatta mitään taaskaan
Yritän puhua sinulle
Käännyt katsomaan minua
En saa sanaakaan suustani
Naurahdat
Lähdet taas pois
Kuinka kauan vielä menee
Että rakkauteni sinuun katoaa
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luulen, että "tarina" on tuttu monille. Mutta me jokainen olemme erilaisia. Käsittelemme asiat eri tavoin. Toinen on vahvempi toinen heikompi.
Voiko aikaa toiseen "tuhlata" ? Häneen kenestä välittää? Tuskinpa vain.
"Tarinat" eivät valitettavasti vain kaikki kestä. Ihmiset ovat erilaisia. Eniten ero koskee vain häneen, joka jää "rannalle" muistojensa kanssa. Itku tulee sydämestä.
Ei kukaan lie tehnyt mitään väärää, että on rakastanut. Välinpitämättömyys ja vastuu toisesta kuuluisi kummallekin.
viisaita sanoja laudi...Aika parantaa kipeimmätkin haavat...ei poista arpia jotka jäävät...mutta, lopulta arvet muodostuvat sellaiseksi että, ikäänkuin ne vahvistavat tai sitovat sydämen vahvalla köynöksillään vielä vahvemmaksi...elämää varten. Siihen kuuluu aina Rakkaus ja kunnioitus (oikeanlainen sellainen)..myös itseään kohtaan. Jälkeenpäin...kun ja pystyy antamaan myös sydämessään anteeksi kokeamansa vääryydet ehkä...kaikki on kuin lukisi kaunista satukirjaa omasta elämästään...tarinoita...ja seikkailuja...surullisia loppuja mutta, onnellisia alkua...ja myöskin lopun elämää kestävää ystävyyttä...aina eivät tarinat pääty huonosti...vaikka rakkaus loppuukin. Jää jäljelle aito ystävyys. ja silläkin on oma paikkansa...
Tsau:Friidu