Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti

Niin yritti Jenskin. Onnistuneen Tukholman alamaailman rinnakkaistodellisuuksia kuvanneen trilogian jälkeen kauppaan ilmestyi novellikokoelma. Ei paha. Novelli rikosjutun muotona on vaativa. Eipä Jens-setäkään yritä rakentaa kokonaisia elämäntarinoita muutamalle sivule vaan keskittyy kuvaamaan joitakin elonkulun kulminaatiopisteitä. Niillä tummilla sävyillä, jotka hän hyvin hallitsee.

Mukana jutuissa on osittain trilogiasta tuttuja jugo- ja latinomafian tyyppejä itse perijätär Nataliesta aina Javieriin ja Radovaniin. Ne tuntee jotka on lukenu. Aivan eri aihemaailmaan hyppää pitkä novelli Alborzin massiivi. Kuin eri kokoelmaan tehty lumivyörytragedia, joka kääntyy lopun auki jättäväksi scifiksi. Silläkin genrellä Lapidus laskettelee sujuvasti.
Osa tarinoista on julkistettu aiemmin lehdissä, toiset vartavasten tätä kokoelmaa varten kirjoitettu. Novellin muotosääntöjä Lapidus tulkitsee vapaasti. Juttujen pituus elää parin sivun ja liki neljänkymmenen välillä. Mitäpä sitä venyttämään jos olennainen tulee sanottua vähemmällä.
Kielelläkin kirjoittaja leikittelee. Tyyli vaihtuu latinogangsterin puolikielisestä , itsekeksittyjä ja lainasanoja vilisevästä tajunnanvirrasta kansankodin konstaapelin kuulustelupöytäkirjan kieliasuun sujuvasti ja nautittavasti.

Ehkä parhaimmillaan juristi Lapidus on omalla mukavuusalueellaan, asianajajan mittapukuun asettuneena kertojana. Oli juristi sitten koiras tai naaras, hyvien, pahojen tai itsensä puolella.

Rohkenen suositella välipalaksi pitkään paluuta varrotessa. En halua uskoa Lapiduksen jo antaneen kaikkensa jännitysviihteen markkinoille.