Miten haltioidummekaan nuorena kaikenlaisista asioista, muistatteko ?
Luonnon kauneudesta, teatterissa tai elokuvissa näkemästämme, kirjoista...Ihastuimme, ´rakastuime´poikiin, ja varmaan pojat samoin tyttöihin.
Vanhempamme toppuuttelivat senaikaisen kasvatuksen mukaisesti liiasta kiihkoisuudesta, kenties.
Mutta yksin ainakin minä tunsin olevani ´Weltschmerzinenikin.´ Päivbäkirjaan kirjoittelu oli varmasti monelle purkautumistie tunteille.
No tässähän olemme nyt kuin teini-iässä edelleen, edelleen haltioidume milloin mistäkin tunteinemme. Luojalleko kiitos vai peevelin tunteet riesana eläydymme elämän antoisuudesta. Vieläkin pitää ihan toppuutella tunteitaan kun voimakkaat tunteet eivät ne mihinkään ole hävinneet.
Miten yltäkylläisesti meillä on nyt valittavana musiikkiakin kuunneltavaksi tai teeveen ohjelmia katsottavaksi. Valikoiden ainakin minun on kuunneltava tai katsottava kun haltioituu mahdollisesti vielä voimakkaammin kuin nuorena.
Mutta oli se nuoruus niin rankkaa aikaa, etten ole koskaan kaivannut enää nuoruutta.
Voi meitä, tässähän olemme, emmehän ole paljonkaan muuttuneet. Kuka voi sanoa viisastuneensa, tietävänsä ohjeita, miten elämää on elettävä...en ainakaan minä.
Voi sitä nuoruuden, ja nyt vanhuuden ehdottomuutta . Niin kauan kuin tunnemme olemme elämässä kiinni.
Pakko on vielä tähä kirjoittaa taas kerran Katri Valan
Kukkiva Maa. Elämän ylistys !
"Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallita maan ihon tuoksua!
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
Luonnon kauneudesta, teatterissa tai elokuvissa näkemästämme, kirjoista...Ihastuimme, ´rakastuime´poikiin, ja varmaan pojat samoin tyttöihin.
Vanhempamme toppuuttelivat senaikaisen kasvatuksen mukaisesti liiasta kiihkoisuudesta, kenties.
Mutta yksin ainakin minä tunsin olevani ´Weltschmerzinenikin.´ Päivbäkirjaan kirjoittelu oli varmasti monelle purkautumistie tunteille.
No tässähän olemme nyt kuin teini-iässä edelleen, edelleen haltioidume milloin mistäkin tunteinemme. Luojalleko kiitos vai peevelin tunteet riesana eläydymme elämän antoisuudesta. Vieläkin pitää ihan toppuutella tunteitaan kun voimakkaat tunteet eivät ne mihinkään ole hävinneet.
Miten yltäkylläisesti meillä on nyt valittavana musiikkiakin kuunneltavaksi tai teeveen ohjelmia katsottavaksi. Valikoiden ainakin minun on kuunneltava tai katsottava kun haltioituu mahdollisesti vielä voimakkaammin kuin nuorena.
Mutta oli se nuoruus niin rankkaa aikaa, etten ole koskaan kaivannut enää nuoruutta.
Voi meitä, tässähän olemme, emmehän ole paljonkaan muuttuneet. Kuka voi sanoa viisastuneensa, tietävänsä ohjeita, miten elämää on elettävä...en ainakaan minä.
Voi sitä nuoruuden, ja nyt vanhuuden ehdottomuutta . Niin kauan kuin tunnemme olemme elämässä kiinni.
Pakko on vielä tähä kirjoittaa taas kerran Katri Valan
Kukkiva Maa. Elämän ylistys !
"Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallita maan ihon tuoksua!
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Otsikkoon sopii vallan mainiosti äitienpäivä tervehdykset - onnittelut.
Vietän kaukana lapsistani 2013 äitienpäivää. Onneksi on netti joka tuo tuulahduksen lasten muistamisista.
Pidän erittäin paljon Lydia Koidulan sanoittmasta laulusta Äidin sydän. Löysin sen Saara Aallton tulkitsemana, laulajan ääni on tässä niin hento ja tunnetta täynnä.
http://www.youtube.com/watch?v=foKbk8Cd6UQ
Jatkan Saima Harmajan runolla:
"Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa lumoavasti laulaa ulappa.
Aaltojen hyväilystä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt."
Onnellista - muistorikasta äitienpävää lukijoille!
Nuoruus ja vanhuus - onhan niissä yhtenäistäkin.
Vilkaiskaapa vaikka Goethen Faustin viimeistä lausetta:
Das ewig Weibliche zieht uns heran.
Sopii todeta näin äitienpäivänäkin.
Sohvi,
olisitko hyvä ja suomentasit lauseen, kiitos.
Kiitos-sanan käyttö on muuttumassa. Sehän ei tarkoita tuollaisessa tapauksessa suinkaan vastausta jonkin saamisesta, vaan esitetyn pyynnön tehostamista.
Voidaan vain odottaa, että meille ilmestyy kiitos-sanalle uusi vastine.
Suomennos aiemmin esitetystä Faustin lauseesta, mistä kirjoittaja kysyi: Ikuisesti naisellinen vetää meitä puoleensa.
Kaikki aivan vierasta minun kokemusmaailmaani verraten.
Miten voi samassa maailmassa, samassa maassa asiat ollakin täysin päinvastoin eri ihmisillä?
En edes yritä enää ymmärtää.
Myönnän, minussa se vika on. Niin ovat kaikki muutkin aina sanoneet, joten uskottava on.
Miksi pitäisikään pohtia, ymmärtääkö. Vieras olen minäkin, välikö hällä..
Eletyillä vuosilla ja kokemusten määrällä olen minäkin kasvanut ja vasta nyt alan todella ymmärtämään mitä kaikkea elämään voi mahtua.
Kun pudottaa kipeimmät kohda muistista jää jäljelle hyvää ja arvokasta, vain kokemusten ja kompastuksien kautta tähän on tultu.
Niinhän se on että ilman vastoinkäymisiä en ymmärtäisi nauttia parhaista hetkistä eivät ne aivan 'ilmaisia' ole niistä on joutunut maksamaan joskus kalliinkin hinnan, kaikella on tarkoituksensa kaikella myös merkityksensä.
Vasta aikuisiällä alkaa vastuut, lapsuus on vanhemien ja aikuisten suojaamana turvallista, vaikka joskus tuntui että turhaan ne minua kaiken aikaa pitävät silmällä, kyllä minä pärjään.
Suurista en ole unelmoinutkaan, mutta kyllä tämä elämän into on kantanut monessa
hyvää.
Täältä minä omalta korkeudeltani katselen maailmaa avoimin silmin ja näen Luojan ihmeiden olevan keväisessä kukoistuksessaan edessäni, nautin, nyt on se aika minun mittarissani.
Olkoon tämä päivä kaikille muistorikas ja iloa tuova!
Tuo Katri Valan runo saa vastakaikua, juuri elämän ylistyksessä ja siitä haltioitumisessa.
Sinä päivänä kun en koe elämän sykettä ja suuremmoisuutta ympärilläini - olen jo väistyvä.
Kaikenlainen "hoosaaminen" äitiydestä, on käynyt vieraaksi minulle, muistuu taas mieleeni isän huumori, jos äiti hermoili jostakin.
*No, nyt meni kyllä äitienpäiväksi!*
Ei tässä nyt ehdi laakereilla istumaan, tyttäret käväisevät tänään :D,.. moikka
Olen valmistellut kanssa äitienpäivää -- jerryllä on hoitopaikka tiedossa . Poika tulee hakeen Jerryn ulos n klo 12
. Menen ruotsinsuomalaisten Äitienpäiväjuhliin , se on jo vuosien tapa. Ja kun on Ruotsalaisten Äitienpäivä kahdenviikonpäästä ,voi olla että saan kukkia .,näin on ollut tapana.
Ennen tanssin kansantanssia näissä juhlissa , mutta nyt Tytär jatkaa --vaikka onhan hän jo vanha tekiä ,ja sai uuden tanssikaverinkin , Hyvin oppi Itävaltalainen Gerry . ( Hänkin Jerry ) Mutta nyt on minun koira Lelly --ja hyvin tuntee senkin nimen
Laitan kanssa Kansallispuvun --ja olis silitettävä se vielä kuntoon --
Se viimeinen runonsäe oli koskettava --Kiitos Sus .
Hyvää äitienpäivää Suomeen .
Tunnelatauksellinen päivähän tämä, vaikka kuin muuta väittäisi. Ennen sanoin yliolkaisesti, että ihan höpötyksiä ovat nämä äitienpäivät, mutta tänään olen huomannut olevani ihan toista mieltä, tärkeä päivä...molemmin puolin. Kaipa johtunee siitä, että harvemmin tapaamme lastemme kanssa, jokaisella oma perheensä. Vasta viime aikoina olen oppinut sanomaan, että jo tarvitsisin minäkin vihdoin pään silittäjää ja halittelijaa, etten olekaan enää se kissa, joka putoaa aina jaloilleen.
Yhteistä aikaa voi enää olla hyvinkin vähän jäljellä, hekin tuntevat itsensä tarpeellisiksi, kun äiti osaa jo sanoa, että tarvitsee yhteydenottoja omiltaan. Läheisyyttä ja rakkauttahan se kasvattaa, kun he tietävät ja ennenkaikkea ymmärtävät, ettei äitikään ole enää se maailman vahvin, kun on oppinut myöntämään heikkoutensa ja ottaa mielellään vastaan heidän apunsa tarvittaessa.
On muistissa nuoruuden aatos ja paatos, eetoskin. On muistissa vahvat, maailmoja muuttavat aikeet, kuin kapinoitavat vääryydet, joista kirjoitin aineissani sydänvertani vuodattaen.
Samoja ajatuksia on vieläkin, mutta kyllä aika on pahimmat särmät hionut, ja on oppinut maailman maallisuuden, johon yhdellä pienellä ihmisellä on minimaaliset mahdollisuudet saada muutosta aikaan.
Muistoissa on ihastumiset, kun polvet notkahtivat, jos se eräs hipaisi kättäni kädellään. Siihenhän se jäikin, odottamaan aikoja tulevia.
Onneksi on kuitenkin vielä jäljellä kyky nähdä maailman ja sen antamien ihmeiden nautinnollisuus, monimuotoinen, josta jokainen omansa halutessaan löytää ja toivottavasti jaksaa.
Äitienpäivänä muistan ja kiitän äitiäni, minulle maailman kaikkein parasta. Kiitos hänen olen nyt tässä, näpyttelemässä.
Hän oli kuin Alfhild. Miten tullenevat siellä jossain toimeen isä ja äiti, toivottavasti kuin Alfhild ja Eemeli, tosin hieman epäilen.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/lauri_viita_alfhild_34064.html#media=34066
Voi kaisu-liisa, ihana on tuo minullekin rakas runo, ja vielä Veikko Sinisalon esittämänä ! Viimeksi lausuin itekin, esitin nykysin sanotaan, tämän anoppini hautajaisissa, (hän kun kuoli vajaa vuosi miehensä jälkeen), joten osaan runon ulkoa.
Tuollainen on minunkin kuvitelmani ´taivaasta´, huumoria, lempeyttä ja rakkautta.
Kevät on muuttumassa alkukesäksi, siispä laulu keväälle:
http://www.youtube.com/watch?v=1CN0GlpSM-8
Olen elänyt jo monta vuotta ns. jatko-ajalla. Vanhalla sapluunalla matkaaminen johti terveyden rapautumiseen. Melkein rauniokasata on saanut nousta. Meitä on monia Suomessakin. Jos jätät kuntoutumisen, jätät myös elämisen.
Tänään elämä ei muuta, ilman huumeita kuin monella suomalaisella.
Kuka ja milloin---ja kuinka.
Tässä viimeaikona olen huomannut erään mummon rupattelevan lapsiaan onnitellessa syntymäpävinä. Miten sinä noin vanha olet ja lapsensa ihmettelevän miten sinä mummo noin nuori olet.
Onnistua jatkamaan elämän rakennusta kiinnittämättä huomiota ikään ja suunnitella uutta, sairauksista ja iästä huolimatta.
Miten se on mahdollista? Ei se kaikilla ole mahdollista ei minullakaan on vaan mukava seurata miten itsekukanenkin elämäänsä rakentaa.
Sain käytetyn älypuhelimen käyttööni. Nyt muutaman kuukauden käytön jälkeen se meni oudosti lukkoon eli juntturaan.
Nyt olen lähdössä ostamaan uuden puhelimen, halpa yksinkertainen riittää minulle. Minulle yksinkertaiselle pitää olla huoltovapaa malli. Löytyneekö?
Tai jos liikkeessä saavat juntturan pois ja äly" saa jatkaa elämäänsä vielä. Sekin on mahdollista. Juntturassa tunnen useasti olevani, mutta jatkan kun joku asia saa sen juntturan pois ei siihen paljon tarvita.
Tämäkin kirjoitukseni juntturaa poisti ku meinaa naurattaa.